Kenties legendaarisin kaikista kulta-ajan point & click -seikkailupeleistä on vuoden 1990 The Secret of Monkey Island. Lucasfilm Gamesin (nyk. LucasArts) kova kolmikko Ron Gilbert, Tim Schafer ja Dave Grossman löivät kekseliäät päänsä yhteen ja synnyttivät piraattikokelas Guybrush Threepwoodin unohtumattoman seikkailun Monkey Islandille. Kunnon tarinaan kuuluu sankarin lisäksi tietenkin kaunis neito Mêlée-saaren sisukas kuvernööri Elaine Marley sekä uskottava pahis, jollaisena aavekapteeni LeChuck on ikimuistoinen. Komediaa ja aivopähkinöitä yhdistävä hidastempoinen seikkailupeli on nyt kääntynyt PC:lle ja Xbox 360:lle, joten on aika tarkistaa mitä uudistuksia LucasArts on klassikolleen tehnyt ja onko aika nakertanut TSOMI:lta sen kulta-aarteetkiin alleen himmentävän hohdon.

Peli alkaa vahvoin graafisin viittauksin alkuperäisversioon, josta herää tunne siitä, että ostajakunnan oletetaan olevan ennestään tuttuja vanhojen seikkailupelien kanssa. Pian kuitenkin päästään uuteen ilmeeseen, joka on HD-loistokasta ja animaatioelokuvamaista - paitsi animaatioiltaan, jotka ovat yllättäen pääasiassa alkuperäisversiota kehnommat. Graafisesta ilmeestä paistaa vektoripiirto-ohjelman käyttö vahvasti läpi, eikä alkuperäispelin intensiivisyyttä ja rikasta väriskaalaa saavuteta kovinkaan usein. Älkää silti luulko, että Special Edition olisi ruma - se on vain hieman erilainen ja kaunis sellaisenaan. Pääosin kulissit ovat uskollisia alkuperäiselle, mutta hahmot saattavat veteraanien silmiin näyttää radikaalisti erilaisilta kuin ennen. Kaikki dialogi on tietenkin nyt puhuttua ja musiikki on mahtipontisempaa ja miellyttävämpää kuin ennen. Pelin tunnusmelodia on hyvin uskollinen esikuvalleen ja uusi versio jää aivan yhtä hyvin päähän soimaan kuin alkuperäinenkin.

Epäilevät tuomaat ovat olleet vahvasti sitä mieltä, ettei seikkailupelien käyttöliittymää saada ikipäivänä käännettyä konsoliohjaimelle sopivaan muotoon. Monkey Island todistaa väitteen pääasiassa vääräksi. Vasemmalla liipasimella aukeaa ruudulle toimintavalikko, oikealla inventaario. Lisäksi ristiohjaimen ilmansuunnista löytyvät pikavalinnat kullekin toiminolle. Kursorikin reagoi vauhdikkaasti, mutta samalla tarkasti analogitatin heilutteluun. Ainoastaan ristiohjaimen väli-ilmansuuntien epämääräisyys saa pikavalintojen käytön vaatimaan hieman totuttelua. Lopulta seikkailu sujuu sujuvasti kuin hiirellä ikään.

Millaista sitten on pelillisesti palata Apinasaarelle lähes 20 vuoden jälkeen? Pitkän linjan pelaajanakin huomaan tottuneeni viime vuosina nopeatempoiseen toimintaan, joissa edetään jatkuvasti kuin kiskoilla. Monkey Island tarjoaakin joogan tapaista vastinetta hyperaktiivisten nykypelien joukossa. Välillä kävellään usean ruudun halki ja jopa minuutti saattaa vierähtää jo useaan kertaan nähtyjen taustojen editse talsimiseen. Pelin ongelmat ovat pääasiassa loogisia ja kärsimättömille on lisätty mukaan käytännöllinen vinkkijärjestelmä, joka tökkii pelaajaa oikeaan suuntaan tarinan edistämiseksi. Pelattavaa riittää nopeallekin seikkalijalle tunneiksi.

