Olemme jo futuristisen 21. vuosisadan toisella kymmenyksellä! Eikä tulevaisuus ole vielä saapunut. Olette varmaan huomanneet, että peleissä 21. vuosisadalla tapahtuu aina kaikenlaista vänkää. Mutta mitä nyt on jäänyt kollektiivikäteemme tältä y2k-maailmanlopun jälkeiseltä hiipumisepookilta? WTC-iskujen jälkeisiä avaruushihhuleita, massatuhon bioaseita sekä varjohallituksen supersotilaita! Vuosikymmenen vaihdos on tietenkin tuottanut melkoisen määrän ’nolkytluvun’ parhaat pelit –listauksia. En puutu niihin, mutta mietin pelien yleistä suuntaa.

Viime vuosituhannella kitistiin siitä, ettei pelaaminen ollut massailmiö, ja että pelaajia tästä syystä sorsittiin maailman (ja Suomen) kansan valtavirrassa. No, massailmiöhän siitä sittemmin tuli – saimme todellakin mitä halusimme, ja Smiths-yhtyeen ”Heaven Knows I’m Miserable Now” –laulun mukaisesti nyt kaduttaa. Tervetuloa, tuotantoarvot: olemme ehdottomasti saaneet pitkin nolkytlukua näitä massailmiön loistavia puolia – korkeat pelibudjetit, aitojakin tarinankertojia ja ainakin teoriassa bugittomampaa laatuviihdettä™, mutta mielestäni olemme saaneet epäreilusti suuremman kattauksen kultakolikon kääntöpuolta: laatuviihteen sijaan lattaviihdettä™, konsolipelien melkoisen ylihelpottumisen (syytän Halon regenergiamittaria), tasapäistymisen, mielikuvituksettomilla kaksoispistenimillä erotellut jatko-osahelvetit ja kerrassaan absurdit määrät peleiksi verhoiltua oikeistolaispropagandaa! (Vanhassa Command & Conquerissa sentään sai pelata juonitehtäviä terroristikultilla! Nykyään on hyvä, jos terroristi osaa edes puhua jotain kieltä.) Massailmiön huonojen puolien lista on minulle syntymäkrapulan sääntöjen mukaisesti melkoisesti hyvien puolten listaa pidempi. Voin vain rehellisesti sanoa, etten kasari-ysäri –tampiolapsena todellakaan odottanut, että tällaiset olisivatkin ne massailmiön ystävälliset kasvot. Ensi kerralla tajuan, mitä pyydän.

Pelien kolmiulotteisuus ehti yleistyä viime vuosituhannen loppupuolella, eikä se ole sitten mennyt mihinkään. Ei voi sanoa, että uusi vuosituhat olisi toistaiseksi tuottanut mitään sangen ainutlaatuista, ellei lasketa Wii-kapulaa, nykykoneiden muistikapasiteetin mahdollistamia harvinaislaatuisia PC-sotapelejä (Supreme Commander) tai 3d-tutkimusmatkapelien omaksumia valtavia pelialueita ainaisten tunneleiden rinnalle. Pelien 3d-grafiikka näyttää toki todella hyvältä 3d-grafiikalta. Fotorealismi kuoli silti ääneti jonnekin PS2-myyntipuheiden tuolle puolen, enkä kyllä osaa edes kuvitella, että tilanne muuttuisi. Pelimaailman karikatyyristen 3d-hahmojen ilmeikkyys ei ole inhimillistynyt Half-Life kakkosen jälkeen pätkääkään, vaikka niiden piirtämiseen käytetty teho kasvaakin alati. Täydellinen huulisynkkaus ei paljoa merkitse, kun videopelihahmot ovat videopelihahmoja, eivätkä Emotion Enginet tai tuo SkyNetin esiaste – Cell – sille mitään voi. Eikä just Daniel Craigin näköinenkään tapettiklöntti yksittäisillä hiusvektoreilla osu ja uppoa, mikäli hän vuorovaikuttaa pelimaailmassaan sellaisessa lisenssipeli-infernon ainaisessa tiiliseinäputkessa, jonka vihollisetkin hilluvat kuin Medal of Honorin natsit pellossa.

Ja sitten interaktiivisiin elokuviin. 90-luvulla moinen genrenimike oli melkoinen kirosana; vieläkin jotkut paheksuvat tuon nimikkeen alla kaupattavia tuotoksia. Ihana Fahrenheit ja odotettu Heavy Rain sikseen: on aika kivuliaan selvää, että oikeastaan melkein kaikki megapelit ovat nykyään interaktiivisia elokuvia. Olisi melkoista itsepetosta väittää, ettei kaupallinen peliteollisuus olisi varastanut viime vuosien aikana järjestelmällisesti elokuvataiteen tuhkiakin pesästä. Kaikkea kaupallisten nykypelien tarinankerrontaa, dialogia, Harry Gregson-Williams –epämusiikkia ja sydäntäriipivää/aivojanäännyttävää sivuhenkilökuolemain aiheuttamaa ”NOOOOOU” –huutoa kuvataan silkan elokuvan keinoin, vaikka pelaaja tekeekin itse kaikenlaista. (Vuorovaikuttaa. Siinä elokuvamaisessa kokemuksessa.) Kaavalla tehdyt juonipelit ovat kaikki tyylipuhtaita interaktiivisia elokuvia, vaikka ruudulla näkyisikin jotain HUDeja ja fallinen tuliase. Vaikka näkökulma olisikin päähahmon silmistä tai selän takaa. VAIKKA saisit kuinka sekoilla tehtävien välillä vapaasti, ampua kaikki (ainakin näennäisesti) ihan itse ja hypätä vaikka kuinka monen esteen yli kolmionapilla. Jos nykyaikainen kaupallinen peli ei ole tippaakaan abstrakti tai eklektinen, vaan suunniteltu puhtaasti tarinankerronnan tai maailmakuvauksen ehdoilla niin, että pelaaja viihtyy sen seitsemän tuntia (riippumatta siitä, onko tarina kurapaskaa), kyllä se on ihan rehellisesti sanottuna interaktiivinen elokuva. Ei mikään elämyspeli, vaan interaktiivinen elokuva. Piste.

