Virtuaalitodellisuus ja sen käytön mahdollistavat laitteet kehittyvät jatkuvasti. Nyt uusimpana ja konsolipuolella vahvasti ainoana alustalleen VR:n tuonut Sony on julkaissut PS VR 2 -järjestelmänsä, jonka on tarkoitus olla PlayStation 5:n veroinen VR-laajennus. Samalla se on uusi versio yhtiön aikaisemmasta pelikonsolin ja VR-setin yhdistelmästä.

Tekniset tiedot tiivistettynä:
Näyttötekniikka: HDR OLED
Resoluutio: 2000 x 2040 per silmä, yhteensä 4000 x 2040
Virkistystaajuus: 90Hz, 120Hz
FOV: Noin 110 astetta
Linssit: Fresnel-tyyppiset, etäisyys säädettävissä
Paino: Noin 560 grammaa
Sensorit: 6-akselinen liiketunnistus (3-akselinen gyroskooppi, 3-akselinen kiihdytyssensori, IR-katseentunnistus
Kamerat: Neljä edessä seurantaa varten, ympäristönäkymä
Tuntopalaute: Värinämoottori silmikossa, haptinen palaute ohjaimissa
Mikrofoni: Sisäänrakennettu
Liittimet: Kiinteä USB-C-kaapeli sekä 3,5 mm audioliitin silmikossa, USB-C-latausportti ohjaimissa
Muuta: Tempest 3D -tilaääni



PS VR 2 saapuu arkkumaisessa paketissa, jossa sen säilytys on ollut helppoa. Mukana ovat tietenkin silmikko, kaksi ohjainta sekä nappikuulokkeet. Vaihtosovitteita on pistetty mukaan yhteensä kolmea eri kokoa, USB-C-latausjohtoja on yksi ja paketissa on myös laitteen paperinen ohjenivaska. Paperiohje on nykyään kiva pieni lisä, sillä kaikkea en halua jättää verkkosivulinkkien varaan. Toistuva paketista kaivaminen ei ole haitannut mitenkään, sillä käyttöönotto on joka kerta kevyt tehdä. Johto kiinni, pelialueen asetusten tarkistus tai uudelleenmääritys, jos jokin on muuttunut – ja valmista tuli.


Ensimmäisen käynnistyksen yhteyteen kuuluvat ohjainten ja silmikon laitepäivitysten asennus, joihin kuluu yhteensä muutama minuutti. Sen jälkeen pleikkari ohjaa pariliitosten, käyttäjäasetusten ja pelitilamääritysten läpi. Toteutus on kiva kuvallisten ohjeidensa kera ja se toimii eräänlaisena teknisenä esittelynä silmikon kyvyistä. Oikeat asetukset auttavat silmien seurantaa toimimaan myöhemmin peleissä oikein ja pelaajaa näkemään silmikon näytöt mahdollisimman tarkasti.

Pelialueen voi määrittää koko huoneen kokoiseksi, paikallaan pelattavaksi tai istualtaan pelattavaksi, myös vapaamuotoisesti lattiatila määrittäen. Vaihtoehdot ovat hyvät suhteessa tekniikkaan, sillä silmikon sisäiset kamerat osaavat piirtää alueen pisteet malliksi, johon seuranta vertaa pelaajan sijaintia. Pelaajan lähestyessä esteitä turvaverkko ilmestyy kuvaan ja varoittaa näkyvästi siitä, että tähän suuntaan jatkaminen aiheuttaa kolarin.

PS VR 2 ei hyödynnä mitään virtuaalisia kotihuoneita tai muita tiloja, jotka ovat tulleet tutuksi PC-puolelta, vaan ensimmäisen PSVR:n tapaan se on laitteena suora jatke sille, mitä PS5 tietää. Tämä tekee siitä tavallaan myös helpomman lähestyä, sillä eniten käyttämieni Steam VR:n ja Meta Questin huonetiloissa on jo tarpeeksi virtuaalista kotivalikkoa minulle.



