Kun nykyään käynnistämme uusimman PC- tai konsolipelin, tulemme samalla käyttäneeksi useamman teknologian suloista yhteenliittymää. Palataan ajassa taaksepäin ja mietitään, mistä mikäkin sai alkunsa.




Puhutaan sitten tateista, sauvoista tai tikuista, nykypelejä ohjataan konsoleilla - ja yhä enemmän myös PC:llä - analogisilla ohjaimilla. Periaatteessa kysymys on potentiometreistä, jotka säätelevät niiden läpi kulkevaa jännitettä. Tämä mahdollistaa huomattavasti tarkemman ohjauksen kuin digitaalinen joystick, näppäimistö tai D-pad, jossa suunta on aina päällä tai pois.

Potentiometrejä käytti ohjaukseen jo maailman ensimmäinen pelikonsoli Magnavox Odyssey vuonna 1972. Tuolloin ei ehkä ollut vielä ihan täsmentynyt, millainen peliohjaimen noin muuten pitäisi olla.




Hiiri ei ollut alunperin tarkoitettu peliohjaimeksi yhtään sen enempää kuin näppäimistökään. Jo pitkään oli pohdittu, miten tietokoneelle voisi syöttää komentoja helpommin kuin pelkällä näppäimistöllä. Ensin kehiteltiin ns. trackball, ja 70-luvun alussa Xerox keksi kääntää pallon ylösalaisin. Tarvittiin kuitenkin yli 10 vuotta aikaa sekä herrat Jobs ja Wozniak ja heidän Apple Macintoshinsa, että hiirestä tuli iso hitti. Tekstinkäsittelyn muotoilukomentojen syöttämisen ja rumien kuvien töhertelyn lisäksi hiiri osoittautui pian myös mainioksi tavaksi komentaa virtuaaliarmeijaa, pyörittää laivayhtiötä ja etsiä Atlantiksen aarretta.

Varsinainen kilpavarustelu alkoi, kun joku mitätön tusinaräiskintä nimeltä Quake sisälsi valinnaisen "mouse look" -toiminnon, jolla katsetta sai käännettyä vapaasti hiiren avulla. Jo Doom oli mahdollistanut sivulle vilkuilun. WASD-ohjauksen kanssa hiiri olikin yhtäkkiä toimintapelien ykkösvalinta ja tie oli auki nykyisille kirurgintarkoille dpi-hirviöille.




Ladataanpa peli DVD:ltä tai Blu-raylta, käytetään periaatteessa samaa tekniikka kuin 80-luvun alussa kehitetyssä CD-äänilevyssä, mutta monin verroin tarkempana. Lasersäde lukee levyn pinnassa olevia pieniä kuoppia ja muuttaa ne dataksi. 90-luvun alkupuolella pelaajat tervehtivät riemulla CD-ROM-formaattia, joka lopetti mielettömän levykkeiden vaihtorumban, vaikka se synnyttikin lieveilmiönä pelkästä CD-videosta koostuvia höttöpelejä.




Jo noin 30 vuotta sitten sovittiin, että radiotaajuudet 2,4 gigahertsin tienoilla ovat vapaata riistaa teknisille laitteille. Laitteet voivat käyttää tätä kaistaa ilman sen kummempaa valvontaa, ja vastaavasti puheluyhteyksiä ei ohjata tälle taajuusalueelle. Tästä syystä mm. mikroaaltouunien magnetroni lähettää säteilyään 2,45 GHz:n taajuudella. Vuonna 1994 matkapuhelinvalmistaja Ericsson kehitti Bluetooth-tekniikan korvaamaan langallista sarjatiedonsiirtoa, ja tuli samalla antaneeksi lähtölaukauksen myös luotettavalle, siedettävän viiveettömälle kauko-ohjaukselle. Tätä ennen peliohjaimissakin oli käytetty lähinnä kaukosäätimistä tuttua infrapunaa, joka oli paitsi epäluotettava, myös toiminnaltaan tahmea jatkuvaan käyttöön. Nykykonsoleista PlayStation 3 ja Wii käyttävät suoraan Bluetoothia, Microsoftilla on käytössä oma 2,4 GHz:n tekniikkansa. PC:lle on myös tarjolla näppistä, hiirtä ja pelikapulaa Bt:llä ja sen sukulaisilla.

Toinen samalla taajuusalueella seikkaileva komponentti on nykyisin kaikista konsoleista ja useimmista tietokoneistakin löytyvä langaton verkkokortti, joka nopeimmassa n-versiossaan ottaa lisävauhtia myös 5 GHz:n alueelta.




Suurin osa peleistä, niin konsoleilla kuin PC:lläkin, käyttää kolmiulotteista vektorigrafiikkaa. Sen piirtäminen nopeasti on aivan oma taiteenlajinsa, ja suuntaus on jo pitkään ollut, että kunnon pelikoneessa on jopa itse suoritinta tehokkaampi grafiikkakiihdytin. Ensimmäiset pelkästään 3D:hen keskittyneet näytönohjaimet toi suuren yleisön tietoon 90-luvulla legendaarisen Silicon Graphics -yhtiön entisistä työntekijöistä koostunut 3dfx, jonka Voodoo-korttien mainitseminen tuo edelleen tipan linssiin PC-peliveteraanille (osin myös siksi, että 3dfx:n omaa Glide-tekniikkaa käyttäneet pelit oli vaikea saada toimimaan muilla korteilla). Nykyisin kiihdytinbisnes on käytännössä kahden kauppa: niin PC-lisäkorttien markkinoita kuin konsoleiden grafiikkapiirivalmistusta hallitsevat ATi/AMD ja nVidia.




Retroparrat hakkasivat lapsuutensa Atari 2600:aa mustavalkotöllöstä, kuusnelosta ja Nintendoa sentään toljotettiin jo väreissä. Amigaan saattoi jollain olla jo varsinainen monitorikin. DOS-käyttöjärjestelmän PC-koneissa nautittiin tässä vaiheessa vielä CGA-tekniikan mahdollistamasta neljästä väristä, teknofriikeillä saattoi olla jopa EGA (16 väriä). Vasta MCGA:n (320x200 pistettä, 256 väriä) ja ns. SuperVGA:n (ei standardoitu, mutta "tätä suuremmat tarkkuudet" ja väh. 256 väriä) esittely aloitti DOS- ja Windows-pelien kultakauden. Grafiikkakiihdytinten tulo markkinoille vain nopeutti kehitystä.

Olohuonepelaamisen osalta homman saneli pitkään se, että kuvaputkitelevisio ei taipunut kuin perus-TV-tarkkuuksiin, eikä konsoleiden näytönohjaimissa olisi juuri enempään potkua riittänytkään. Uudet LCD-televisiot kuitenkin olivat lähempänä tietokoneista tuttua näyttötekniikkaa, ja digi-TV:n, teräväpiirtokanavien sekä -elokuvien esittelyn myötä katodisädeputket kokivat nopean luonnollisen poistuman. Nykysukupolven konsoleista PS3 ja Xbox 360 pystyvät teräväpiirroksi luokiteltaviin 720p (1280x720)- sekä 1080p (1920x1080) -tarkkuuksiin. Yksittäisiä värejä lakattiin laskemasta jo siinä vaiheessa, kun päästiin 24- ja 32-bittisiin väriarvoihin.




Jos palaisimme ajassa 20 vuotta taaksepäin ja kertoisimme pelaajille, että tulevaisuudessa suuri osa heistä omistaa fyysisten pelien sijaan pelkkiä pelaamiseen oikeuttavia bittejä, saattaisi monen fantasiamaan hienosti painettu kartta pudota maahan ja pelin luksusversion mukana tulleelle T-paidalle tipahtaa kyynel. Mutta näin tässä kävi kuin varkain: kun Steam julkaistiin vuonna 2002, sitä seurasi hirveä määrä itkua ja valitusta Counter-Striken faneilta. Harva uskoi, että alle 10 vuodessa palvelu olisi suurinpiirtein parasta, mitä PC-pelaamiselle on tapahtunut, että sillä olisi monta hyvää ja omanlaistaan kilpailijaa - ja että jokaisella valtakonsolilla olisi oma latauspalvelunsa, joissa pienemmät julkaisijat voivat tuoda tekeleitään esiin. The future is awesome.