Eikä siinä ole välttämättä mitään pahaa… no siis. Kyllä minäkin pidän ajoittain näistä luokattoman yksinkertaisten kädellisten kynäämistä megapaukauksista, ja tietenkin 90-luvun pelit olivat enimmäkseen aika surkeita (ja bugisia), mutta minua miellytti, että kaupallisessa pelaamisessa tapahtui tuolloin koko ajan yhtäaikaista, eri suunnille viuhtovaa sivuliikettä ja silkkaa mutaatiota. Mutaatio on iloinen asia, vaikka siitä seuraakin melkoinen määrä epäsikiöitä.

Tietenkin pelaaminen on yhä nuori harrastus, ja mieleltään yksinkertainen; näinhän meitä aina lohdutetaan! Sanotaan, ettei pelaaminen ole vielä päässyt sellaiseen pisteeseen, jossa resursseja ja valmiita työkaluja olisi elokuvauksen tapaan jakaa siedettävästi kaikille pikkutekijöillekin. Näin siis olemme tämän laajemman näkökulman mukaan peleinemme – elokuvavertausta käyttäen – toisen maailmansodan propagandavideoiden vaiheessa, vaikka värit löytyvätkin. Tai ehkä menimmekin jo siitä onanisesta Taistelutoverit-vaiheesta ohi? En ole ainakaan nähnyt uusia WWII-pelejä mainoksissa.

Mielessäni kytee kuitenkin epäilys tästä elokuvataidevertauksesta. Onko järkevää odottaa pelimaailmalta elävän kuvan kehitykseen vertautuvaa kasvukaarta? Elokuvavertauksessa kun on yksi paha ongelma: pelinkehityksen problematiikka ahnaasti plagioimansa sinematografian rinnalla on, että elokuvakamerat ovat olleet karkeasti ilmaistuna elokuvakameroita jo aika monta vuosikymmentä. Avatar-tyyliset sontaeepokset sikseen: jos haluaa tehdä nykyaikaan sijoittuvan elokuvan, joka vastaa varsin kelvosti todellisuusmielikuvaamme, kelvot lavasteet tapaavat löytyä sangen universaalisti siroteltuna pitkin planeettaamme. Tuolla on puu, lainaa se vapaasti elokuvaasi! Puun mallintaminen peliin on aivan eri asia – lähempänä animaatioelokuvan vastaavaa ongelmaa, mutta vielä vaikeampi – eikä pelien kehittämiseen taida olla edes käsitetasolla mahdollista tuottaa mitään kollektiivista datalähdettä, josta saisi valmiita 3d-lavasteita tai muita resursseja, vaan kaikki täytyy kehittää aina peliä tai –sarjaa varten. Nykyään tulisi moitteita, jos käyttäisi pelissään edes niitä Doomin aikaan vapaasti hyödynnettyjä valmiita äänipaketteja. Ja kunhan 3d-kiihdyttimet ja muut seksilelut taas kehittyvät, ne perkeleen virtuaalilavasteetkin pitää tehdä uudelleen. Toki peliteollisuudellakin on vakioita: kehityskaarensa päähän kulkeneet pelityypit (vaikkapa 2d-sidescrolleri), edes hetkellistä pysyvyyttä lupaavat lisensoitavat pelimoottorit, SE, ETTÄ PELISSÄ ON ’ENERGIAMITTARI’ ja yhdenmukaisiksi muotoutuneet peliohjaimet. Silti kaikki pitää aina työstää uudelleen, eikä Dualshock3 juuri lämmitä pienen budjetin pelinkehittäjän kämmentä.

Ei, mielestäni kaupallisilta peleiltä ei oikein voi odottaa sitä, että kultaisessa tulevaisuudessa meillä kaikilla olisi osamme. Ilmaispelit kyllä porskuttavat nichessään (ja että rakastan sitä nicheä), ja rakastaisin tietenkin tilannetta, jossa kaikki maailman huonot megapelisuunnittelijat pantaisiin seinää vasten, uuniin tai pelaamaan tuotoksiaan häpeähäkkiin, mutten minä oikeastaan osaa kuvitella minkään maailman Atari-luokan konkurssiaallon muuttavan sitä, että kaupalliset pelit, jotka vetoavat kaupalliseen pelaajaan vaativat sen kaupallisen koneiston tekemään niitä. Ehkä, jos ihmiset kyllästyvät tähän, mutta kyynikko minussa ei tunnusta moista mahdollisuutta. En osaa edes nähdä, että ihmiset kyllästyisivät huonoihin megaelokuviin - saatikka sitten johonkin, jossa saa samalla toteuttaa omaa suunnatonta, solipsistista narsismiaan.

En voi väittää, että tietäisin varmasti: minähän olin se idiootti, joka liputti suurta rahaa auliisti sisään tekemään pahimpansa.