Tuorein sisältö

Matiaksen matalapainepelit VIII

Matias Puro

23.06.2023 klo 17.00 | Luettu: 2655 kertaa | Teksti: Matias Puro

Minimalistista tarinankerrontaa ja kesäistä seikkailua
Tervetuloa lukemaan Matiaksen matalapainepelejä! Aloitin viime keväänä lyhyen artikkelisarjan (ensimmäinen osa), jossa tutustuin itch.io -pelipalvelun eriskummalisiin ja vaihteleviin pikkupeleihin. Jotkin peleistä olivat esimerkiksi varttitunnin pituisia demoja, toiset tunnin mittaisia, interaktiivisia taide-esityksiä, kolmannet taas tyylipuhtaita indiepelejä. Kokosin yhteen 30 kiinnostavaa peliä, ja annoin jokaiselle pelille yhden päivän: näin syntyi “30 päivää, 30 peliä” -työnimellä kulkenut projekti.

Inspiraatio lähti alunperin halusta pelata pienempiä pelejä, sillä kaipasin pientä vaihtelua massiivisten, moni(kymmen)tuntisten pelispektaakkelien keskelle: jokaisen kokemuksen ei aina tarvitse olla turboahdettu avoimen maailman odysseia tai puoli elämää vaativa live service -moninpeli. Indiepuolen matalemmat budjetit ja pienemmät tekijätiimit vaikuttavat toki myös sisältöön, joka on reippaasti kokeellisempaa kuin osakesijoittajien riskianalyysien ohjaamat AAA-pelit. Rennommin pelatuista peleistä tuli myös kirjoitettua rennommalla otteella, jolloin “matalapainepelit” syntyivät.

Vaikka pelaaminen olisi kuinka rentoa, 30 peliä on aina iso urakka. Kun pelit oli lopulta pelattu, jätin matalapainepelit suosiolla odottamaan uusia, paineettomampia hetkiä. Noin puolivuotisen tauon jälkeen palasin konseptin pariin jouluisella spesiaalilla (Jouluspesiaali). Joulun alla pelatut pikkupelit muistuttivat siitä miten vanha suola janottaa eniten, ja oli aika kaivaa vanhat pelilistat esille. Yhtäjaksoisen maratoonauksen sijaan päätin kuitenkin ottaa tämänkertaiset pelailut entistäkin paineettomammin: viimeisten kuukausien aikana olen pelannut uuden läjän erilaisia pikkupelejä (tällä kertaa useammasta paikasta kerättynä), joista olen koonnut lyhyitä arvioita.

Uuden juttusarjan lopullinen pituus on vielä vähän auki, mutta viikottaisia osia tulee todennäköisesti taas noin 5-6 kappaletta. Pidemmittä puheitta, puhutaanpa peleistä:

Ehdin jo toivoa, että ehkäpä tämän vuoden matalapainepeleissä säästyttäisiin selkeiltä inhokeilta, mutta innostuksissani unohdin koputtaa puuta. Ikävä kyllä tarinapeli Hope’s Peak lässähti niin pahasti, että tähtimäärät jäivät hyvin vähäisiksi. Arvostan silti yritystä.

Laajemmin tarkasteltuna tällä kertaa tarjotaan upea kattaus erilaisia tarinapelejä: osa keskittyy selkeään narratiiviin, toiset abstraktiin esitykseen. Jotkin kertovat tarinaansa pääosin pelimekaniikkojensa kautta. Kaikissa kuitenkin painotetaan tarinaa sekä siihen kuuluvaa tunnelmaa. Indiemäisyys on tuttuun tapaan vahvasti läsnä: vaikka osa peleistä kuuluu isoihin brändeihin tai helposti lähestyttäviin genreihin, arvioitavat pelit ovat hyvin omintakeisia.

Alba: A Wildlife Adventure



Monument Valley -peleistä tunnetun Ustwo Gamesin kehittämä Alba: A Wildlife Adventure on sympaattinen koko perheen seikkailupeli Välimeren aurinkoisissa maisemissa. Nuori Alba-tyttö viettää lomaviikkoa isovanhempiensa luona pienellä saarella, kun ateriointi keskeytyy rantautuneen delfiinin vuoksi. Onnistuneen pelastusoperaation inspiroimana Alba päättää pyhittää lomansa saariston eläinten auttamiselle.

