Batman ja Joker, arkkiviholliset. Molemmilla on omat faninsa, myös Gothamissa. Kaupunkilaiset eivät jää pelkiksi sivustakatsojiksi – he haluavat näyttää uskollisuuttaan. Wannabe-bättikset heittävät lakanan viitaksi. Lepakkomaskin virkaa ajaa kommandopipo. Anarkistisemmat Jokerzit ovat tyhjentäneet askartelukaupat kasvomaaleista. Oikeat supersankarit ja superrikolliset ovat kaupungin kermaa, jolla riittää rahaa. Kaupungilaisilla ei ole varaa kalliisiin hilavitkuttimiin. Heillä on brutaalimpi lähestymistapa.

Gotham City Impostors on kuuden hengen tiimeissä pelattava räiskintä, joka ei ota itseään kovin vakavasti. Mittelöt käydään esimerkiksi huvipuistossa, kemikaalitehtaalla ja sataman varastoalueella. Riemunkirjavasti pukeutuneet Gothamilaiset niittaavat toisiaan rynnäkkökiväärein ja shurikenein. Molempien puolien oma kuuluttaja huutaa propagandaa sekä ohjeita. Tappajat pilkkaavat uhrejaan ivalauseilla. Tappomatsin lisäksi pelin kaksi tehtävämuotoa ovat aluevaltaus ja lipunryöstö. Aluevaltauksessa vallataan kanistereita, jotka lopuksi päästävät vapaaksi murhanhimoisia lepakoita tai tappavaa hermomyrkkyä. Lipunryöstössä viedään kotipesään akku, jolla propagandakoneistot saadaan huutamaan. Liikkuessa akkumehut läikkyvät lattioille, joten akun kantajaa on helppo seurata. Pisteen saadessa propagandakoneisto laulaa hetken voittosävelmää, jonka aikana nöyryytetään aseetonta vastapuolta.

Pelattavalla puolella ei ole ulkonäön lisäksi mitään väliä, joka tekee tiimeistä merkityksettömiä. Pelaajat luovat itselleen avatarinsa, jolle valitaan käytettävät aseet, vekottimet, ruumiinrakenne ja ulkonäkö. Kustomointi ei tietenkään ole auki heti, vaan se avautuu pienissä paloissa kokemustasojen karttuessa. Kokemustasojen grindaaminen on nettiräiskinnöissä hauska idea, mutta en pidä ajatuksesta, etteivät kaikki aloita samalta viivalta. Varsinkin, kun pelintekijät yrittävät tienata lisää rahaa myymällä väliaikaisia kokemustasoboosteja. Muista tiimiräiskinnöistä pelin erottaa supersankarivekottimet, tai oikeastaan niiden korvikkeet. Pelaajat kiitävät rullaluistimilla, hyppivät korkeammalle jousikengillä, hilaavat itseään katoille heittokoukuilla ja liitävät kotitekoisilla siivillä.

Free-to-play ilman sitä ilmaisuutta


Vekottimet ovat hauska idea, mutta ne ovat todella pahassa epätasapainossa. Heittokoukku on pelin nopein tapa liikkua - sillä voi helposti hilata itsensä tason päästä päähän. Siivet taas mahdollistavat ärsyttävän syöksyhyökkäyksen, joka tainnuttaa kohteen hetkeksi. Molemmilla pääsee helposti katoille, joten kuka haluaa käyttää ulkotiloihin painottuvissa tasoissa mitään muuta? Jokainen luo itselleen aina rotevan ja kestävän järkäleen, jonka hidas juoksuvauhti korvataan nopeilla apuvälineillä. Kestävät hahmot tekevät myös melkein kaikki aseet turhauttavan tehottomiksi, jolloin peli palkitsee liikaa pelkistä pääosumista. Rautatähtäimet ja padi eivät ole hyvä kombo, kun pääosumiakin kaivataan puolentusinaa ennen kuolemaa. Pelaaminen on turhauttavaa sohimista, kun joka puolella liiteleviä ja flengaavia pelaajia koettaa napsia hengiltä.

Pelitasapainon lisäksi vikaa on paljon muuallakin. Sisältöä on mitättömän vähän, kun pelattavia tasoja on vaivaiset viisi. Betan kahden tason jälkeen peli olikin nopeasti nähty. Yksinpelaajille peli ei tarjoa mitään paria maalitauluhaastetta lukuun ottamatta. Pelihaku on minuuttien peukaloiden pyörittelyä, eikä täyttä kahtatoista pelaajaa kovin usein saada kasaan. Matchmakingia vaivaa myös ikuinen ongelma, kun kesken pelin katoavien pelaajien tilalle ei saada uusia. Potuttavinta on äänimaailma. Samat kuulutukset ja ivahuudot toistavat itseään jo toisen matsin aikana. Kimeät äänet tuovat mieleen Wormsin mukahauskat madot. Mikä hienointa, kanssapelaajien mykistäminen on piilotettu näkymättömiin.

