Marvelilla on ollut pitkä taival taistelupelienkin saralla. X-Men: Children of the Atomista alkanut yhteistyö Capcomin kanssa poiki lopulta suositun Marvel vs Capcom -sarjan, joka tavallaan on yksi oman genrensä pioneereista. Parhaimmillaan kolme vastaan kolme -mähinöihin yltäneet menot vaativat jo jonkinlaista kiikarointia.


Arc System Works esittää kysymyksen: Entä jos peli onkin neljä vastaan neljä? Marvel Tokon: Fighting Souls on vastaus kyseiseen kysymykseen ja sen vastaus ei välttämättä miellytä kuin kovaytisimpiä pelaajia.




Tiimiaspektia lukuunottamatta Marvel Tokon on hyvin perinteinen kaksiulotteinen taistelupeli. Pelaaja valitsee 20 hahmon joukosta neljän tiimin, jolla mätetään vihollistiimiä vastaan. Hahmoja on iso liuta sankareista roistoihin ja jokainen on toteutettu omalla animemaisella leimallaan. Ryhmärämässä on niin Star-Lordia ja kahden tyyppistä Hämähäkkimiestä kuin Doctor Doomia ja Magnetoakin.


Tiimiosuus on se, missä Tokon erottautuu sekä hyvällä että pahalla. Tiimin kokoa ei saa itse päättää vaan hahmoja pitää olla neljä. Pelissä on onneksi helppoa pelata alkuun yhdellä tai kahdella hahmolla ja sitten sujauttaa mukaan muiden hahmojen apumekaniikkoja, kun taitoa kertyy lisää. Tätä korostaa se, että koko tiimiä edustaa poikkeuksellisesti yksi osumapistepalkki eikä erillisten tiimiläisten osumapisteitä tarvitse manageroida ihan samanlaisella urakalla kuin muissa tiimipeleissä.



Aloittaminen tuntuu lähes liiankin helpolta: kombot soljuvat lähes vahingossa ja ensimmäiset ottelut tuntuvat välillä siltä, kuin peli pelaisi itseään. Kun pelin oppimisessa pääsee pidemmälle, tavat painostaa ja varsinkin combojen pituus muuttuvat pidemmiksi. Jälkimmäinen on hieman ongelmakin, sillä tehokas tapa pelata peliä on tehdä samoja sekvenssejä kerta toisensa jälkeen vaihtelematta niitä sen kummemmin. Pelistä löytyvät työkalut puolustautumiseen ja comboista pois pääsemiseen ovat harvassa – ja monesti ne ovat myös huonoja.


Neljää suosikkihahmoaan ei voi noin vain nakata riviin. Apuhahmojen tehtävät määräytyvät ennen ottelua valittavan kokoonpanon mukaan. Matsi alkaa kaksi vastaan kaksi -tyyliin ja tiimiläisiä vapautuu käyttöön matsin edetessä. Apureilla ja niiden järjestyksellä on kuitenkin väliä. Yksittäisen kilvenheiton tekevä Kapteeni Amerikka painostaa apuna selvästi heikommin kuin verkkoja ruudulle suihkuttava Hämähäkkimies, joka antaa pidemmän ikkunan puolustavaan vastustajaan kiinni käymiseen.




Kahden osaavan käsissä peli on kuitenkin pitkälti sitä, että toinen laitetaan blokkaamaan pitkä sekvenssi, jonka jälkeen vastapeluri pääsee tekemään saman. Keskittyminen herpaantuu useimmiten silloin, kun ruudulla vilisee kaikki kahdeksan hahmoa eikä välttämättä pysy kärryillä siitä, mikä on kenenkin hahmo. Toistuvat hahmot 20 taistelijan katraassa eivät auta asiaa.


Ongelmana onkin ehkä eniten se, että aloitteleville pelaajille on annettu monia eri työkaluja, joilla hyökkäys saadaan käyntiin, Niitä ei kuitenkaan ole mietitty käytettäväksi kokeneempien käsissä, joten matseissa on pitkiä pätkiä, jolloin toinen pelaaja ei oikein pääse tekemään mitään.

Se syö aika paljon mielenkiintoa peliltä, jonka nimenomaan pitäisi olla kaksinpelattava. Kun kokeneemmillakin peli on lähinnä omien yksinpelisekvenssien rummuttamista pitkiä pätkiä, kyllästyy touhuun suhteellisen nopeasti.



Yksinpelattavalle Marvel Tokonin tarjonnasta löytyy jonkun verran pureskeltavaa. Perus-pelihallitilat ja harjoitteluhuoneet ovat mukana, mutta genrelle nykyään tyypillisesti myös tarinatilaan on panostettu. Tarinapohjana pelataan samaa turnausta useammasta eri perspektiivistä, joissa hyvikset ja pahikset taistelevat turnausta järkänneen Championin iloksi. Alustus on suhtellisen ohkainen ja osiltaan jopa hieman väkinäinen, mutta tarinaa kuljettavat sarjakuvat katsoi mielellään läpi.


Pelihalli- ja selviytymistilat tuovat mukaan hieman roguelike-henkistä buffeilla puuhastelua, ja kevyempää hauskanpitoa tarjoaa Arcadia Rumble -partytila, jossa lobbyn hahmoilla mätetään toisia ja kerätään etuja otteluiden välissä.

Missä Arc System Works ei petä, on pelin yleinen ulkoasu. Tämä ei sinällään tule kenellekään genreä pelannelle yllätyksenä, sillä firman tuotokset ovat varsinkin nykysukupolvessa päässeet siihen pisteeseen, että ne näyttävät joskus paremmilta kuin lähtökohtaiset konseptit. Tokonissa silmiä hivelee varsinkin värien käyttö. Niitä käytetään runsaasti ja antaumuksella. Samaa voi sanoa myös pelin äänimaailmasta. Jokaisella hahmolla on oma sopiva musiikkiteemansa, minkä lisäksi jokainen hyökkäys saa aikaan asianmukaisen muhkean palautteen.



Pelasin peliä PS5:llä, jolla pelin toimimisesta ei ole ollut valitettavaa. Valitettavasti pc:llä peli on nikotellut tykimmilläkin kokoonpanoilla. Sikäli mikäli haluaa tietokoneella peliä pelata, kannattaa ainakin toistaiseksi miettiä ostopäätöksen lykkäämistä tuonnempaan.

Marvel Tokonissa on potentiaalia pidempäänkin huviin, mikäli pelillisiä asioita hiotaan vielä. Yksinpelaavalle löytyy tarinaa ja pelattavaa enemmänkin – poikkeuksellisesti peli on ehkä juuri siinä tällä hetkellä elementissään. Noin muuten suositus tulee varauksella.

Lyhyesti: Kauniilla kuorella varustettu tiimimätkintä, joka kaipaisi vielä viilausta



Plussaa: Genren kauneimmat grafiikat, äänipuoli enemmän kuin kunnossa ja yksinpelaavalle löytyy pureksittavaa.
Miinusta: Peli tuntuu yksinpeliltä kaksinkin pelatessa ja välillä ruudulla ei ota selkoa, mitä tapahtuu. Huonosti toimivan PC-versionn vaikutukset tuntuvat netissä PS5:lläkin pelatessa.