Joululoman aikana tuli vietettyä aikaa Xbox Live Arcaden parissa ja takavasemmalta nousi esiin kolme tasoloikkaa sekä muutama muukin peli. Tässä lyhyt katsaus niihin.


Teksti: Manu Pärssinen
Hinta: 1200 MSp
Arvio:


Mainion rennon The Mawn ja sadistisen addiktiivisen Splosion Manin tehneeltä Twisted Pixel Studiosilta osasi odottaa lisää kieroa huumoria ja omaperäistä menoa, mutta näin hauska peli on jo hatunnoston paikka. Tai ainakin se, että pieni indiestudio pykää putkeen kolme maistuvaa teosta. Tällaisen sarjakuvien ystävän Comic Jumper imaisi mukaansa alkuruuduista lähtien.

Comic Jumperin pääosassa on supersankari Captain Smiley, jonka omalla sarjiksella ei mene lujaa ja sen julkaisu lopetetaan. Twisted Pixelin avustuksella Smiley, sarkastisia kommentteja laukovan tähtirinnuksensa kera, lähtee seikkailemaan vierailevana tähtenä muihin sarjakuviin nostaakseen omaa suosiotaan.Tämä hoidetaan SNES/Megadrive-aikakauden pelien tyyliin (mm. Gunstar Heroes tulee mieleen) sivusuuntaan juoksemalla ja loikkimalla samalla vihollislaumoja räiskien.

Peli muuttaa ulkonäköään uusiin sarjakuviin siirtyessään, mutta aina se on komeaa ja vaihtelevaa katseltavaa, lukuunottamatta sitä, että vihollisissa on hyvin vähän vaihtelua. Peli kuitenkin korvaa pieniä puutteitaan ajattelemalla asioita välillä laatikon ulkopuolelta ja naljailemalla niin itselleen, tekijöilleen, supersankarikliseille kuin peleillekin. Komedia on niin taitavasti kirjoitettua, ajoitettua ja näyteltyä, että ärsyttävimmät ja tylsimmätkin kohdat käy läpi vain nähdäkseen, minkä takia seuraavaksi roflailee. V2.fi:n poskilihakset suosittelevat.


Teksti: Manu Pärssinen
Hinta: 800 MSp
Arvio:


Raskulls ei ollut se peli, miksi sen kuvittelin. Söpöt pääkallohahmot ja hieman amatöörimäinen alkuanimaatio toivat ikävän alkufiiliksen niistä monista vasemmalla kädellä tehdyistä tasoloikista, joita konsolien latauspalveluista useampia löytyy. Totuus on kuitenkin toinen ja voin hyvin mielin sanoa, että tässä on toistaiseksi paras tänä vuonna pelaamani peli.

Juoni kulkee siihen tyyliin, että sankarimme pitää saada haltuunsa sininen kivi - jaa miksikö? Siksi, että se on juonelle tärkeä, toteaa kuningas. Mukaan mahtuu myös rakkautta ja pettymystä, mutta hetkeäkään pelaajalla ei ole tylsää. Raskulls on sekoitus tasoloikkaa, puzzlea ja tasoloikkapuzzlea. Pelaaja juoksee, loikkii ja hajoittaa palikoita, käyttää erikoisvoimia muita hahmoja vastaan, sammuttelee pommeja, suojelee arvoesineitä, muokkaa oikean muotoisia palikkayhdistelmiä ja paljon muutakin. Välillä tarvitsee olla nopein ja välillä säästää palikanhajotus-zappeja tarkkaan miettien. Sekä aivot että reaktiokyky saavat rasitusta erinomaisella sekoituksella, josta voi maistaa mm. Tetristä, Mr.Drilleriä, Bombermania ja Mariota.

Raskullsiin on erinomaisesti saatu pienillä muutoksilla erilaista tekemistä koko matkan ajaksi ja sen pelaa mielellään läpi asti (mihin ei montaa iltaa mene, kunhan jättää väliin pari todella tiukalla aikarajalla varustettua tehtävää) ja vielä lisää sen jälkeenkin. Verkkopeleissä neljän pelaajan voimin on riemastuttavaa kaaosta, joten levittäkää sanaa! Peli on hintansa väärti ja tarjoaa sopivassa määrin haastetta paatuneemmallekin pelaajalle.


Teksti: Manu Pärssinen
Hinta: 1200 MSp
Arvio:


Super Meat Boy taas oli täsmälleen se peli, millaiseksi internetin kaikukoppa on sen kuvaillut. V2.fi:ssäkin haastatellun Edmund McMillenin uusin sielunpuristus on äärimmäisen retrohenkistä, äärimmäisen haastavaa, hiuksien kiskomiseen asti kiduttavaa pikselintarkkaa, sekunnin sadasosan ajoituksia vaativaa tasoloikkaa. Mutta ah, niin palkitsevaa.