Gotham City Impostors on epäpyhä ristisiitos Team Fortressia ja Call of Dutya. Toisesta on lainattu hahmoluokkien ideaa ja kevytmielisyyttä, toisesta rautatähtäimet ja muut pakolliset modernien FPS-pelien turhakkeet. Pelimuodot eivät ole erityisen kiinnostavia, eivätkä ne tue kuin muutamaa hahmotyyppiä, joita kaikki pelaavat. Räiskintäpelien tarjonta on nykypäivänä niin suurta, että ilmaisista peleistä löytyy mielekkäämpiä vaihtoehtoja. Ilmaispelattavana hieman hullunkurinen Gotham City Impostors saattaisikin pärjätä. Nyt hintaa on liikaa. Jos alkuperäinen hinta ei ollut tarpeeksi, voi pelintekijöille vielä lahjoittaa loputkin rahansa maksullisten kustomointitarvikkeiden muodossa.

Arvosana:
Arvioija: Tero Huomo
Hinta: 1200 MSp (XBLA)
Myös: PSN, PC




Alan Wake oli vaikuttava pelikokemus, vaikkakin se oli jäänyt pelimekaniikoiltaan projektin aloittamisajan räiskintöjen tasolle. Monestakin syystä myyntimenestys ei ollut sitä luokkaa, mitä Remedy ja Microsoft odottivat, joten jatko-osista ei ollut varmuutta. Sellaiseksi Remedy ei American Nightmarea varsinaisesti laskekaan, mutta kyllä Alan Waken David Lynch ja Twilight Zone -vaikutteisiin maisemiin on mukava palata. Tietenkin taskulamppu ja haulikko mukana.

Alkuperäisessä Alan Wakessa saimme tutustua Night Springs -tv-sarjaan ja nyt käy ilmi, että Alan on toiminut aikoinaan sen käsikirjoittajana. Tässä maailmassa fiktio ja totuus sekoittuvat, joten Alan löytää itsensä Night Springsin maailmasta, useampanakin kappaleena. Jep, Herra Scratch on mukana ja kaksikon yhdennäköisyys aiheuttaa hämmennystä kyläpahasen asukkaissa, joita on kyllä mukana valitettavan vähän. Juoni on perusteiltaan varsin simppeli, mutta käsikirjoitus keskimääräistä laadukkaampaa.

Pelimekaniikka on jotakuinkin sama kuin ennenkin, mutta jostain syystä se tuntuu nyt tuoreemmalta kuin aikoinaan. Ehkä pettymys siitä, että kyseessä olikin pohjimmiltaan räiskintä, on nyt hälventynyt, kun tiesi mitä odottaa. Kontrolleja ja kameran käytöstä on hiottu, eikä hosumista tule enää pelatessa niin paljon kuin aiemmin. Valo löytää kohteensa, luodit löytävät kohteensa ja soihtujen heittely päälle vyöryvää Takenien laumaa päin on edelleen tyydyttävää. Jostain syystä alkuperäispelin hetkittäinen paniikintunne ja pimeän pelko ei välittynyt tällä kertaa niin vahvana kuin ennen, ehkä siksi, että panoksia löytyi aina riittävästi.

Yöni murmelina


Sen verran pitää spoilata, että pelissä on käytännössä vain kolme tapahtumapaikkaa, joita kierrätetään Päiväni murmelina -leffan painajaismaisena versiona. Joka kierroksella tapahtuu kuitenkin muutoksia ja sekopäinen fiilis takaa sen, että ihan kauheasti ei tällaista saman toistoa ala laiskuudesta syyttämään. Viholliskatras on myös hieman uusiutunut mm. jakautuvien Splitterien ja hämä-hämä-häkkien myötä.

Koska kyse on tv-sarjan jaksosta, sillä on myös kertoja, joka kertoo, mitä tapahtuu, vaikka sen omin silmin näkisikin. Tyylikikka, joka ei ole pelin parhaita ideoita, mutta jota ilman tunnelmasta jäisi varmastikin jotain uupumaan. Aiempaa hiotummat grafiikat ovat ehdottomasti XBLA-huipputasoa ja efektit X360-pelien huipputasoa. Ilkka Villin tähdittämät livepätkät ovat pelin tunnelmallisipia hetkiä ja ympäröivään äänimaailmaan on jälleen kiinnitetty kiitettävästi huomiota.

Lyhyehköstä kestostaan huolimatta Alan Wake’s American Nightmare hämärtää Xbox Live Arcade -pelin ja kaupan hyllyltä ostettavan pelin rajoja. Siksipä se nouseekin XBLA-palvelun kärkikastiin. Siellä täällä on pieniä vinkkejä (tai sitten kuvittelin ne) siitä, että AW’s AN olisi jossain vaiheessa ollut viisituntista pidempi, monipuolisempi pläjäys ja ehkä siitä jossain vaiheessa oikeasti olikin tulossa Alan Wake 2.

Jos pidit alkuperäisestä edes vähän, pidät tästäkin - mahdollisesti jopa enemmän.

Arvosana:
Arvioija: Manu Pärssinen
Hinta: 1200 MSp (XBLA)