Mennyt viikko on ollut yhtä kaupan hierontaa. Normaalin yrityksen pyörittämisen lisäksi olen myynyt yhtä autoa, ostanut toista, ja vielä arvostellut peliä, joka perustuu kaupankäynnille. Siksi Listasunnuntai on tänään kiinnostunut kapitalismista sen eri muodoissa. Mitä aivoiksi kutsuttu assosiaatiokoneeni tästä teemasta kaapi kokoon, sen voitte lukea alta. Jätin tarkoituksella pois kaiken, mikä liittyy oikeaan rahankäyttöön, eli MMO:t sun muut Second Lifet.




Eipä juuri mikään laatimani kauppapelien lista olisi täydellinen ilman tätä ikiklassikkoa. Vaikka Elite toki onkin tunnettu myös tiukoista avaruustaisteluistaan, pohjimmiltaan pelaaja on kauppamatkustaja, joka lentää planeetalta toiselle ja yrittää tehdä lastillaan mahdollisimman paljon voittoa. Mitä kalliimpi kuorma, sitä enemmän se kiinnostaa piraatteja. Toisaalta mikään ei estä pelaajaa itseään ryhtymästä rosvoilemaan, jolloin taas saa helposti virkavallan jakamattoman huomion. Kaikki tämä tehdään kolmiulotteisella grafiikalla 8-bittisen kotimikron 64 kilotavun muistissa.




On aivan normaalia, että toimintaroolipeleissä kerääntyy kaikenlaisia esineitä, joista ylimääräisiä sitten kaupitellaan kaupungeissa oleville NPC-hahmoille (tai jopa muille pelaajille). KUF:CoD kuitenkin teki tällä saralla jonkinlaisen ennätyksen: jokainen vihollinen pudottelee niin mielettömän määrän täysin tarpeetonta - ja arvotonta - tavaraa, että pelaaja tuntee itsensä lähinnä kierrätysrautaa keräileväksi muuliksi.




Electronic Artsin alkupään tuotantoa oli tämä huikea planeetta Iratalle (nimeen sisältyy piiloviesti) sijoittuva maanviljelyspeli. Se tuki useamman pelaajan moninpeliä, ja menestymisen edellytys oli osata myydä ja ostaa tuotteita sopivalla hinnalla sekä minimoida varaston pilaantuminen. Pelin huutokauppasysteemi edestakaisin hinta-akselilla kävelevine ukkeleineen on apinoitu sittemmin moneenkin paikkaan.




Ah tätä Amigan laivanomistajasimulaatiota. Muutamista ärsyttävistä piirteistään huolimatta tätä jaksettiin kaveriporukassa pelata vaikka kuinka; niin kiehtovaa oli ottaa lasteja satamista ja yrittää saada ne perille ehjänä, tehden ehkä vielä vähän voittoakin. Pelin uusintaversio parin vuoden takaa sisältää alkuperäisen magiasta pyöreät 0 %.




Tämä vain kaksiosaiseksi jäänyt pelisarja kuvasi autoharrastusta aikanaan erittäinkin pieteetillä - puuttumaan jäi oikeastaan vain turhasta roinasta nalkuttava lähipiiri ja harrasteauton yllättävä rikkoutuminen tien päällä ilman omaa syytä. Kun oli tarve saada uusi auto tai siihen osia, selattiin ilmoituslehtiä - ja myydessä pistettiin oma ilmoitus. Pelin kasvottomiksi jääneet ostajat eivät säästelleet sarkasmiaan hinnoitteluvirheen sattuessa.




Useimmissa kilpa-ajopeleissä pääsee ostamaan uuden auton, kun on kerännyt siihen vaadittavan määrän virtuaalituohta. Super Cars sen sijaan on niitä harvoja pelejä, joissa miellyttämällä kauppiasta (eli valitsemalla oikeat lauseet) saattoi saada hintaa laskettua merkittävästikin. Näin oli mahdollista päästä tehokkaamman menopelin puikkoihin jo varsin nopeasti - tai ainakin saada lisää rahaa käytettäväksi varusteluun. Epäkohteliaisuus taas päättyi kaupasta ulos ohjaamiseen.




Viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen ilmestyi niin tuhoton määrä erilaisia "se ja se Tycoon" -pelejä, etten edes yritä listata kaikkia aihealueita. Pizzaravintolan pyörittämisestä lentoyhtiön kautta vankilaan edettiin, mutta taustalla oli aina sama systeemi: tee "tuotetta" niin halvalla, että se käy kaupaksi, ja varmista "myynti". Hiilikopiointiin kyllästyi pian ostava yleisökin.