Ainahan uudesta versiosta voi löytää puutteita ja porun aiheita. Grafiikka on valjua, Guybrush näyttää hoopolta, animaatioissa on laiskoteltu ja kontrollit ovat sekavat. Tällaiseen tilanteeseen Special Edition tarjoaa ratkaisun yhdellä napilla. Select-napin painaminen nimittäin muuttaa pelin silmänräpäyksessä klassiseksi TSOMI:ksi VGA-grafiikkoineen, SCUMM-käyttöliittymäpalkkeineen kaikkineen. Näinpä pelin voi siis nostalgiapuuskassa pelata läpi täysin alkuperäisenä versiona. Ominaisuus antaa loistavaa lisäarvoa myös aikoinaan pelin läpi tahkonneille, jotka voivat yhtä nappia rämpyttämällä vertailla eroja vanhan ja uuden version välillä. Itse sain reilusti huvia pelkästään graafisia muutoksia vertailemalla, miten mikäkin huone on piirretty uudestaan ja mitkä elementit ovat säilyneet, mitkä eivät.



Huokea 800 MS-pisteen hintalappu tekee The Secret of Monkey Islandista todella kannattavan ostoksen, josta riittää iloa ja haastetta uusille pelaajille, sekä uutta ihasteltavaa pelin jo aikoinaan puhki tahkonneille veteraaneille. Vain pelin hidastempoisuus voi karkottaa kaikkein sokerihumalaisimmat pois tämän mestariteosta asianmukaisella arvostuksella uudistavan erikoisversion luota.







PC:llä on päästy nauttimaan eläinetsiväkaksikko Sam & Maxin episodeihin jaetusta paluusta jo pitkään, mutta Xboxille koko Telltalen kehittämä ensimmäinen tuotantokausi saapui kesällä kertarysäyksenä. Kuusi jaksoa kolmiulotteisen koiran ja mielipuolen kaniinin seikkailuja on kuin pelien sitcom-komediaa. Lyhyet ja tiiviit jaksot pitävät menon vauhdikkaana ja episodista toiseen jatkuva juoni kasvaa nopeasti täysin absurdiksi huumorin kukkaseksi, joka on silkka kunnianosoitus vuonna 1993 julkaistun LucasArtsin alkuperäisseikkailun tunnelmalle.

Jaksot ovat tiivistyksen mestarinäytteitä. Yksittäisen episodin tapahtumat sijoittuvat parhaimmillaan vain kahteen sijaintiin, joista toinen on Samin ja Maxin toimiston editse kulkeva katu. Kadun varrelta löytyvät joka jaksossa esiintyvät etsiväkaksikon ystävät, alati työtään vaihtava yritteliäs Sibyl, lähikaupan paranoidi myyjä Bosco, sekä etsivätoimistossa majaansa pitävä gangsterirotta Jimmy Two-Teeth. Kunkin episodin teema avautuukin yleensä näiden hahmojen kanssa keskustelemalla. Hahmot on käsikirjoitettu värikkäiksi ja etenkin Bosco herättää keksinnöillään nauruksikin yltyvää hymyilyä - saavutus, johon peleissä ylletään vain aniharvoin.

Vaikka jaksot ovat todella lyhyitä, vaativat ne paikoin melkoista aivojen niksauttamista ennen eteen heitettyihin ongelmiin ratkaisun löytymistä. Ratkaisumallit ovat loogisia vain silloin kun ne ovat tylsiä ja pelaaja saakin jatkuvasti haastaa mielensä pohtimaan kieroja lähestymistapoja juonen eteenpäinkuljettamiseksi. Jonkinlainen järki ratkaisuisssa aina on, vaikkei siltä aivan heti tuntuisikaan.

Kuten 90-lukulainen esikuvansa, Sam & Max Save the World nojaa pitkälti verbaaliakrobatiaan ja englantia taitamattomat putoavat kärryiltä nopeammin kuin eno kuumatkalla olevasta kanootista. Visuaalistakin tykitystä kuitenkin löytyy joten sivustakatsojille riittää hupia vaikka aivan kaikki dialogiin piilotetut elokuva-, peli- ja pop-kulttuuriviittaukset eivät avautuisikaan. Animointi on pääosin hyvää, joskin käytetty visuaalinen tyyli suosii varsin yksinkertaistettuja 3D-malleja ja -ympäristöjä. Enemmänkin pikkutarkkaa piiloherkkua maailmassa saisi olla, mutta ainakin linja on nyt selkeä ja nostaa selvästi esille käyttöön tarkoitetut elementit taustasta.