Silmikon rakenne on muovinen, osin ontto – mutta kokonaisuutena myös ilmava. Koska muoviosista on pyritty tekemään keveitä, ne ovat myös joustavia, mikä eroaa paitsi useista muista VR-silmikoista, myös ensimmäisen PSVR-version laatutuntumasta. Kakkosen rakenne tuntuu siis enemmän jopa lelumaiselta ja sen kestävyys huolestuttaa hiukan. Painoa silmikolla on osapuileen 560 grammaa, mikä tekee siitä rahtusen verran painavamman kuin mitä esimerkiksi Meta Quest 2 on, mutta samalla ensimmäistä PSVR-silmikkoa kevyemmän.

Silmikko on totuttuun tapaan etupainoinen. Halo-tyyppinen, rengasmainen panta tulee pään ympärille niin, että takaosan pehmusteen tulisi osua takaraivon alle niskakuopan tienoille ja etuosan vastaavasti suunnilleen otsan korkeimpaan kohtaan. Silmikon pukeminen ja riisuminen onnistuu nopeasti pannan takaosassa sijaitsevan pykälöidyn kiristysrullan ja vapautuspainikkeen ansiosta. Näyttö linsseineen siirtyy napin painalluksella ja vetoliikkeellä, mikä on erityisen näppärää ja nopeaa, jos alle haluaa saada mahtumaan esimerkiksi silmälasit. Silmien ympärille ei tule painetta, vaan etuosan on tarkoitus leijua silmien edessä. Säätövaraa silmikossa on hyvin, myös linssien väliselle etäisyydelle. Säätö on portaaton ja silmikon yläreunasta löytyvästä rullasta muokattavissa.


Muut painikkeet silmikossa löytyvätkin sen alareunasta: virtapainike on keskellä ja helposti tunnistettavissa ja sen vieressä on funktionappi, jolla voi katsoa silmikon läpi sen kameroita käyttäen tai vaimentaa mikrofonin. Vierestä löytyy sisäänrakennettu mikrofoni, jonka laatu ei päätä huimaa, mutta joka ajaa asiansa kuitenkin sijoittelunsa puolesta hyvin.

Valovuotoa estävät, haitarimalliset silikoniset lärpäkkeet linssien ympärillä toimivat todella hyvin. Toteutus on kummallisen näköinen ja aluksi se tuntuu kasvoilla vähän oudolta, mutta toisaalta siihen myös tottuu nopeasti. Kaksi silikonista porttia nenän kohdalla toimii matalankin nenänvarren kanssa, joskin epäilen, että hyvin korkean tai kyömyllisen nenän kanssa sopivuus saattaa olla huonompi. Silmälasit mahtuvat alle ongelmitta jos etuosaa liu’uttaa eteenpäin, mutta koska silmikon linssien naarmuuntuminen on käynyt mielessä, saatan harkita jatkossa kolmannen osapuolen tarvikkeena saatavia, vahvuuksilla varustettuja lisäkkeitä.



Availuvideolla hyvältä vaikuttaneet silikoniset “pehmusteet” muodostuivat ongelmaksi. Kuvioitu, nihkeä pinta on tavallaan hyvä tämän tyyppiseen pantaratkaisuun, mutta pienet kontaktipinnat, painon jakautuminen ja tarvittava puristusvoima yhdessä hyvin tyhjän tuntuisten pehmusteiden kanssa johti päänsärkyihin. Oma kallomuotoni on pieni ja kummallinen ja totesin, etten saavuta silmikon kanssa mukavuutta ilman jonkinmoista tuunailua. Ensiksi löysin tätä-voi-vielä-tarvita -laatikkoni pohjalta kaksi sopivaa, leveää tarranauhaa, jotka yhdistämällä sain aikaan irroitettavan, poikittaisen lisätuen päälaelle. Siitä oli jo jotakin hyötyä, mutta pannan etuosasta päätäni vasten osuu vain kova alareuna, joten lisäkikkailua kaivataan. Tuntuu siltä, kuin pehmusteita ja erikokoisten käyttäjien mukavuutta ei olisi mietitty juuri lainkaan, mihin olen pettynyt.

