On helppoa tehdä peli, joka on liian vaikea, ja vastaavasti peli, joka on liian helppo. Suurinta tyydytystä pelaajalle tuottaa se, kun peli haastaa hänen taitonsa äärimmilleen, mutta tilanne ratkeaa lopulta. Listalla on muutamia muistoja haastavista ja enemmän tai vähemmän epäreiluista pelitilanteista - monet niistä ovat viimeisiä kenttiä, joten tähän pieni spoilerivaroitus - mutta mitkä ovat omia vastaavia kokemuksiasi? Kerro kommenteissa!





Doom-sarjan kaksi ensimmäistä peliä tekivät paljon oikein. Eräs esimerkeistä oli tämä viimeinen taso, jossa hurja pukinpää puhui takaperoista englantia ja pelaajan piti päästä ampumaan oikeasta kohdasta raketilla. Harva selvisi ilman cheatia, ja ottamalla seinien läpi kulkemisen käyttöön löysi Synnin Ikonin takaa suunnittelija John Romeron pään.





Koko Listasunnuntain inspiroi uusi Driver-peli, josta en valitettavasti voi embargon vuoksi sanoa sen enempää. Sarjan ykkösosa oli kuitenkin erinomainen autopeli (vaikkakin nykymittapuulla erittäin rupisen näköinen) ja sisälsi monta hiuksia nostattavaa käännettä - ei vähimmäisenä viimeinen tehtävä, jossa kyyditettiin presidenttiä. Muistan edelleen sen voitonriemun, joka seurasi tämän loppuhuipennuksen läpäisystä, ja vasta myöhemmin havaitsin, että tämäkin varmasti osaltaan ruokki perverssiä mieltymystäni 80-luvun amerikkalaisiin loistoautoihin.





Aikanaan mullistavan avaruuspelin kenties vaikeimmin opittava asia iski pelaajan tajuntaan varsin pian alun jälkeen. Saavuttaessa vieraalle planeetalle ei laskeuduttu sen pinnalle, vaan telakoitiin planeettaa kiertävälle avaruusasemalle, eli ohjattiin alus läpi sen kyljessä olevasta pienestä luukusta. Pienestä, pyörivästä luukusta. Ja jos teit tässä virheen, peli loppui siihen. Aika monen pelaajan ensimmäinen varustehankinta alukseen oli telakointitietokone.





Suhteellisen harvalla pelitehtävällä on oma Facebook-sivunsa, mutta tämä GTA San Andreasin tehtävä ansaitsee sen. Tarkoituksena on periaatteessa vain seurata junaa, että kyydissä oleva Big Smoke pääsee röpöttämään katolla majailevat jengiläiset kuoliaaksi. Tämä ei ole liioitellun yksinkertaista, kun radan varrella on muutakin tavaraa ja vastaankin tulee junia. Lausahdus All you had to do was follow the damn train, CJ! käy tutuksi. Videolla eräs ratkaisutapa.





Sierran mainio poliisiseikkailu edustakoon sitä tunnetta, kun jämähtää paikalleen tekstipelissä. Ymmärtääkseen tämän vaikeuden täytyy käsittää se, että pelin ilmestymisen aikaan ei tavallisen ihmisen käytettävissä ollut internetiä ja BBS-järjestelmiäkin osasi vain harva käyttää. Jos ja kun seikkailupeliä ei-äidinkielellään pelaava kohtasi kohdan, jossa hän kyllä tiesi mitä pitää tehdä, muttei miten (rattijuopon pidätys piti tehdä täsmälleen oikein tai kävi huonosti), oli vaihtoehtona joko haparoiva yrittäminen yhä uudelleen tai sitten sen odottaminen, että valtakunnan ainoa mikrolehti julkaisee ratkaisun ongelmaan.





Sonic 2:n loppuratkaisu piti pelaajan varpaillaan. Jo edellisen tason lopussa oli selvitty tri Robotnikin ilkeistä piikkipadoista, mutta Death Eggillä odotti metallinen Sonic-kopio sekä talon korkuinen Robotnik-robotti. Kentän sai selätettyä kärsivällisyydellä ja odottelulla; monen muun pelin tavoin hahmoilla oli hyökkäys- ja puolustusjaksot, joita käyttäen eläintoverit sai viimein vapaaksi. Tämä pelaaja on jo opetellut ne.





(Älä katso videota, jos peli ei ole tuttu. Se kannattaa pelata itse.)

Tämä taso on kohtuullisen vaikea, mutta samalla myös syy siihen, että pidin tästä pelistä niin paljon. Iki-ihanan Paulie-setänsä vuoksi Jackie menettää tarinan aikana kaiken, ja vaikka hän tässä tasossa saa kaipaamansa koston, miettii pelaaja väkisinkin, millä hinnalla se tulee ja mitä se lopulta ratkaisee. Silmitön väkivalta peleissä ei ole usein perusteltua, tässä se on tärkeä osa käsikirjoitusta.