1600 MS-pistettä tuntuu äkkiseltään hurjalta säkiltä virtuaalirahaa näinkin lyhyeen ja varsin kertakäyttöiseen huviin, mutta toisaalta huono-onninen saattaa hukata saman kolikkomäärän huomattavasti huonommin käsikirjoitettuun DVD-elokuvaan. Sam & Max Save the World on oikeasti hauska ja oikeasti seikkailupeli, josta eniten saavat irti kauan pelialaa, elokuvia ja politiikkaakin seuranneet aikuiset pelaajat. Vaikka Max on söpö pupu, ei psykopaattiluonteinen virtuaalijänis tarjoa mitään koko perheen viihdettä.







Suomalaisen RedLynxin selainpelistä alkunsa saanut Trials HD muistuttaa pitkälti muinaisia ElastoManiaa ja Action Supercrossia. Yksinkertaistettuna Trialsin ideana on päästä esteratoja alusta loppuun erilaisten moottoripyörien selässä keikkuen. Alkupään radat ovat vauhdikkaita ja menevät nopeasti läpi ilman kaatumisia, mutta pian vaikeustaso nousee ja mopoilija löytää itsensä yhä useammin kypärä vasten seinää, lattiaa tai jopa kattoa jos vauhtia on tullut otettua liikaa hyppyriin. Pelin idea onkin kaasu pohjassa painaltamisen sijaan millintarkoissa hyppyjen mitoituksissa ja hitaassa tasapainottelussa kuoppien ja esteiden reunoilla.

Vaikeustasojen kasvaessa pelaajalle annetaan vauhdikkaampia ja paremmin käsiteltäviä mopoja ja moottoripyöriä alleen. Kentät ovat monipuolisia ja pääasiassa hauskoja pelattavia, joskin etenkin viimeisen, kovimman vaikeusasteen tasot alkavat vaatia jo Yrjö Vesterisen tasoisia pyöränhallintataitoja. Itselleni Trials HD ei ollut sopivin mahdollinen peli, sillä tasan 100 kertaa samaa pientä, mutta jyrkkää ylämäkeä ylös yrittäneenä, epäonnistuneena ja oikeaa nousutekniikkaa edelleen ymmärtämättömänä verenpaine alkoi nousta otsaa tykyttäviin lukemiin. Peli ei ollut enää hauska vaan sadistisen vaikea. Jos taitoa kuitenkin riittää, voi Trialsin viimeisten kenttien haasteista varmasti onnistua jopa nauttimaan.

Esteratojen oheen, ikään kuin kevennykseksi peli tarjoaa onneksi erilaisia haasteita aina mäkihypystä tulirenkaiden läpi lentelyyn ja kuljettajaparan portaisiin heittelyyn. Enemmän kuin pelin läpäisy, peliaikaa kuluu tuloslistalla edellä olevien kaverien aikojen tavoitteluun ja haastetehtävien viilaukseen. Mikäli Trials HD:tä pitäisi verrata johonkin aiemmin julkaistuun XBLA-peliin, tulee päällimmäisenä mieleen ninjailupeli N+. Jos siis piti N+:n pikselintarkasta loikinnasta, pitää varmasti myös Trials HD:n tarjoamasta tasapainoiluhaasteesta.



Paikoin tuskastuttavan vaikeustason lisäksi prätkän ohjaus ei juurtunut selkäytimeen esikuviensa tavoin. Fysiikkamallinnus on toki hyvä, mutta välillä pyörän käytös tuntui järjenvastaiselta tai liikaa pelaajan tekemisiä vastaan hangoittelevalta. Joustovaraa ja sen mukanaan tuomaa liikkeiden pehmeyttä olisi saanut olla lisää. Kokonaisuutena Trials HD on kuitenkin mallikas teos. Grafiikka on XBLA-valikoiman kärkitasoa ja kulkuneuvojen äänet ovat miehekkäät. Hymyä vaikeankin kohdan eteen tullessa huulille nostavat myös kuljettajan tuskaisat ähinät tämän jäädessä puristuksiin romukasaan oman pyöränsä alle.