Kaapelin asettelu tuntui ensin hankalalta, mutta sen keveys voitti nopeasti minut puolelleen. Kaapeli on jäykähkö ja voisi olla muodoltaan joustavampikin, mutta toisaalta se muuttuu käytössä melko huomaamattomaksi. Lähinnä sen päälle vahingossa tallaaminen muistuttaa siitä, mutta onnistuin vähentämään tapauksia niputtamalla piuha-pirulaisen yhdellä tarranauhalla vasemmalta sivulta suoraan taakse, josta se niskan kohdalta ohjautuessaan seuraa kiltisti perässä.



Ohjaimet ovat kuin Dual Sense -ohjain halkaistuna kahtia. Rengasmaisella seurantakehällä varustetut Sense -ohjaimet ovat helpot lähestyä juuri siksi, että tarvittavat painikkeet löytyvät kutakuinkin luonnollisesti omilta paikoiltaan, vaikka muoto onkin Pleikka-ympäristössä uusi. Ohjaimet toimivat yleensä erinomaisen tarkasti ja jos seuranta karkaa ohjaimen kadottua kameroista, se toimii gyron perusteella ja palautuu tarkaksi taas tultuaan kameroiden näkyville. Liian kirkas valaistus tai ahdas tila saattavat haitata seurantaa enemmänkin, joten on suositeltavaa hämärtää valoja hiukan ja etsiä pelialueeksi paikka, jossa edes kädet mahtuvat kokonaan suorina eteenpäin ja sivuille. Onhan ahtaudessa VR-pelaaminen muutenkin tietysti kurjaa.

Ohjaimet ovat symmetriset. Molemmista löytyvät pienet, klikkauksella varustetut analogiset tattiohjaimet, liipaisimet, yksi kappale puristuspainiketta kummastakin sekä PS-painike, jota painamalla esimerkiksi VR-asetuksiin pääsee tavallisen valikkonäkymän kautta helposti. Ruksi, ympyrä ja asetuspainike ovat oikeassa ohjaimessa ja neliö, kolmio ja jakopainike vasemmalla.


Kosketustunnistus tietää, millä painikkeilla käyttäjä sormiaan lepuuttaa. Haptinen palaute taas tuntuu peleissä todella hienolta ja immersiiviseltä: ohjain antaa tuntuvan palautteen pelin tapahtumista ja interaktioista hyvällä skaalalla, kattaen höyhenenkevyet merkkivärähdykset ja päräyttävät osumat. Liipaisimet ovat adaptiiviset, mikä tarkoittaa mukautuvaa värinäpalautetta. Yhdessä silmikon pannan etuosassa olevan värinämoottorin kanssa ohjainten efektit tuntuvat hienolta yhdistelmältä, joka tuo pelikokemukseen selvästi enemmän syvyyttä tuntoaistin kautta.

Akku kestää viidestä kuuteen tuntiin oman kokemukseni perusteella. Automaattista virranhallintaa kannattaa käyttää jos pelaamista tauottaa paljon, sillä se säästää akkua tuntuvasti. Ohjaimia ei valitettavasti voi ladata käytön aikana. Lataamisessa ei tosin kestä liian kauaa, noin 1,5 tuntia, mutta kieltämättä Sonyn latausteline alkoi kiinnostaa hankintana sen tarjoaman helppouden vuoksi.



Ohjainten remmit ovat hankalasti seurantakehän sisäpuolella, sen ulkosyrjällä. Ohjaimiin tarttuminen sokkona on tietysti jotain mitä ei tarvitsisi tehdä, sillä onhan silmikossa todella hyvä, mustavalkoisena toimiva ympäristönäkymä suoraan kameroista, mutta koska nappia pitäisi sentään vaivautua painamaan, puen ohjaimet käsiini useimmiten näkemättä niitä. Tässä tapauksessa ohjaimia roikottaessa remmin sijainti tuntuu oudolta ja arvostaisin, jos se olisi voinut olla varsinaisen kahvan alapuolella.

