Urheilupelien vuosipäivitysten arvostelu on aina hankalaa, sillä vaikka peruspeli olisi viimeisen päälle kunnossa, pitää ottaa myös huomioon se, onko tehty “tarpeeksi” uudistuksia. Ja mikä sitten on tarpeeksi? Olen pelannut NHL 22:a lähes joka ilta nyt kolmisen viikkoa, enimmäkseen Be A Pro -tilaa sekä kaksinpelejä, mutta jonkin verran myös muita pelitiloja. Tiedän, että osa tämänkin vuoden uudistuksista on niin hienoisia, että niiden mahdollisen hienouden saattaa sisäistää vasta monen kuukauden pelaamisen (ja todennäköisesti tulevien bugikorjausten) jälkeen. Tässä artikkelissa käyn läpi vähän ajatuksiani NHL-sarjan uusimmasta osasta.

Kaksi uudistusta on noussut muiden pienempien päivitysten yli: uuden konsolisukupolven pelimoottoriin vaihtaminen sekä tiettyjen pelaajien niin sanotut X-Factor-kyvyt. Molemmat niistä aiheuttivat lopulta lievän “meh”-reaktion.


Graafisissa uudistuksissa on hyvää ja huonoa. Peli on edelleen yhtä sutjakka ja sujuva kuin ennenkin, mutta viime vuoden versiossa oli tiristetty viimeisetkin mehut vanhasta grafiikkamoottorista ja nyt kun uusi on pydessä, ei se näytäkään hämmästyttävän paljon paremmalta. No okei, on hetkiä, jolloin se näyttää paljon paremmalta, mutta ne ovat enimmäkseen vain hetkiä. Pitkään peliä pelanneet haistavat vanhan rungon uuden pintakiillon alta.

Jotkut pelihahmot näyttävät paremmilta - nyt lähestytään jo Madame Tussaudin vahahahmoja Visulahden kauhugallerian sijaan - mutta eivät kaikki. Joitain vaatetuksen ja liikkeiden fysiikkabugeja on selvästi poistunut - mutta eivät kaikki. Samalla tavoin kuin ennenkin joku pelaaja saattaa jäädä itsekseen nykimään maalin kulmalle, samalla tavalla vaihtopenkillä saatetaan istua sisäkkäin toistensa kanssa ja katsomossa möllöttävät samat klooninaamat kuin ennenkin.


Valikot ovat tyylikkäämmät ja paremmat kuin viime vuonna. Myös se, että osa pelin tilastoista esitetään “AR-grafiikkana” jäähän tai kentän reunoihin “heijastettuna” on erinomaisen hyvä idea ja komean näköistä. Sen sijaan pelaamisen riemua on viety maalitilanteista. “Mistä se meni sisään?” -kysymykseen saa entistä harvemmin vastauksen, kun mukana ei olekaan enää sitä erikoishidastusta, vaan maalijuhlinnassa keskitytään useimmiten halailuun tai syöttäjän X-kyvyn esittelyyn. Tämä syö iloa varsinkin kaksinpeleissä.

En usko, että vielä pitkään aikaan, jos koskaan päästään siihen ominaisuuteen, jota olen NHL:ltä kaivannut. Sohvalta matseja katsoessa jännittäviä asioita kun ovat maalien lisäksi läheltä piti -tilanteet, hienot torjunnat, säkälaukaukset, komeat taklaukset ja niin edelleen. Ymmärrän, että se vaatisi melkoista tilannetajua tekoälyltä ja ettei peli-flowta haluta joka välissä katkaista, mutta mielestäni moiset highlightit veisivät pelaajan syvemmälle jääkiekkoelämykseen. Nyt tuntuu usein siltä, että kyseessä on “vain videopeli”, kun immersiota oikeasta jäkismatsista särjetään monella tavalla.


Yksi tapa, jolla sitä särjetään, on kolmas selostaja, joka keskittyy ainoastaan kertoilemaan, miten Jack the Jäkisstaran X-Factor-kyky nyt vaikutti tähänkin pelitilanteeseen, vaikka käytännössä fiilis sohvalla istujalle oli sama kuin viime vuonnakin. Sitten pölötetään, että mitä kykyä on tällä pelaajalla ja tuolla maalivahdilla. En kerta kaikkiaan päässyt kunnon pelifiilikseen kun peliin päälle liimatun oloisia X-kykyjä tuputettiin selostuksenkin välityksellä. Ei sillä, vanhat selostajat eivät ole kovin montaa uutta lausetta hekään vuoden aikana oppineet.

Onhan se totta, että joillakin NHL-pelaajilla on erityisen tarkat syöttökyvyt, toiset ovat hanakampia tarkkalaukomaan ja kolmannet tekevät akrobaattisia pelastuksia. Se, miksi siitä on pitänyt tehdä koko pelin läpi nostettava erikoisominaisuus, kuin kyse olisi Mortal Kombatin hahmojen lopetusliikkeistä, on vähän erikoista. Isompaa vaikutusta peruspelaamiseen niillä kun ei kuitenkaan tuntunut olevan.


Myönnetään nyt sekin, että vaikka pelaaminen kovin 21:ltä tuntuukin (mikä on hyvä asia), on siellä täällä huomattavissa parannuksia. Syöttämisessä ja syöttöjen vastaanotoissa on älykkäämpää fiilistä, samoin mailojen käyttäytymisessä. Jo parin viikon aikana olen ollut huomaavani joidenkin bugien katoamista, joten EA Sportsilla jatketaan ilmeisesti hiomista hiki otsalla.

Olen ainakin viimeiset 5-6 vuotta ollut se, joka jutusteluissa tai kommenteissa puolustaa Änäriä niitä vastaan, jotka kommentoivat “sama peli vuodesta toiseen”. Noususuhdanne pelin kehityksessä on ollut aina jossain yläsuuntaan, eikä tänäkään vuonna välttämättä huonompaan mennä, mutta mielestäni ei paljon parempaankaan. Kiekkoilu itsessään on edelleen maistuvaa ja varsinkin kaveria vastaan erinomaista viihdettä, joten ei NHL 22:stakaan voi sanoa, että se olisi huono peli. Paukut vain tuntuvat menneen koronakautena siihen pelimoottorin onnistuneeseen vaihtamiseen.

Nyt kun teknologiassa on taas puristamisen varaa, ehkä ensi vuonna nähdään jotain mullistavampaa.