Vakiolukijat tietävät, että kirjoitan mielelläni autopeleistä, kun siihen vain syy löytyy. Forza Motorsport 4:n julkaisu ja siihen lisätty Kinectillä toimiva pään seuranta innoittivat miettimään, miten realismiin pyrkivässä autopelaamisessa on päästy nykytasolle. Listan rajauksena on paitsi oman muistini satunnaisuus, myös se, että kaikissa peleissä tarkoituksena on antaa jokseenkin todenmukainen vaikutelma autoilusta ajajan näkökulmasta - eritasoisia viihdepäristelyitä kun ilmestyi satoja ellei tuhansia erilaisia. Lisäyksiä ja muita tarinoita otetaan taas vastaan kommenteissa.



Ennen videopelien aikaa kuuminta hottia olivat elektromekaaniset pelikoneet, jotka siis eivät käyttäneet grafiikkaa tai juuri mikropiirejäkään, vaan perustuivat enimmäkseen releisiin ja lamppuihin. The Driver käytti 16 mm:n filmille kuvattuja tosielämän autoilutilanteita, joihin pelaajan tuli sitten reagoida pisteitä saadakseen. Mainoksen mukaan "long film guarantees every game is different", mutta todellisuus oli vähän toista. Valitettavasti ainoalle Suomessa näkemälleni Driver-yksilölle oli käynyt kuten vanhoille autoille niin monesti - sen koneisto oli ruostunut pilalle.





Tämä Atarin kolikkopeli ei ollut ensimmäinen autoiluvideopeli, mutta se oli ensimmäinen, joka pyrki kuvaamaan ratanäkymää ajajan perspektiivistä. Tekniikka ei mahdollistanut kovinkaan monimutkaisia näkymiä, joten käytännössä ohjailtiin pelikabinettiin maalattua auton keulaa pienistä tikuista koostuvalla radalla. Oikea ratti, polkimet ja vaihteet kuitenkin pelastivat paljon.





Vectorbeam-niminen valmistaja erikoistui - kuten nimestä kenties voi päätelläkin - vektorigrafiikkaa käyttäviin peleihin. Speed Freak oli nykymittapuulla edelleen hyvin yksinkertainen, mutta Night Driveriin verrattuna oltiin jo aivan eri maisemissa, olihan mukana jo peräti muita autoja.





Eräs omista kaikkien aikojen suosikkipeleistäni on tämä Atarin kolikkopelituotannon eräänlainen huippukohta. Hard Drivin' -projektin tavoitteena oli tuottaa niin realistinen ajokokemus kuin mahdollista, eikä paukkuja juuri säästelty. Peli käytti ensimmäisenä autopelinä täytettyä vektorigrafiikkaa, siinä oli force feedback -ohjaus ja täydellinen vaihteisto kytkimellä, ja ajotuntumaa hiomaan palkattiin oikea testikuljettaja. Kuvaavaa on, että etenkin vuotta myöhemmin ilmestynyt Race Drivin' on peliautomaattiversiona edelleen uskottava esitys auton ajamisesta.





Myös kotona oli ajeltu autosimulaattoreita (etenkin formuloita: Revs, Ferrari Formula 1, Indy 500 ja Formula 1 Grand Prix etunenässä) jo ennen Sonyn autopornosarjan ilmestymistä, mutta ei ole kovin karkea virhearvio väittää, että juuri GT ja sen vanavedessä PlayStationille ilmestyneet rattiohjaimet löivät suurelle yleisölle läpi ajatuksen kotiin sijoitetusta virtuaaliohjaamosta. Vaikka pelistä sai paljon irti myös DualShock-ohjaimella, nousi nautinto toiseen potenssiin ratilla ja polkimilla. Sony onkin tämän jälkeen jatkanut itsekin ansiokkaasti linjaa "uusi GT-painos - uusi Driving Force -ratti".





PC-pelaajien mestarirotu tuhkat nakkasi GT:n autovalikoimalle, kun GPL:ssä ei päässyt edes lähtöviivalta irti ilman harjoittelua. Pelin laaja muokattavuus, verkkopeli ja pelaajayhteisö - sekä tietenkin kotitietokoneeseen saatavana olleet, eritasoiset rattiohjaimet - tekivät siitä yhden suosituimmista kilvanajopeleistä asiaan vakavammin suhtautuvien keskuudessa. Saman realistisen genren jatkajina voidaan nähdä SimBinin GTR- ja RACE-pelisarjat sekä mm. Live for Speed ja iRacing.





Kolikkopelit olivat jo laskusuunnassa, kun Segan Dreamcast-konsolin sukuinen NAOMI-arcadealusta julkaistiin. Se ei estänyt toteuttamasta tätä kunnianhimoista peliä, jossa suurimmillaan on peräti kolme näyttöä ja kolme NAOMI-emolevyä (kaksinpeliversiossa vain yksi ruutu per pelaaja). Koska simuloitavaksi oli valittu vain yksi auto, se voitiin mallintaa melko tarkasti - minkä voi halutessaan lukea myös niin, että vaikeimmalla tasolla peli on masentavan vaikea.