Listasunnuntai #38
E niin kuin Epäonnistuminen
Jokaista menestynyttä digitaaliviihdelaitetta kohti on aina muutamia, jotka jäävät soittelemaan toista viulua. Ja sitten on muutamia, joiden kohdalla voi vain miettiä, miksi ihmeessä kukaan ajatteli tämän menestyvän alunperinkään.
Game Boy oli kaikkien suosikki, joten miten olisi sen päivitys kolmiulotteisuuteen? Tai mitä jos ei? Ehkä maailman epäonnistunein pelikone oli iso ja painava hökötys, joka vaatii pelaamiseen oman telineen. Stereolaseilla katseltiin punamustaa kuvaa, joka tuotettiin pyörivillä prismapeileillä - siis silloin, kun ne peilit eivät olleet rikki, kuten ne useimmiten olivat. Useat pelaajat palkittiin vaivoistaan massiivisella päänsäryllä, ja Nintendon piti asentaa laitteeseen automaatti-ajastin, joka katkaisi pelaamisen määräajan jälkeen. Jos joku sattui niin pitkään pelaamaan.
Sega oli kerrankin saanut aikaiseksi yhden myyvän pelikoneen - Mega Driven - eikä aikonut päästää siitä irti ihan vähällä. Mega-CD-laajennus oli kokeiltu ja todettu epäonnistuneeksi, mutta 32-bittinen laajennusyksikkö 32X olisi varmasti huima suksee. Koneen päälle asennettava tötterö sisälsi kaksi 32-bittistä suoritinta, näytönohjaimen ja jonkin verran muistia, mutta hyödynsi isäntäkoneen peliohjaimia ja mahdollista CD-laajennusta. Laite herätti jonkin verran kiinnostusta ja sille ilmestyi muutama vaivan arvoinen peli, mutta Segan ilmoitus tulevasta oikeasta 32-bittisestä, Saturnista, tappoi mielenkiinnon yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Etenkin PAL-alueella koneet jäivät käytännössä kokonaan myymättä - artikkelin kirjoittaja osti aikanaan kasan näitä uusina hintaan 10 markkaa (alle 2 euroa) kappale.
Tässä laitteessa oli melkein kaikki kohdallaan. Siinä oli riittävästi tehoa haastamaan kilpailijat, sen takana oli Electronic Artsin kaltainen pelien suurjulkaisija sekä elektroniikkajätti Matsushita, ja kuka tahansa saattoi ostaa laitteen valmistuslisenssin. Joten mikä meni pieleen? Hinnoittelu. Panasonic FZ-1 maksoi uutena dollarimääräisesti enemmän kuin PlayStation 3 - ja suhteutettuna hintatasoon se oli vielä huomattavasti hintavampi. Aikaisempi messukiinnostus ja erittäin laadukkaat pelit eivät tehneet järjestelmästä voittajaa, vaikka hinnanlaskut ja myöhemmät halvemmat mallit hiukan tekohengitystä antoivatkin.
Kotoinen matkapuhelinvalmistajamme kiinnostui käsipelien markkinoista vuosituhannen vaihteen tienoilla. Ajatus matkapuhelimen ja pelikoneen yhdistämisestä on paitsi luonteva, myös sittemmin todistettu oikeaksi - katsokaa vaikka iPhonea. Nokian toteutuksessa oli kuitenkin jokusia pulmia. Symbian oli - ainakin vielä tuolloin - kohtuullisen hyvä älypuhelimen alusta, mutta pelinkehitykseen se ei soveltunut kunnolla koskaan. Ensimmäisessä mallissa oli käsittämättömiä lapsuksia, kuten sammuttamisen vaativa pelin vaihto sekä kuuluisa "Sidetalking". Peleissä oli muutamia helmiä, mutta useimmat olivat hyvin laiskoja pikarahastuksia tutuista nimikkeistä. Uusintaversio QD tuli liian myöhään ja päätyi alennuskoreihin melko tuoreeltaan. N-Gagen uudelleenjulkaisu pelkkänä pelipalveluna Nokian paremmille malleille jäi samanlaiseksi suutariksi.