Alba: A Wildlife Adventure yllätti minut täysin. Olen jo pitkään etsinyt lämminhenkisiä ja rentoja seikkailupelejä, erityisesti sellaisia jotka herättävät nuoruuden kesät henkiin. Aiemmin matalapainepeleissä arvioimani A Short Hike (Linkki) on malliesimerkki tästä alagenren alagenrestä, mutta kilpailua ei juuri löydy. Silloinkin kun sitä löytyy, lopputulos on usein pahasti lässähtänyt pannukakku, kuten pari vuotta sitten V2.fi:lle arvioimani Ary and the Secret of Seasons. Koko perheen peleille varataan harvemmin jättibudjetteja, jolloin jälki on helposti toispuoleista. Ongelma vaivaa hieman myös heikkoa tarinankerrontaa ja animointia sisältävää Albaa, mutta puhtaan ärsytyksen sijaan tohelon toteutuksen antaa anteeksi: ei näin sympaattista peliä voi vihata, vaikka jälki olisikin vähän vaatimatonta.

Alban kesäviikko sisältää yhtä sun toista tehtävää. Rahanahneet rakennuttajat kaavailevat lomasaaren luontoreservaatille luksushotellia, arkeologit tutkivat läheisiä raunioita ja luontokappaleiden elinolosuhteet ova retuperällä: vanhat linnunpöntöt pitäisi korjata ja turhat roskat kerätä. Luonnonsuojelun ohella Albassa sikiää myös ornitologinalku: alue on täynnä elukoita – erityisesti lintuja – joita Alba voi kuvailla ja tunnistaa vihkoseensa.

Lämminhenkinen seikkailupeli kestää suunnilleen kahdesta tunnista neljään, haahuilun määrästä riippuen. Lopullinen fiilis oli hyvällä tapaa väsynyt: saaren sympaattiset asukkaat motivoivat minua niin paljon, että hoidin saaren parhaaseen mahdolliseen kuntoon. Suoritin jokaisen sivutehtävän ja kolusin saaren kaikki nurkkaukset. Jälkikäteen ajateltuna tämä tuntuu ylilyönniltä, varsinkin kun ähky alkoi jo iskeä. Tästä kaikesta huolimatta ostaisin jatko-osan välittömästi, jos sellainen koskaan ilmestyy.



Summer Gems



Puhtaalla tuurilla seuraavaksi peliksi valikoitunut Summer Gems on Alba: A Wildlife Adventuren taskukokoinen kopio. Noin varttitunnin mittainen miniseikkailu kertoo välimeren rannikkokaupungissa elävästä pikkutytöstä, joka viettää kolme kesäpäivää kaupungissa lomailevan sammakon kanssa.

Peli itsessään on olemattoman pieni: pelaaja kerää päivittäin kolme esinettä, ja kirjoittaa päivän päätteeksi ystävälle kirjeen. Kirjeen sisältöön voi vaikuttaa näennäisesti: pelaaja voi olla esimerkiksi joko vihainen tai surullinen rannan roskaantumisesta. Sykli toistuu kolmesti, kunnes ystävä suuntaa kotikaupunkiinsa.

Summer Gems on niin pienimuotoinen tapaus, että se tuntuu esimerkiksi joltakin pelintekokurssin harjoitustyöltä tai pieneltä game jam -kyhäelmältä. Toisaalta se on kokemisen arvoinen nimenomaan lyhyytensä vuoksi. On sekä harvinaista että kehujen arvoista, että näin riisutulla ja lyhyellä pelikokemuksella onnistutaan kertomaan näin monia – ja ajoittain myös hienovaraisia – tunteita. Pelatessa välittyy esimerkiksi ohikiitävän kesän tunne, uuden asian pelon- ja ilonsekainen odotus – tai vaikkapa se, miten pelkää mahdollista loukkaamista seisomalla aatteidensa takana.

Summer Gems toimisi hyvänä demona, jolla hakea suurempaa rahoitusta isommalle projektille. Nipotan hitusen siitä, että ajoittain pikkulasten puheet ovat selkeästi aikuisten ideoimia, mutta sama ongelma vaivaa useimpia lapsihahmoja kaikissa medioissa.



Lego Builder’s Journey



En tiedä, ovatko massiivisen megakorporaatio Legon kehittämät lisenssipelit juuri sitä kamaa, jota matalapainepeleissä yleensä arvioidaan, mutta tehdään pieni poikkeus. Alunperin Applen älypuhelimille vuonna 2019 julkaistu puzzlepeli nähtiin puolitoista vuotta myöhemmin Switchillä – ja vähän myöhemmin myös Microsoftin sekä Sonyn konsoleilla. Noin 15 euroon hinnoiteltua peliä on nähnyt monesti kunnon alennuksella, itse nappasin pelin ilmaiseksi Epic Game Storen joulukalenterista.