Todella suurille käsille Sense-ohjaimet eivät valitettavasti sovi. Omat, pienet käteni eivät muodostuneet minkäänlaiseksi ongelmaksi, mutta puolisolleni taas PS-valikkopainikkeen painaminen oli hankalaa peukalon ottaessa kiinni kehään. Onkin suositeltavaa sovittaa koko settiä ennen ostopäätöstä. Kehät saattavat tulla harvakseltaan peleissä tielle, mutta esimerkiksi Resident Evil Villagen demossa aseiden lataaminen onnistui mukavasti ilman ohjainten kolhiintumista. Ohjaintuntuma on kädessä niin kevyt, että sitä suorastaan unohtaa pitelevänsä. Toteutus on siis toimiva – jos olet jokseenkin samaa kokoluokkaa kuin aikuinen japanilainen (joiden mittojen mukaan PS VR 2 on pitkälti laadittu).



Näyttöpaneelina toimii häikäisevän komea HDR-tuettu OLED, joka tarjoaa makeaa kontrastia ja värit, jotka saivat polvet notkahtamaan. Yhdistettynä fresnel-linsseihin OLEDista irtoaa pieniä värivääristymiä etenkin valkoisten kohteiden reunoilla, mutta VR:n tyypillinen pehmeä efekti antaa sitä jonkin verran anteeksi. Linssien sijoittelu suhteessa käyttäjän silmiin on PS VR 2:n kohdalla äärimmäisen tärkeää, jotta tuollaiset epätoivotut näkymät jäisivät mahdollisimman vähäisiksi. Tarkka kohta kyllä löytyy, kun säädöt ovat oikein.

Kuvassa on hyvää terävyyttä, vaikka linssivalinta on suhteellisen edullinen ja laadukkaampiakin on. Niin kutsuttu screen door-efekti jää todella vähäiseksi ja huomaamattomaksi, mistä pidin kovasti. Aivan täyden kympin suoritusta en odottanutkaan, mutta paneelin värintoisto on jotakin sellaista, mikä kannattaa kokea myös silmikon litteän ruudun tilassa – kaksiulotteinen sisältö saa uutta pontta näin laadukkaasta paneelista ja näkökentän laajasti kattavasta toteutuksesta. Kun silmikko toimii VR:ssä 4K-resoluutiolla ja 90 tai 120 Hz tiloissa, litteä elokuvatila käyttää pystyy hyödyntämään maksimissaan 120 Hz kuvataajuutta sitä tukevissa peleissä ja toimii aina Full HD-resoluutiolla. Äärimmäistä tarkkuutta ei silloin siis saada irti, mutta kaunista HDR-kuvaa kylläkin.


Ominaisuus, jota voisin kehua useammankin tekstikappaleen verran on IR-silmäntunnistus. Käytännössä se toimii niin, että infrapunasensorit kehystävät linssejä ja niiden valon näkevä kamera aistii, mihin suuntaan pelaajan pupillit osoittavat. Tätä verrataan näytön sisältöön ja laitteisto muuttaa reaaliaikaisesti kuvan renderöintitarkkuutta tai käyttää katsetta tähtäämisapuna. Utopistisen kuuloinen järjestelmä toimii aivan käsittämättömällä nopeudella ja tarkkuudella, enkä pystynyt huijaamaan sitä edes silmälasit päässäni. Käytännössä renderöintilaadun eron huomaa vasta jälkeenpäin nauhoitetuista videoista tai kuvakaappauksista, sillä ihmisen ääreisnäkö sumentaa sopivasti niitä osia kuvasta, joihin silmät eivät suoraan katso. Tämä tekninen taikatemppu käyttää laitteiston resursseja ovelasti antaen pelaajalle vaikutelman ikään kuin kalliimmankin silmikon tuottamasta kuvasta. Samalla suorituskyky pysyy erinomaisella tasolla ilman notkahduksia, eikä katseeseen perustuva tähtäyskään ole lainkaan huono – se tuntuu hyvin luonnolliselta ja toimivalta.



Mukana tulevien nappikuulokkeiden mukavuus ei ole mitenkään erityisen hyvä, mutta ei varsinaisesti huonokaan. Ne ovat aivan käyttökelpoiset ja tavallaan todella kätevätkin, joskin vaihtoehtoisesti samaan 3,5 mm audioliitäntään voi kytkeä mitkä tahansa muutkin sopivat kuulokkeet. Nappikuulokkeet tukevat Sonyn Tempest 3D -tilaääntä ja onnistuvat antamaan jotakin tilavaikutelmaakin pienestä koostaan huolimatta. Ymmärtääkseni vain Sonyn omat Pulse 3D -kuulokkeet tukevat samaista tilaääntä, joten osa silmikon potentiaalista jää hyödyntämättä, jos kuulokkeista ei halua maksaa lisää vielä VR-setinkin päälle. Onneksi stereokuva tuntuu toimivan muillakin kuppikuulokkeilla hyvin, joten varsinaisen tilan ja äänen suunnan tunnun vuoksi ei ole pakko törsätä enempää rahaa.

Koska tekniikka on muuttunut edellisestä versiosta, on äänenvoimakkuuden fyysinen nappi jätetty kokonaisuudesta pois. Se on sääli, koska aidot napit ovat kuitenkin tarvittaessa nopeimmat käyttää. Valikkoon ja säätöihin pääsee toki silmikossa käden käänteessä, mutta Quest 2:n tyylinen simppeli volyymisäätö olisi ollut mielestäni hyödyllinen.



Suorastaan yllätyksenä tuli se, ettei suoraan paketista tarjota minkäänlaista toiminnallisuutta esittelevää demoa. Sellainen olisi ollut tervetullut, esimerkiksi PS5:n Astro’s Playroomiin implementoituna VR-maailmana. Ilmaiseksi ladattavista pelien kokeiluversioista tämän arvostelun hetkellä saatavilla olivat Cosmonious High, Drums Rock, Resident Evil Village VR, Puzzling Places, Star Wars: Tales from the Galaxy’s Edge, Horizon Call of the Mountain, Song in the Smoke: Rekindled, C-Smash VRS ja Ragnarock, joista kokeilin kuutta ensiksi mainittua ja jotka kaikki tarjosivat keskenään hyvät maistiaiset siitä, mistä järjestelmällä voisi nauttia. Horizonin sain myös arvosteluun, joten lisää siitä jutun lopussa.

Ilmaiset PS VR 2 -tukipäivitykset on julkaistu Gran Turismo 7:lle, Resident Evil Villagelle sekä No Man’s Skylle ja vanhemman PSVR-peliversion omistajat ovat saaneet ilmaisen 2-versiopäivityksen peleille Job Simulator, After the Fall, NFL Pro Era, Synth Riders, Vacation Simulator ja Zenith: The Last City. Lisäksi joissakin muissa peleissä päivitys VR-versiolta toiselle on tarjolla PS Plus Premium-jäsenyyden takana. Jotkin peleistä voi siis ottaa vanhemmalta järjestelmältä mukaan tuoreemmalle tai kokonaan uutena kokemuksena VR:n puolelle, mikä on mukavaa.

Yli 600 euron hinta ei ole sinänsä VR-setille tavaton, mutta se tuntuu kovalta verrattuna PS5-konsolin hintaan ja suhteutettuna siihen, minkä verran tukea vanhemmille peleille on tässä vaiheessa olemassa ja tulevaisuuteen luvattu. Uusia pelejä on tiedossa tälle vuodelle ja lisää julkaisutietoja tipahtelee välillä, mikä taitaa tehdä PS VR 2:sta mielenkiintoisemman ja paremmin perustellun laitehankinnan loppuvuodesta 2023. Tällä hetkellä pelkän pelikattauksen perusteella PS VR 2:a on vaikeaa suositella, paitsi jos jokin jo ilmestyneistä peleistä iskee ja lujaa.