Leluyhtiö Bandai oli menestyneiden lelutuotteidensa ohella myös markkinoinut ja suunnitellutkin jokusia, korkeintaan kohtuullisesti menestyneitä pelikoneita lähinnä Japanin markkinoille. Vuonna 1995 se halusi mukaan kasvaville pelikonsolimarkkinoille ja tilasi - syvällä suossa rämpivältä - Apple Computerilta "multimediatoistimen", jolla voisi pelata CD-pohjaisia pelejä ja surffailla netissä. Lopputulos oli Pippin, joka oli itse asiassa pieneen koteloon kutistettu Applen Power Macintosh, joka käytti System 7.5.2 -käyttöjärjestelmän kevennettyä versiota. Sekään ei kuitenkaan ollut mitenkään turhan kevyt, PowerMacit kärsivät tuohon aikaan muutenkin akuutista tehonpuutteesta, ja lisäksi koneelta puuttuivat lähes kokonaan sovellusohjelmat. Pippineitä myytiin vain muutama kymmenen tuhatta kappaletta.
Aina kun puhutaan epäonnistumisista, kääntyy puhe jossain vaiheessa Atari Jaguariin. Sivutaan tällä kertaa CD-laajennusta. Kun moduulipohjainen Jaguar oli osoittautunut epäonnistuneeksi - paljolti Atarin omasta syystä (sekava laitteisto, surkeat kehitystyökalut, ei kunnon julkaisusopimuksia) - jaksoi harva uskoa, että CD-asema kääntäisi asetelmaa suuntaan tai toiseen. Sellainen kuitenkin nähtiin, ja parasta antia taisi olla laitteen sisältämä CD-levyjen visualisointiohjelmisto. Sen oli tehnyt Jeff Minter, joka tuntuu sekaantuvan kaikkiin projekteihin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti tuomittuja.
Kaikkien propellihattujen unelma on tietenkin pelikonsoli, joka toimii Linuxilla. 2000-luvun alun dotcom-huumassa Indrema-niminen yritys esitteli L600-nimisen pelikoneen, jonka piti vastata tehoiltaan suurimpia kilpailijoita, tarjota pelaamisen lisäksi TV-tallennusta ja ties mitä muuta, ja antaa kaikille käyttäjille mahdollisuus kehittää pelejä ja ohjelmia. Kuten yleensä, liian hyvältä kuulostanut tuote myös oli sitä. Vaikka kuvia prototyypistä leviteltiinkin, alkoi usko tuotteen valmistumiseen loppua ensin kuluttajilta ja sitten pääomasijoittajilta, kun tuotteen valmiiksi saaminen olisi vaatinut vielä 10 miljoonaa ja rapiat. Indrema vaipui ikiuneen alkuvuodesta 2001.
PC-pohjaisella, verkosta pelinsä lataavalla Phantom-konsolilla oli pitkä ja tuskallinen synnytys, josta ei lopultakaan syntynyt juuri mitään. Vuoden 2002 julkistuksen jälkeen se sai vuosittain lukuisia vaporware-palkintoja sekä yhden tutkivan journalistin lakitupaan tämän väitettyä (melko oikeutetusti), että koko homma on huijausta. Eri tahoilta rahoitukseksi saatu 63 miljoonaa dollaria hupeni mystisesti. Vuonna 2008 laitetta ei vieläkään julkaistu, mutta sen näppäimistö sai elämän ylihintaisena outoutena.
Nintendo Virtual Boy
Game Boy oli kaikkien suosikki, joten miten olisi sen päivitys kolmiulotteisuuteen? Tai mitä jos ei? Ehkä maailman epäonnistunein pelikone oli iso ja painava hökötys, joka vaatii pelaamiseen oman telineen. Stereolaseilla katseltiin punamustaa kuvaa, joka tuotettiin pyörivillä prismapeileillä - siis silloin, kun ne peilit eivät olleet rikki, kuten ne useimmiten olivat. Useat pelaajat palkittiin vaivoistaan massiivisella päänsäryllä, ja Nintendon piti asentaa laitteeseen automaatti-ajastin, joka katkaisi pelaamisen määräajan jälkeen. Jos joku sattui niin pitkään pelaamaan.