Puhelinperuistaan huolimatta Builder’s Journey on yllättävän kokonaisvaltainen kokemus. Vaikka pelin fokus pysyy aina lego-palikoilla selvitettävissä puzzleissa, kenttiä kehystää aidosti koskettava tarina. Piirun verran Pixaria muistuttava kertomus onnistuu herättämään lapsuuden puhtoiset tunteet eloon – pitkälti samalla tavoin kuin Phil Lordin ja Chris Millerin luotsaama The Lego Movie. Erinomaisen The Lego Movien tasolle ei päästä, mutta joku Legon brändipuolella ansaitsee taputuksen olalle.

Ikonisista lego-palikoista rakentuva, kuvankaunis maailma johdattaa pelaajan muutaman tunnin matkalle, jonka aikana opitaan kaikenlaista rajoista ja perheen tärkeydestä. Omalle pikku seikkailulleen lähtenyt pikkupoika sekä tämän apupalikoita tarjoava postilaatikko-lemmikkinsä sulattivat oitis sydämeni. Puzzlet eivät päätä vaivaa, mutta ne ovat tarpeeksi avoimia sekä ohjattuja, että ne sopivat erinomaisesti legojen henkeen.

Lego Builder’s Journey on miellyttävä peli, jota jaksaa pelata vaikka koko perheen voimin. Pienimmät lapset saattavat kaivata apua vaikeimmissa puzzleissa, mutta yleisesti ottaen pirteät ja värikkäät ympäristöt vangitsevat kaikenikäiset.



Hope’s Peak



Hope’s Peak on tarinapeli, joka kertoo lyhyitä, viiteen osaan jaettuja tarinoita villiin länteen sijoittuvasta Hope’s Peakista. Tarinat luodaan osa kerrallaan: pelaaja valikoi aina kolmesta vaihtoehtoisesta sanasta (kuten “verikosto”, “talli” tai “uhkaus”) yhden, ja peli kertoo sanaan liittyvän virkkeen tahi kaksi. Tämän jälkeen pelaaja valitsee taas uuden sanan kolmesta vaihtoehdosta, kunnes kaikki viisi tarinanpätkää on kerrottu.

Annetaan esimerkki. Valitsen vaihtoehdon “verikosto”, jolloin peli antaa minulle katkelman joka kuului suomennettuna jotakuinkin näin: “Ryövärit tappoivat monet Hope’s Peakin asukkaista, joten asukkaat janosivat luonnollisesti verikostoa. Sheriffi Ward joutui lähes palkkaamaan apulaisen pitääkseen asukkaat ruodussa. Ryövärien kohtaaminen yksin olisi ollut itsemurha.” Seuraavaksi peli tarjosi minulle vaihtoehdot “lehmipoju”, “hyökkäävä” ja “viivytys”, joten valitsin näistä keskimmäisen. Uusi tekstipätkä kertoi “Osa ryöväreistä verotti asukkaita tienkäytöstä, mutta nuo veroäyrit eivät täyttäneet yhteistä kirstua. Sheriffi Ward joutui lopettamaan ryövärien hommat, mutta hehän eivät asiasta pitäneet. He ampuivat meitä. Huono päätös.” Seuraavaksi valitsin sanan “verilöyly”. Tarina jatkui seuraavalla tavalla: “Ratsastin naapurikylään, jossa kävin kauppaa hyödykkeillä – tai se ainakin oli minun tarkoitukseni. Mitä todellisuudessa kohtasin, oli puhdas verilöyly. Ketään ei ollut elossa, ja kaikki tämä painoi sieluani valtavasti.” Sanalla “ammuskelu” tarinan 4. osa kuului “Kuulin ammuskelua kylän ulkopuolelta, mutta paikalle päästyäni en nähnyt muuta kuin maaperän täynnä hylsyjä. Jäin pohtimaan, mitä he ampuivat ja mihin he katosivat.” Tarinan päätti sanalla “viivytys” syntynyt pätkä “Yhteenotto ryöväreitä vastaan muuttui viivytystaisteluksi. He kestivät kaiken millä yritimme heitä iskeä. Kumpikaan puoli ei halunnut myöntää häviötään, joten jatkoimme taistelua.” Loppu. Tarinan päätteeksi peli tarjosi minulle tekstiä “Nyt tiedät Hope’s Peakista. Nyt tiedät minusta. Maailmasta löytyy kuitenkin muitakin yksityiskohtia, jos haluat etsiä niitä.” Etsintä aloittaa uuden viisiosaisen tarinan.