Suora vertailu PC-VR:n kanssa on mahdotonta eikä mielestäni hedelmällistä. PS VR 2 esittelee joitakin uusia ominaisuuksia ja tuo mukaan erinomaisia asioita entistä matalampaan hintaluokkaan, suljetussa järjestelmässä. Konsoli-VR:n kannalta se luo uutta painetta jatkoon sekä itselleen että muille, mahdollisesti vielä joskus samaan peliin liittyville valmistajille.

PS VR 2 jää aivan ehdottoman varmasti aktiiviseen käyttöön, kunhan saan ratkaistua käyttömukavuuden ongelmat. Olisi mukavaa, jos Sony tarjoaisi myöhemmin mukavuutta parantavia vaihto-osia kohtuullisin hinnoin, mutta aika näyttää, onko firmalla kiinnostusta tarttua tuohon yksittäiseen ongelmaan.


Yksi suuri argumentti ostoksen puolesta on sovelluskaupan sisällön tiukahko vaatimustaso, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan tarjota jatkossa toimiviksi testattuja pelejä ja VR-päivityksiä jo olemassa olevista nimikkeistä. Toinen voisi olla se tietty helppous, jolla pelihetken pääsee aloittamaan ja lopettamaan, käytti pelaamiseen sitten 20 minuuttia tai useita tunteja. Kynnys pelata VR-tilassa on matala ja istunto voi jatkua pelien jälkeen rennommissa merkeissä vaikka vaivattomasti silmikolla elokuvia katsellen.

Lyhyesti: PS VR 2 on monipuolinen ja helppokäyttöinen virtuaalitodellisuusjärjestelmä PS5:n rinnalle.


Hintaluokka: n. 630 euroa
Lisätietoa: PlayStation



Heti kättelyssä mielenkiintoisen Call of the Mountainista tekee se, että peli on tehty kuin sitä puuttuvaa Astroa korvaamaan. Peli on suuren tuntuinen, se revittelee PS VR 2:n vahvuuksilla jarruttelematta ja on niin kaunis, että aivan hengästyttää.

Horizonissa pelaaja on Ryas, sotilas, josta kukaan ei pidä. Ryas on entinen Shadow Carjan jäsen, joka tulee vangituksi, joutuu veneilyonnettomuuteen ja saa armahduksen, jos tämä kykenee selvittämään, miksi koneet ovat muuttuneet aggressiivisiksi ihmisiä kohtaan. Ryasina pelaaja törmää moniin Horizon-sarjan peleistä tuttuihin kasvoihin ja seikkailee tiensä läpi uskomattomien maisemien, selvittäen samalla hyökkäävien koneiden salaisuutta.


Peli perustuu hyvin pitkälti kiipeilymekaniikan ympärille, joka esitellään jo ensimetreillä. Kiipeämistä tarvitaan vuoristossa liikkumiseen, mutta samalla se tarjoaa kehittäjille loistavat mahdollisuudet esitellä HDR:n toimintaa valon vaihtuessa varjoihin ja lintujen lennellessä ohitse, kun pelaaja seisoo fiilistelemässä jyrkänteen reunalla. Ensin kiipeillään sormivoimin, mutta kiipeilijän työkalupakkia täydennetään pelin edetessä.

Etäisyyden tunne on saatu onnistumaan hyvin. Tuntui siltä, että etuala ja siellä tutkittavat alueet ovat selkeät, mutta oli hienolla tavalla epäselvää eteenpäin katsoessani, mihin matka saattaisi jatkua seuraavaksi. Sitten ovat myös taustat, jotka tuntuvat olevan kaukana, mutta samalla oikeasti osa koko silmien edessä avautuvaa maailmaa. Yksityiskohtaiset animaatiot, rehevät tekstuurit, valaisu ja hienot värit tekevät vaikutelmasta upean.

Kiipeillessä suoraa kivisenämää ylös kapuaminen, köysiä pitkin laskeminen ja hypyt kuilujen yli tuntuvat suhteellisen realistisilta, kuten myös rinteiltä alas kurkistelukin. Ohjainten hyvä seuranta on kiva juttu kiipeilyn kannalta, mutta liian kauas ei kannata katsettaan kääntää, sillä seuranta voi joskus hämmentyä ja irrottaa otteen kädellä, jonka se on kadottanut. Ja kyllä, pudota voi, jos asetuksia ei ole muuttanut.