Sega 32X
Sega oli kerrankin saanut aikaiseksi yhden myyvän pelikoneen - Mega Driven - eikä aikonut päästää siitä irti ihan vähällä. Mega-CD-laajennus oli kokeiltu ja todettu epäonnistuneeksi, mutta 32-bittinen laajennusyksikkö 32X olisi varmasti huima suksee. Koneen päälle asennettava tötterö sisälsi kaksi 32-bittistä suoritinta, näytönohjaimen ja jonkin verran muistia, mutta hyödynsi isäntäkoneen peliohjaimia ja mahdollista CD-laajennusta. Laite herätti jonkin verran kiinnostusta ja sille ilmestyi muutama vaivan arvoinen peli, mutta Segan ilmoitus tulevasta oikeasta 32-bittisestä, Saturnista, tappoi mielenkiinnon yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Etenkin PAL-alueella koneet jäivät käytännössä kokonaan myymättä - artikkelin kirjoittaja osti aikanaan kasan näitä uusina hintaan 10 markkaa (alle 2 euroa) kappale.
3DO
Tässä laitteessa oli melkein kaikki kohdallaan. Siinä oli riittävästi tehoa haastamaan kilpailijat, sen takana oli Electronic Artsin kaltainen pelien suurjulkaisija sekä elektroniikkajätti Matsushita, ja kuka tahansa saattoi ostaa laitteen valmistuslisenssin. Joten mikä meni pieleen? Hinnoittelu. Panasonic FZ-1 maksoi uutena dollarimääräisesti enemmän kuin PlayStation 3 - ja suhteutettuna hintatasoon se oli vielä huomattavasti hintavampi. Aikaisempi messukiinnostus ja erittäin laadukkaat pelit eivät tehneet järjestelmästä voittajaa, vaikka hinnanlaskut ja myöhemmät halvemmat mallit hiukan tekohengitystä antoivatkin.
Nokia N-Gage
Kotoinen matkapuhelinvalmistajamme kiinnostui käsipelien markkinoista vuosituhannen vaihteen tienoilla. Ajatus matkapuhelimen ja pelikoneen yhdistämisestä on paitsi luonteva, myös sittemmin todistettu oikeaksi - katsokaa vaikka iPhonea. Nokian toteutuksessa oli kuitenkin jokusia pulmia. Symbian oli - ainakin vielä tuolloin - kohtuullisen hyvä älypuhelimen alusta, mutta pelinkehitykseen se ei soveltunut kunnolla koskaan. Ensimmäisessä mallissa oli käsittämättömiä lapsuksia, kuten sammuttamisen vaativa pelin vaihto sekä kuuluisa "Sidetalking". Peleissä oli muutamia helmiä, mutta useimmat olivat hyvin laiskoja pikarahastuksia tutuista nimikkeistä. Uusintaversio QD tuli liian myöhään ja päätyi alennuskoreihin melko tuoreeltaan. N-Gagen uudelleenjulkaisu pelkkänä pelipalveluna Nokian paremmille malleille jäi samanlaiseksi suutariksi.
Apple/Bandai Pippin
Leluyhtiö Bandai oli menestyneiden lelutuotteidensa ohella myös markkinoinut ja suunnitellutkin jokusia, korkeintaan kohtuullisesti menestyneitä pelikoneita lähinnä Japanin markkinoille. Vuonna 1995 se halusi mukaan kasvaville pelikonsolimarkkinoille ja tilasi - syvällä suossa rämpivältä - Apple Computerilta "multimediatoistimen", jolla voisi pelata CD-pohjaisia pelejä ja surffailla netissä. Lopputulos oli Pippin, joka oli itse asiassa pieneen koteloon kutistettu Applen Power Macintosh, joka käytti System 7.5.2 -käyttöjärjestelmän kevennettyä versiota. Sekään ei kuitenkaan ollut mitenkään turhan kevyt, PowerMacit kärsivät tuohon aikaan muutenkin akuutista tehonpuutteesta, ja lisäksi koneelta puuttuivat lähes kokonaan sovellusohjelmat. Pippineitä myytiin vain muutama kymmenen tuhatta kappaletta.
Jaguar CD
Aina kun puhutaan epäonnistumisista, kääntyy puhe jossain vaiheessa Atari Jaguariin. Sivutaan tällä kertaa CD-laajennusta. Kun moduulipohjainen Jaguar oli osoittautunut epäonnistuneeksi - paljolti Atarin omasta syystä (sekava laitteisto, surkeat kehitystyökalut, ei kunnon julkaisusopimuksia) - jaksoi harva uskoa, että CD-asema kääntäisi asetelmaa suuntaan tai toiseen. Sellainen kuitenkin nähtiin, ja parasta antia taisi olla laitteen sisältämä CD-levyjen visualisointiohjelmisto. Sen oli tehnyt Jeff Minter, joka tuntuu sekaantuvan kaikkiin projekteihin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti tuomittuja.
Indrema L600
Kaikkien propellihattujen unelma on tietenkin pelikonsoli, joka toimii Linuxilla. 2000-luvun alun dotcom-huumassa Indrema-niminen yritys esitteli L600-nimisen pelikoneen, jonka piti vastata tehoiltaan suurimpia kilpailijoita, tarjota pelaamisen lisäksi TV-tallennusta ja ties mitä muuta, ja antaa kaikille käyttäjille mahdollisuus kehittää pelejä ja ohjelmia. Kuten yleensä, liian hyvältä kuulostanut tuote myös oli sitä. Vaikka kuvia prototyypistä leviteltiinkin, alkoi usko tuotteen valmistumiseen loppua ensin kuluttajilta ja sitten pääomasijoittajilta, kun tuotteen valmiiksi saaminen olisi vaatinut vielä 10 miljoonaa ja rapiat. Indrema vaipui ikiuneen alkuvuodesta 2001.
Infinium Labs (myöh. Phantom Entertainment) Phantom
PC-pohjaisella, verkosta pelinsä lataavalla Phantom-konsolilla oli pitkä ja tuskallinen synnytys, josta ei lopultakaan syntynyt juuri mitään. Vuoden 2002 julkistuksen jälkeen se sai vuosittain lukuisia vaporware-palkintoja sekä yhden tutkivan journalistin lakitupaan tämän väitettyä (melko oikeutetusti), että koko homma on huijausta. Eri tahoilta rahoitukseksi saatu 63 miljoonaa dollaria hupeni mystisesti. Vuonna 2008 laitetta ei vieläkään julkaistu, mutta sen näppäimistö sai elämän ylihintaisena outoutena.
Keskustelut (14 viestiä)
Rekisteröitynyt 01.06.2007
06.06.2010 klo 22.05
Rekisteröitynyt 03.04.2009
06.06.2010 klo 22.19
Hyvin usein kun hypetyksen jälkeen todetaan, että kyseessä on ehkä Linuxin kernelillä toimiva laite, jossa on päälle väännetty joku epävapaa kikkare, ja ilman sitä laite ei eroa juurikaan paljon halvemmalla saatavasta sulautetusta kamasta, kuten vaikkapa Beagleboard ym. Vielä kun päälle lyödään TiVottaminen (=laitteessa on GPL:n mukaisesti jaossa oleva ohjelmisto, mutta raudalla estetään muunnellun softan ajaminen), joutuu wanha vaan huokaamaan syvään ja pyörittämään päätä joka kerta, kun uusi "propellihattujen märkä unelma" lanseerataan markkinoille.
Pieniä helmiä toki on myös esimerkkinä Dingoo, mutta Playstation-XBox-akselin suuruusluokkaan täysin avoin konsoli ei tule kyllä ikinä nousemaan.
06.06.2010 klo 23.39
06.06.2010 klo 23.46
Pelejä ei tullut alkuhuuman jälkeen kovin pitkään ja nekin jotka tulivat olivat yleensä joko rumia, nykiviä tai kaatulivat tasaisin väliajoin. Jotkut olivat kaikkia.
Paljon kertonee sekin että kun hommasin laitteen joskus penskana ekoilla kesätyöliksoilla, se piti hakea jostain Espoolaiselta parkkipaikalta, johon maahantuojan edustaja toi sen viikonloppuna. Vehkeitä ei enää siinä vaiheessa -alle vuoden sisällä julkaisusta- saanut enää liikkeistä. Eikä kyseessä todellakaan ollut laitteen yllättävä ja ennenkokematon, hyllyt tyhjentävä suosio. En koskaan hankkiutunut eroon vehkeestä. Tuolla se varaston nurkassa möllöttää vieläkin. Ohjain vain puuttuu. Eipä tuolle kyllä mitään sellaista julkaistu mitä olisi oikeasti ikävä.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
06.06.2010 klo 23.52
Höh miksei listalle päässyt philipsin CD-I?
Sivuttu jo aiemmassa listassa, pyrimme aina ottamaan näihin jotain mitä ei ole aiemmin nostettu esiin.
Amiga CD32 ei itse asiassa ollut erityinen floppikaan, mutta kuolleena syntynyt se kyllä oli senkin edestä. Commodorella ei olisi missään universumissa ollut mahdollisuuksia kilpailla Sonyn ja kumppaneiden kanssa.
Rekisteröitynyt 13.08.2007
07.06.2010 klo 01.59
Rekisteröitynyt 04.10.2008
07.06.2010 klo 02.27
Siinä vaiheessa kun apple tekee konsolin, pelit siirtyvät digitaaliseen muotoon ja niiden sensuuri ja yksinkertaisuus kasvavat helvatisti.
07.06.2010 klo 07.05
07.06.2010 klo 15.13
Rekisteröitynyt 28.07.2009
08.06.2010 klo 09.04
Amiga CD32 ei itse asiassa ollut erityinen floppikaan, mutta kuolleena syntynyt se kyllä oli senkin edestä. Commodorella ei olisi missään universumissa ollut mahdollisuuksia kilpailla Sonyn ja kumppaneiden kanssa.
Kyllä sillä olisi ollut, jos CD32 olisi tullut muutaman vuoden aikaisemmin markkinoille ja sitä olisi tuettu ja markkinoitu oikealla tavalla. Loppujen lopuksi Commodoren CD32:n tappoi komponenttien saatavuus ongelmat. Puhumattakaan nyt Commodoren konkurssista joka oli hiton iso ongelma koko alustalle. CD32 myi erittäin hyvin Euroopassa mikäli tilastoja on yhtään uskominen.
CD32 on ensimmäinen pelkästään cd-pohjaisista täysin 32-bittisistä pelikoneista. Britanniassa CD32:lla oli 50% osuus markkinoista 1994. Ja se ohitti nimikkeiden myynnissä selkeästi Philipsin, Segan ja jopa hyvin monet MS-DOSin CD-mediaa käyttävät nimikkeet.
CD32 ei ole mitään muuta kuin A1200:n josta on revitty nappäimistö irti. Jos saksasta jaksat osia tilailla voi CD32:n muuttaa täysin tornimalliseksi A1200:ksi. :P
Rekisteröitynyt 15.02.2010
08.06.2010 klo 18.37
miks p3 ei oo listalla?
Varmaan sen takia koska se ei ole epäonnistunut, verrattuina noihin. Sama myös XBOXilla.
09.06.2010 klo 08.26
Virtual Boy vetelee kyllä omissa sfääreissään joka tavalla - harvalta firmalta moinen tekele olisi koskaan päässyt edes suunnittelijan työpöytää pidemmälle. Itsellä ei kummoista päänsärkyä aiheuttanut, mutta punamustat viivagraffat ja yltiösimppelit pelit eivät kauaa kiehdo, vaikka stereo-efekti jossain määrin pelittääkin.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
09.06.2010 klo 12.40
CD32 on ensimmäinen pelkästään cd-pohjaisista täysin 32-bittisistä pelikoneista. Britanniassa CD32:lla oli 50% osuus markkinoista 1994. Ja se ohitti nimikkeiden myynnissä selkeästi Philipsin, Segan ja jopa hyvin monet MS-DOSin CD-mediaa käyttävät nimikkeet.
Moinen meriitti kuulostaa enemmän siltä, mitä eri lehdet käyttävät ollakseen Suomen tai Pohjoismaiden suurin tämä tai tuo. Iso-Britanniassa laite kyllä menestyi kohtalaisesti, mutta lähinnä kilpailun puutteessa. Philips CD-i oli hirveää kuraa, Sega Mega-CD oli sekin kuraa.
JOS Commodore olisi saanut A1200:n ja/tai CD32:n ulos muutamaa vuotta aiemmin, kotitietokoneiden historia olisi ainakin muuttunut vähän. Mutta tämäkin vahvasti jossittelua.
Rekisteröitynyt 11.04.2007
11.06.2010 klo 02.21
Höh miksei listalle päässyt philipsin CD-I?
Sivuttu jo aiemmassa listassa, pyrimme aina ottamaan näihin jotain mitä ei ole aiemmin nostettu esiin.
Ja Virtual Boytako ei näissä listoissa koskaan näe? .....
Kirjoita kommentti