Jokaista menestynyttä digitaaliviihdelaitetta kohti on aina muutamia, jotka jäävät soittelemaan toista viulua. Ja sitten on muutamia, joiden kohdalla voi vain miettiä, miksi ihmeessä kukaan ajatteli tämän menestyvän alunperinkään.




Game Boy oli kaikkien suosikki, joten miten olisi sen päivitys kolmiulotteisuuteen? Tai mitä jos ei? Ehkä maailman epäonnistunein pelikone oli iso ja painava hökötys, joka vaatii pelaamiseen oman telineen. Stereolaseilla katseltiin punamustaa kuvaa, joka tuotettiin pyörivillä prismapeileillä - siis silloin, kun ne peilit eivät olleet rikki, kuten ne useimmiten olivat. Useat pelaajat palkittiin vaivoistaan massiivisella päänsäryllä, ja Nintendon piti asentaa laitteeseen automaatti-ajastin, joka katkaisi pelaamisen määräajan jälkeen. Jos joku sattui niin pitkään pelaamaan.




Sega oli kerrankin saanut aikaiseksi yhden myyvän pelikoneen - Mega Driven - eikä aikonut päästää siitä irti ihan vähällä. Mega-CD-laajennus oli kokeiltu ja todettu epäonnistuneeksi, mutta 32-bittinen laajennusyksikkö 32X olisi varmasti huima suksee. Koneen päälle asennettava tötterö sisälsi kaksi 32-bittistä suoritinta, näytönohjaimen ja jonkin verran muistia, mutta hyödynsi isäntäkoneen peliohjaimia ja mahdollista CD-laajennusta. Laite herätti jonkin verran kiinnostusta ja sille ilmestyi muutama vaivan arvoinen peli, mutta Segan ilmoitus tulevasta oikeasta 32-bittisestä, Saturnista, tappoi mielenkiinnon yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Etenkin PAL-alueella koneet jäivät käytännössä kokonaan myymättä - artikkelin kirjoittaja osti aikanaan kasan näitä uusina hintaan 10 markkaa (alle 2 euroa) kappale.




Tässä laitteessa oli melkein kaikki kohdallaan. Siinä oli riittävästi tehoa haastamaan kilpailijat, sen takana oli Electronic Artsin kaltainen pelien suurjulkaisija sekä elektroniikkajätti Matsushita, ja kuka tahansa saattoi ostaa laitteen valmistuslisenssin. Joten mikä meni pieleen? Hinnoittelu. Panasonic FZ-1 maksoi uutena dollarimääräisesti enemmän kuin PlayStation 3 - ja suhteutettuna hintatasoon se oli vielä huomattavasti hintavampi. Aikaisempi messukiinnostus ja erittäin laadukkaat pelit eivät tehneet järjestelmästä voittajaa, vaikka hinnanlaskut ja myöhemmät halvemmat mallit hiukan tekohengitystä antoivatkin.




Kotoinen matkapuhelinvalmistajamme kiinnostui käsipelien markkinoista vuosituhannen vaihteen tienoilla. Ajatus matkapuhelimen ja pelikoneen yhdistämisestä on paitsi luonteva, myös sittemmin todistettu oikeaksi - katsokaa vaikka iPhonea. Nokian toteutuksessa oli kuitenkin jokusia pulmia. Symbian oli - ainakin vielä tuolloin - kohtuullisen hyvä älypuhelimen alusta, mutta pelinkehitykseen se ei soveltunut kunnolla koskaan. Ensimmäisessä mallissa oli käsittämättömiä lapsuksia, kuten sammuttamisen vaativa pelin vaihto sekä kuuluisa "Sidetalking". Peleissä oli muutamia helmiä, mutta useimmat olivat hyvin laiskoja pikarahastuksia tutuista nimikkeistä. Uusintaversio QD tuli liian myöhään ja päätyi alennuskoreihin melko tuoreeltaan. N-Gagen uudelleenjulkaisu pelkkänä pelipalveluna Nokian paremmille malleille jäi samanlaiseksi suutariksi.




Leluyhtiö Bandai oli menestyneiden lelutuotteidensa ohella myös markkinoinut ja suunnitellutkin jokusia, korkeintaan kohtuullisesti menestyneitä pelikoneita lähinnä Japanin markkinoille. Vuonna 1995 se halusi mukaan kasvaville pelikonsolimarkkinoille ja tilasi - syvällä suossa rämpivältä - Apple Computerilta "multimediatoistimen", jolla voisi pelata CD-pohjaisia pelejä ja surffailla netissä. Lopputulos oli Pippin, joka oli itse asiassa pieneen koteloon kutistettu Applen Power Macintosh, joka käytti System 7.5.2 -käyttöjärjestelmän kevennettyä versiota. Sekään ei kuitenkaan ollut mitenkään turhan kevyt, PowerMacit kärsivät tuohon aikaan muutenkin akuutista tehonpuutteesta, ja lisäksi koneelta puuttuivat lähes kokonaan sovellusohjelmat. Pippineitä myytiin vain muutama kymmenen tuhatta kappaletta.




Aina kun puhutaan epäonnistumisista, kääntyy puhe jossain vaiheessa Atari Jaguariin. Sivutaan tällä kertaa CD-laajennusta. Kun moduulipohjainen Jaguar oli osoittautunut epäonnistuneeksi - paljolti Atarin omasta syystä (sekava laitteisto, surkeat kehitystyökalut, ei kunnon julkaisusopimuksia) - jaksoi harva uskoa, että CD-asema kääntäisi asetelmaa suuntaan tai toiseen. Sellainen kuitenkin nähtiin, ja parasta antia taisi olla laitteen sisältämä CD-levyjen visualisointiohjelmisto. Sen oli tehnyt Jeff Minter, joka tuntuu sekaantuvan kaikkiin projekteihin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti tuomittuja.




Kaikkien propellihattujen unelma on tietenkin pelikonsoli, joka toimii Linuxilla. 2000-luvun alun dotcom-huumassa Indrema-niminen yritys esitteli L600-nimisen pelikoneen, jonka piti vastata tehoiltaan suurimpia kilpailijoita, tarjota pelaamisen lisäksi TV-tallennusta ja ties mitä muuta, ja antaa kaikille käyttäjille mahdollisuus kehittää pelejä ja ohjelmia. Kuten yleensä, liian hyvältä kuulostanut tuote myös oli sitä. Vaikka kuvia prototyypistä leviteltiinkin, alkoi usko tuotteen valmistumiseen loppua ensin kuluttajilta ja sitten pääomasijoittajilta, kun tuotteen valmiiksi saaminen olisi vaatinut vielä 10 miljoonaa ja rapiat. Indrema vaipui ikiuneen alkuvuodesta 2001.




PC-pohjaisella, verkosta pelinsä lataavalla Phantom-konsolilla oli pitkä ja tuskallinen synnytys, josta ei lopultakaan syntynyt juuri mitään. Vuoden 2002 julkistuksen jälkeen se sai vuosittain lukuisia vaporware-palkintoja sekä yhden tutkivan journalistin lakitupaan tämän väitettyä (melko oikeutetusti), että koko homma on huijausta. Eri tahoilta rahoitukseksi saatu 63 miljoonaa dollaria hupeni mystisesti. Vuonna 2008 laitetta ei vieläkään julkaistu, mutta sen näppäimistö sai elämän ylihintaisena outoutena.