Metallipetoja vastaan taisteleminen on intensiivistä. Väistämismekaniikka on automatisoitu näppäräksi teleporttaukseksi taistelutantereella ja osan hyökkäyksistä voi väistää myös fyysisellä sivukallistuksella. Aseena ovat sarjasta tutut taljajousi ja nuolet. Jousella ampuminen on yhdessä katseeseen perustuvan tähtäyksen kanssa todella hauskaa, joskin taistelujen pitkittyessä käsivarret saattavat olla jo hiukan hapoilla. Myöhemmin käyttöön saa myös kranaatinheittoon sopivan ritsan.

Kaikilla vastustajilla on heikot kohtansa ja selkeästi toistuva koreografia, jossa ne hyökkäävät. Näiden lukeminen tilanteessa on aika helppoa ja mielestäni tietyllä tapaa myös aloittelijajaystävällistä, ja haasteeksi jääkin saada itse aikaan tarpeeksi nopeasti vahinkoa ja pysytellä samalla poissa hyökkäysten alta. Jos peli tuntuu hankalalta, on mukaan niin ikään ystävällisesti pistetty useita hyödyllisiä saavutettavuusasetuksia, joilla kokemuksesta voi tehdä itselleen sopivan.

Maailmaan on piiloteltu alueittain maalitauluja, joita löytämällä ja ampumalla saa auki saavutuksia. Maalitaulujen bongailu on mukavaa puuhaa ja jos joitakin on jäänyt löytämättä, voi alueille palata myöhemmin pelin läpäistyään. Muitakin pulmia on ripoteltu mukaan. Ne eivät vaadi erityistä nokkeluutta, mutta toisaalta sekin on mukavaa, ettei peli yritä jarruttaa etenemistä, vaan tarjota kokemuksen, josta päällimmäiseksi jää onnistumisen tunne.


Tarinaa ripotellaan kiipeilyn väliin melko tasaisella rytmillä. Välillä pelaaja pääsee myös tutkimaan ja tonkimaan rajattuja alueita. Interaktiot erilaisten esineiden kanssa ovat tyydyttäviä ja tuottavat aidosti iloa. Tynnyrin kannen voi nostaa, sitä voi koputella ja tuntea kun rystynen osuu sen pintaan, omenaa voi ja pitääkin toisinaan haukata elinvoimaa saadakseen, riippuvan muratin voi työntää edestään pois ja sitä rataa. Ääniefektejä on ripoteltu ambienssin päälle näitä hetkiä mehustamaan, ja vaikkei kaikkea voikaan räplätä, nostaa tai heitellä, on todella mukavaa, että esineitä on mukana muutenkin kuin koristeina. Osa esineistä on keräiltäviä matkamuistoja, osa taas rakenteluun käytettäviä tarvikkeita. Ryas voi askarrella nuolia, joista saa erilaisia hyötyjä taisteluissa.

Tarinallisesti Call of the Mountain on selvästi sivuosa Horizon-sarjaan. Sarjan sankaritar Aloytakin toki nähdään, mutta varsinainen juoni tuntui jäävän syrjään. Tämä ilmeni niin, että kiipeilyn, taistelun, kiipeilyn, maisemien ihastelemisen ja kiipeilyn jälkeen muistutetaan jotenkin siitä, mitä oltiin menossa tekemään seuraavaksi ja miksi. Asioita, syitä tai henkilöitä ei syvennetä juurikaan. Sitoutumisen tunne puuttui, vaikka VR-vuoristoseikkailu olikin hauska. Peli jää myöskin ajallisesti mitaltaan lyhyemmäksi kuin mitä tarinan syventäminen olisi oikeastaan vaatinut, joten siihen täytyy suhtautua lähinnä kompaktina seikkailuna ja tekniikkademomaisena makupalana.