Tiesin siis mihin ryhdyin, kun lähdin ihottomana lihapoikana pelastamaan laastarityttöä ilkeän Tohtori Sikiön kynsistä. Lihamössöä tihkuva Meat Boy pystyy tarttumaan hetkeksi seiniin, joista voi ponnistaa ylöspäin väistelläkseen sirkkelinteriä, suolaa, murenevia seiniä ja muita vaaroja, joita loputtomalta tuntuvan matkan varrella on. Tiesin, mihin ryhdyin, mutta silti yli 150 yrityskertaa ensimmäisen tason pomotaistelussa aiheutti sellaista otsasuonen tykytystä, että oli vedettävä syvään henkeä, laskettava ohjain varovasti alas ja pidettävä päivä taukoa. Ehkä vika oli minussa, ehkä olin vain niin huono.

Super Meat Boyhin pitää suhtautua oikealla asenteella ja kun se onnistuu, on kenttien läpäisemisen tunne sellainen adrenaliiniryöppy, että addiktoituminen on kohtuullisen varmaa. Tiedänkin useamman pelurin, jotka ovat ottaneet haasteekseen selvittää yhden kentän päivässä - siihenkin kun saattaa mennä helposti tunteja, tai sitten tuskasta pääsee minuutissa. Vaihtelua peliin tuovat vielä retrommat Warp Zonet sekä eri ominaisuuksilla varustetut pelihahmot, jotka ovat muista indiepeleistä tuttuja.


Teksti: Mikko Heinonen
Hinta: 800 MSp
Arvio:


Segan modernisoinnit klassikkopeleistään ovat useimmiten - mutta vain useimmiten - olleet erittäinkin vaivan arvoisia, mieleen tulee hakematta mm. maailman paras peli Outrun sekä aivan orgastinen XBLA:n Rez. Nyt käsittelyssä olevan Dreamcast-hitin kanssa onkin sitten sonicthehedgehoggailtu, mikä tarkoittaa, että peli on vain pulautettu putkea pitkin ulos sen kummemmin parantelematta. Sen verran on lisenssisyistä kuitenkin materiaaliin kajottu, että viittaukset mm. Tower Recordsiin, Kentucky Fried Chickeniin ja Pizza Hutiin sekä Offspringin alkuperäismusiikki on poistettu. Etenkin jälkimmäisellä on peliin suuri vaikutus, jos on tottunut takomaan kolikkoautomaattia tai sen läpikotaisen mainiota DC-käännöstä.

Crazy Taxin perusidea, jos se on joltain mennyt ohi, on siis kuljettaa matkustajia paikasta toiseen isohkossa kaupungissa - ja siinä se. Pelin tunnelma ja pelattavuus kuitenkin tekivät siitä ison hitin pelihalleissa, ja jatko-osiakin nähtiin pari kappaletta.

XBLA-version grafiikkaakaan ei ole viitsitty edes sen vertaa peukaloida, että väliruutujen alkuperäinen 4:3-kuvasuhteen materiaali ei litistyisi rumasti laajakuvatöllön ruudulla. Ja vaikka ulkoasu Dreamcastilla yli 10 vuotta sitten oli huikea, aika on harvoin kiltti 3D-grafiikalle, eikä niin käy nytkään. Achievementit ovat suorastaan hölmöjä. Oikeastaan ne ainoat hyvät puolet versiossa ovatkin, että se ei ole kovin kallis, ja että kaikki laiskottelu käännöstyössä ei kuitenkaan onnistu pilaamaan tämän jokaisen ADHD-potilaan unelmapelin pelattavuutta. Lisäksi X360:n kapula muistuttaa otteeltaan Dreamcastin vastaavaa, joten oikeat sormiliikkeet tulevat selkäytimestä hetkessä.


Teksti: Mikko Heinonen
Hinta: 800 MSp
Arvio:


Ilo ja Milo ovat huonomuistiset ystävykset, jotka yrittävät löytää toistensa luo kuutioista koostuvissa kentissä. Vaiheittain yhä enemmän aivonystyröitä rassaava pulmailu sisältää myös ihan herttaisen taustakertomuksen, joka kerrotaan pelaajalle harvinaisesti suomeksi. Normaaleita UI-kökköyksiä lukuun ottamatta peli onkin käännetty ammattitaitoisesti.

Ilomilon pelaaminen tuo mieleen PS1-aikojen nokkelat, pienellä budjetilla tehdyt puzzlepelit - hyvässä mielessä. Paljon perustuu siihen, että kuutioiden kaikilla sivuilla voi kävellä, ja että kaveruksemme saavat yleensä ojennettua esineitä toisilleen, vaikka eivät pääsikään muuten lähikontaktiin. Grafiikka on suloisen perustoimivaa ja Ilo sekä Milo puhumattomuudessaankin varsin söpöjä otuksia. Kentissä on keräiltävää ja vaikeustaso nousee alun läpitaluttamisesta sopivasti pisteeseen, jossa pitää itsekin keksiä jotakin. Osa käsikirjoittajien ns. vitseistä on vaivaannuttavaa tasoa, mutta kohtuullisen ehjänä pelin imago kuitenkin onnistuu säilymään. Väkivallatonta pikkukivaa etsivälle Ilomiloa voi lämpimästi suositella.