Havaitsin muutama viikko sitten sivustollamme suppean listan peleistä, joihin iski aikanaan sensuuri. Kaikenlaista naurettavaahan on peleistämme poistettu: ihmiset ovat muuttuneet roboteiksi (tämä sai mielestäni Contran näyttämään paremmalta), veri laimennut hikikarpaloiksi ja ihmisten suojelemiseksi tapahtumat ja henkilöt ovat saaneet uusia nimiä. Tämä sai minut ajattelemaan niitä harvoja, upeita, jännittäviä tilanteita, joissa sensuuri ei syystä tai toisesta iskenytkään. Tällöin ruudulle piirtyi kaikenlaista herättävää. Varokaa 20 vuotta vanhojen pelien spoilereita!



Aloitetaan NES-peli Batmanilla. Ah, Sunsoft kun oli 8-bittisten konsoleiden aikana upea pulju, ja pelinsä olivat poikkeuksellisen laadukkaita. Oikeastaan ne olivat NES-pelien parhaimmistoa, vaikken ehkä laskekaan Blaster Masteria tähän. Sunsoftin bassomusiikit ja tyylitellyt grafiikat jäivät kuitenkin aina mieleen. Jopa nuo kosmoksen äpärälapset – lisenssipelit – olivat Sunsoftin käsissä laadukkaita! Ei siis mitenkään yllättävää, että Batman-sarjan ensimmäiseen Tim Burton –elokuvaan perustuvassa lepis-lisenssipelissä oli asenteellisin missään toimintapelissä nähty loppudemo. Voipi olla, että se on sitä vieläkin.

Lopetus on yksinkertaisesti tolkuttoman hyvä: kun Batman on päihittänyt Jokerin, klovni luhistuu magnumeineen tornin lattialle. Kunhan pelaaja vielä siirtää lepakkomiehen uhkaavan olemuksen kohoamaan alistetun arkkivihollisensa ylle, alkaa pahimmalla tapaa poliittisesti epäkorrekti loppudemo. Batman nimittäin – elokuvasta poiketen – raahaa piestyn Jokerin katedraalin reunalle, käskee tätä tanssimaan pirun kanssa kuutamolla ja heivaa puolustuskyvyttömän pellen reunan yli. Tietenkin näytetään vielä, kun mokoma putoaa ja rämähtää virneensä saattelemana asvalttiin. Näytin loppudemon vastikään elokuvia rakastavalle ystävälleni. Hän totesi äimänä, että sen filmin olisi ehdottomasti pitänyt päättyä näin. Olen aivan samaa mieltä!

Tuon fasistisen, ultrasynkän lopetuksen rinnalla leluangsti, tekosynkkyys ja nolon Christopherin kolmetuntinen Yön Timo… anteeksi, kuningas. Anteeksi, RITARI omaa saman vaikutuksen kuin vertaisi Saw-sarjaa Antichristiin tai jotain Sentencediä Burzumiin. Tai taskulamppua aurinkoon, jos huonot viittaukset muuten viuhuvat bullet timenä ohi samalla, kun kameramies saa huimauskohtausta. En kyllä itsekään enää tiedä mistä tässä vertauksessa on kyse, joten paras vaihtaa levyä.

Onnekasta meille, että tällainen lopputempaus meni aikanaan Nintendon kuuluisan sensuurikoneiston läpi. Luulen, että syynä oli pelin ihana vaikeustaso: Nintendolla ei päästy ehkä peliä läpi, että kukaan olisi nähnyt lopetusta. Toinen mahdollisuus on, että Nintendo-tarkastukseen tarjottiin ehkä pelin prototyyppiä. Batman-pelistähän on internetissäkin saatavilla se testiversio, jonka välianimaatiot perustuvat elokuvan sijaan The Killing Joke –sarjakuvaan. Tässä kannattaa todeta, että elokuvakin lainasi sarjakuvaa melkoisesti. Jokainen Batman-pelin välidemoista kuitenkin uusittiin prototyypin jälkeen kokonaan tai osittain, ja hyvä niin, sillä ne alkuperäiset ovat typerää lätinää. Mokomassa ei ollut edes lopputaistelua Jokerin kanssa.



Sitten samaan koneen Bionic Commandoon, jonka muistaa jokainen: ei höhlää mukasynkkää tekoangstia, Mike Pattonia tai mitään luopiotribaaliromantiikkaa. Vain hieno, kolikkopeliä tai uusversioita huomattavasti parempi Capcom-peli, jonka lopussa kaikenlaisten kunniattomien paskiaisten viiksekäs verivihollinen herätetään henkiin. Kyseessä on siis se toinen niistä NES-peleistä, joissa vekkuli kalapuikkoviiksi käy kameoroolissa. Tunnistin pentuna aika nopeasti, että ’Master-D’ (justiinsa) on vain pseudonyymi Adolf Hitlerille.

Turha yhtään nöyristellä amerikkalaisen hegemonian edessä, älkää peitelkö verta ja kunniaamme: uljas maammehan oli Hänen ylpeä liittolaisensa, kunnes yksioikoisen tuomittavasti ja pelkurimaisesti puukotimme Häntä selkään, aiheuttaen Hänen tappionsa! Lapin polttaminen sentään antoi meille luterilaisesti ansiomme mukaan. Kaivakaa ne swastikat nyt suosiolla itsenäisyyspäivän jälkeisistä kaapeista. Tai älkää sittenkään… Pelaaja kun meni käsittämättömästi ampumaan rakasta johtajaamme singolla; jäljelle ei tainnut jäädä edes aivoa, jonka saisi purkkiin.

Kohtaus on ikimuistettava: tarkkuusloikan aikana pelaajan on onnistuttava kerralla ampumaan laukaus karkaavan kansallissosialistikanslerin kopterinkajuuttaan. Seuraavaksi rakkaan führerimme naamataulu peittyy punapikseleihin. Kiva meille, että Nintendolla hyväksyttiin suoranainen splatterkohtaus, vaikka kaikenlaiset hakaristit piirrettiinkin pelistä tarkasti yli.


Kai se on okei, jos kohde on Saatanasta seuraava. Aatu joukkioineen on aina se ainoa toisen maailmansodan paha jätkä – oikea demoni – vaikka jonkun käytännön kommunistisen utopian Stalinit kuolettivat miljoonia ihmisiä enemmän yhtä typeristä syistä. On myös hupaisaa, että nykyään kaikki ’järkevät’ ihmiset katsovat taatusti kuin hullua, jos myöntää olevansa fasisti, mutta kummasti vasemmistolaissympatiat ovat yhäkin perin hyväksyttäviä. Jopa suotavia, vaikka punaiset saivat reilusti enemmän vahinkoa aikaan.



Sensuurikäytännöt olivat Segan konsoleilla löyhät, joten typeriä muutoksia ei ollut aina aiheellista pelätä. No, tässä tapauksessa silmään pistää Megadriven vähemmän kuuluisa ’avaruuspeli’ nimeltään Gynoug. Täytyy sanoa välittömästi, että jo nimi kuulostaa genitaalilta, mutta pelin pomohahmot ovat omaa luokkaansa: demonisia, häiritseviä näkyjä. Gynografiikat tuovat yleisesti mieleen vanhojen heviyhtyeiden levynkannet, ja pelin todella suuriin ja todella pieniin hahmoihin selkeästi jakautuva pikseligrafiikka on vähäisestä animaatiosta huolimatta laadukasta.


Sitten ruudulle loikkasi viidennen kentän pomo, ja minun täytyi aivan kysyä pelikavereiltani, olinko ainoa joka näkee ruudulla jättimäisen, verisen peniksen. Kyllä - harmaan falloksen, joka jöpöttää anatomisesti aivan oikeassa kohdassa mielipuolisen pomohahmon kehoa. Jopa terska on oikean muotoinen. Mitä muuta tästä voi sanoa? Aivan, ei mitään. Harmi, että vihollisen ampumat kudit lentävät kuitenkin tyypin suusta.



Tasa-arvon nimissä täytyy mainita se toinenkin hävettävä ja paha asia, joka ihmisten jalkojen välistä löytyy. Rokkari Kenji Enon luotsaama ’legendaarinen’ WARP-pelipulju väänsi CD-formaatin sallimalla tilalla ilmoille taidepelejä. Muutama niistä julkaistiin meilläkin. ’Taidepeli’ on sitten ns. hellä ilmaus; muitakin kuvailevia adjektiivejä toki löytyy, etenkin jos inhoaa 90-luvun multimediapommeja.

Yleensä näiden happoisten WARP-pelien päähahmona oli osasta toiseen vaihtuva (mutta identtinen) Laura-blondi, ja Japanissa pelien mukana tuli ihailtava määrä keräiltävää lisäkrääsää. Tätä muuten kaipaan itsekin – modernit pelit tulevat tylsässä paketissa tylsän ja typistetyn ohjekirjan kanssa, ja jos oikein tuuri käy, saa kaupasta jonkun hemmetin peltiboksatun version. Sydämeni itkee vanhojen pelien matkassa tulleiden riipusten, kangaskarttojen, t-paitojen, aitojen ihmissydänten ja välimerellisten neitsyeiden pääkallojen katoamista.

No, Dreamcastille julkaistu D2 jäi kuitenkin europpalaisilta kokematta. Peli oli olevinaan jatko-osa 32-bittisten koneiden D:lle, mutta täytyy antaa kunniaa siitä, että surrealistisen WARPin mielestä jatko-osa ei todellakaan tarkoittanut aiemman osan paranneltua vedosta.

Japanilaisista lonkeroista on tullut digitaalikulttuurin vitsi. No, D2:ssa oli juuri niitä, ja lonkerot luonnollisesti menivät vähintäänkin naishenkilöiden suihin. Ja kyllä, japanilaisten versiossa naiset myös nielaisivat! Nyt kun mainitsin jo sen jutun, joka tässä pelissä meni läpi, voisi kuvitella että se liittyy niihin lonkeroihin. Näin ei kuitenkaan ole: D2:n loppuvastus sattuu yksinkertaisesti olemaan jättimäinen vagina. Tästä voisi tietenkin kehittää jotain syvällisiä, eksistentiaalisia tutkielmia, etenkin jos inhoaa koko ihmiskuntaa. Kieltämättä houkuttaa ryhtyä siihen, mutta jätän sen tulevaisuuden varalle.

Tarkoituksellisia elimiä löytyy vanhoista peleistä paljonkin, jos tietää mitä etsiä. Parodius-sarjassa on aina ollut kaikenlaista pelleilyä banaanipeniksistä Sexy Parodiukseen, ja Irem-porukka tunki R-Type –sarjaan paljonkin abstraktia lisääntymiskuvastoa. Katsoo nyt vaikka ensimmäisen osan kakkospomoa, jossa käärme menee koko ajan viidakkoon!