Hope’s Peak ei toimi, koska Hope’s Peak on puhtaasti satunnaisgeneroitua tarinaa, eivätkä satunnaisgeneroidut tarinat toimi kuin sattumalta. Vaikka kuinka antaisi anteeksi huonoja kytköksiä, sumuisen logiikan ja heikon jatkuvuuden, jäljelle jäävä tarinantynkä on kuin alakoululaisen ensimmäinen yritys. “Me menimme kylään ostamaan maitoa. Maito oli loppu. Kylässä oli nainen, jolla oli liian iso ase. Hevoset huusivat ja juoksivat paikalta, ne pelkäsivät asetta. Me itkimme, koska tulevaisuus oli menetetty.” Aiemmassa kappaleessa kuvailemani esimerkki oli noin kymmenestä pelikerrasta ylivoimaisesti loogisin ja yhtenäisin, ja silti tarina oli ankean puutteellinen. Pahimmillaan pelaaminen tuntuu siltä kuin lukisi viisi toisistaan täysin irtonaista virkettä. Idea on hauska, toteutus ei.



Fugue in Void



Hampurilaisen Moshe Linken luoma Fugue in Void on paitsi hyvin perinteinen kävelysimulaattori, myös hyvin perinteinen näkemys stereotyyppisesta saksalaismielestä. Minimalistista surrealismia, futurismia sekä kylmänkovaa brutalismia sekoittava Fugue in Void on noin tunnin mittainen kävelymatka vieraannuttavassa ja kylmäksi jättävässä maailmassa, joka kuitenkin yllättää visuaalisella rikkaudellaan.

En ole taidekriitikko, enkä ymmärrä kunnolla korkeataidetta, myönnetään se heti alkuun. En kuitenkaan kaihda selkeästi taiteellisempia yrityksiä, jotka hylkäävät helppotajuisen ja suoran narratiivin luodakseen esimerkiksi täysin tunnepohjaisia tai visuaalisia teoksia, joiden tarkoituksena on herättää vapaamuotoisempia pohdintoja.

Fugue in Void on kaikkea sitä, mistä kävelysimulaattoreita pilkataan: omia tuhnujaan haistelevaa, ajoittain teennäisen oloista ja tietoisen abstraktia kokeellisuutta, joka hylkää pelimekaniikat puhtaan audiovisuaalisen kerronnan tieltä. Jopa nimi itsessään kuulostaa itseriittoisen ja baskeria epäironisesti pitävän lukiofilosofin omakustannekirjalta. Vihasin Fugue in Voidia koko pelaamisen ajan, ja käytännössä juoksin brutalistisen arkkitehtuurin sekä minimalististen ympäristöjen läpi. Hurrasin kun lopputekstit tulivat ruudulle. Ja sitten huomasinkin pohtivani peliä useamman päivän ajan.

Eihän tässä mitään “sisältöä” ole. Aluksi katsellaan pieni ikuisuus alkuvideota, joka esittelee pimeydessä vilkkuvaa valoa ja viiruiksi muuttuvia valonpisteitä. Sitten kävellään betonisiltaa mustien tyrskyjen keskellä. Sitten kävely siirtyy harmaaseen, minimalistiseen katedraaliin. Välillä istutaan paikallaan sellissä, sitten pyöreässä kammiossa, joka vaikuttaa äänieristetyltä; katsellaan savukiekuroiden täyttämiä, ilmassa leijuvia rinkuloita; kävellään aavikolla, jonka päässä olevasta punaisesta ympyrästä haihtuu mustaa nokea stratosfääriin. Pelin sijaan kyseessä on ennemminkin virtuaalinen taideinstallaatio.

Mutta sitten odotat bussia, ja huomaat vertaavasi lasikatoksen läpi heijastuvaa valoa pelin samankaltaiseen tilanteeseen. Ohittaessasi lähikirkkosi muistat pelin kylmänharmaan ja sieluttoman kirkkorakennuksen. Iltakävelyllä näet tähtitaivaan ja mietit, oliko pelin maailma omasi vai jotakin muuta, tai onko erolla edes väliä. Ahdistut ja olet kiitollinen elävästä, värikkäästä ympäristöstäsi tosimaailmassa. Fugue in Void toimi sittenkin.


V2.fi | Matias Puro
< V2.fi testasi: Samsu... Matiaksen matalapain... >
Keskustele aiheesta

Keskustelut (2 viestiä)

Refloni

Rekisteröitynyt 08.01.2017

23.06.2023 klo 18.01

Osa XI? Muistaakseni edellinen osa oli VII.

Legorakentajan matka jätti minut vähän kylmäksi. Kyllästyin liikkumismekaniikkaan todella nopeasti eivätkä mykät hahmot vakuuttaneet. Pari säällistä pulmaa sentään löytyi.

Albaa voisi kyllä kokeilla, satuin itsekin nappaamaan sen Epic-jakelusta.

lainaa
manu

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

23.06.2023 klo 18.50

Refloni kirjoitti:
Osa XI? Muistaakseni edellinen osa oli VII.


Helle oli pehmentänyt julkaisujärjestyksen, mutta tästä jatketaan!
lainaa

V2.fi joulukisat 2024
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova