Ei niin kovin kauan sitten "autopeli" oli itse asiassa synonyymi "väistelypelille". Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta autohullut saivat kerran toisensa jälkeen pettyä siihen, että luvattu simulaatio autolla ajamisesta olikin käytännössä sprite-hahmojen väistelyä omalla sprite-hahmolla, eikä omaa autoa luonnollisestikaan tunnistanut miksikään tosielämän vastineeksi. Nykyään asiat ovat tietenkin toisin, ja poikkeuksia ovat pikemminkin ne pelit, jotka eivät käytä virallisia autolisenssejä. Test Drive vuodelta 1987 oli eräs niistä peleistä, jotka osoittivat, miten tärkeä osa autopelejä on juuri oikea tunnelma. Se ei ollut mikään valtaisa arvostelumenestys aikanaan, mutta kauppa kävi sitäkin paremmin.

Test Driven kehitti julkaisija Accoladelle muuan Distinctive Software. Tämän Vancouverissa, Kanadassa sijainneen kooditehtaan huippuvuodet autopelirintamalla sijoittuivat 80/90-lukujen taitteeseen. Tuolloin firma kehitti paitsi Test Driven ja sen ensimmäisen jatko-osan (sekä käytännössä samaan pelimoottoriin perustuvan Grand Prix Circuit -formulapelin), myös Broderbund Softwarelle huikean Stuntsin, joka Euroopassa tunnettiin nimellä 4D Sports: Driving. Vuonna 1991 Distinctive Softwaren taru itsenäisenä kehittäjänä päättyi, sillä sen osti pikkufirma nimeltä Electronic Arts. Toiminta jatkui EA Canada -nimellä, ja tuleviin projekteihin lukeutui 3DO-pelikonsolille ensimmäisenä julkaistu autopeli Need for Speed...



Ensimmäisen Test Driven perusajatus on äärimmäisen simppeli, ja samalla autofanin mieltä kutkuttava: tarkoitus on koeajaa nopeita urheiluautoja vuoristotiellä. Nopeatempoista autoilua varjostaa kuitenkin se, että ensinnäkin tiellä on muuta liikennettä, ja toisekseen poliisi suorittaa alueella ajonopeuksien tehovalvontaa. Kunnon kasarijuppihenkisesti ajoneuvot on onneksi varustettu tutkanpaljastimella, joka vinkuu poliisin tutkan lähestyessä. Tällöin voi joko hidastaa nopeusrajoituksen kävelyvauhtiin tai painaa tallan pohjaan ja toivoa, että avointa tieosuutta ja omaa ajotaitoa riittää virkavallan karistamiseen. Sakkolappu pysäyttää luonnollisesti matkanteon hetkeksi, samoin törmääminen vuorenseinämään tai muuhun liikenteeseen.

Muutaman minuutin välein vastaan tulee bensiiniasema, jossa tankataan, katsotaan väliajat ja saadaan pelin kommentti omasta ajonopeudesta. Aikarajaa ei ole, joten perille pääsee myös noudattamalla nopeusrajoituksia, mutta tällöin saa varautua naljailuun mummonopeuksista. Perimmäinen tavoite on selvittää kaikki tasot, jolloin autokauppias äityy höveliksi ja virtuaaliauton saa omakseen.



Sen, minkä Test Drive juonessa menettää, ottaa se takaisin autenttisuudessa. Vuonna 1987 oli äärimmäisen harvinaista, että kuvitteellisten kulkupelien sijaan saisi ohjastaa oikeiden autojen digitaalivastineita. Test Drive paitsi teki tämän, myös vei sen heti toiseen potenssiin. Valittavina oli kokonaista viisi uutuuttaan kiiltävää kulkupeliä: Porsche 911, Ferrari Testarossa, Lamborghini Countach, Chevrolet Corvette ja Lotus Esprit. Kaikki oli kuvattu ihailtavan tarkalla ja värikkäällä grafiikalla (ainakin Amiga-versiossa), joka nosti veden Tekniikan Maailman ja Auto-Katalogin aktiivisen lukijan kielelle.

Varsinainen huipennus tulee kuitenkin pelin alkaessa. Pelkän nopeusmittarin tai auton peräpeilin tuijottamisen sijaan tarjolla on todellisen auton ohjaamo, jossa on toimivat mittarit ja asteittain kääntyvä ratti. Jälleen kerran tulee korostaa, että vaikkei TD ollut ihan se ensimmäinen peli, joka teki tämän, se oli ensimmäinen, joka teki sen näin tyylikkäästi. Ohikiitävän hetken esiajokorttilainen todella tunsi olevansa oikean auton ohjaamossa. Jopa vaihteen vaihtaminen oli mukana, ja nappia painaessa pikkukuvaan ilmestyi autenttisen näköinen vaihdekeppi, joka liikkuu seuraavan pykälän kohdalle. Aah ja ooh.



Kaiken upean presentaation takana majaillut varsinainen peli ei ollut mikään simulaatio. Autojen ajotuntumassa ei juuri ole eroa ja ohjaaminen on melkoisen yksinkertaista. Renkaat kyllä vinkuvat kaarteissa, mutta pitoa riittää loputtomiin. Kaikki radat ovat täsmälleen samanlaisia: vasemmalla rotko, oikealla vuorenseinämä, edessä ja takana mutkia. Itse asiassa nykymittapuulla ensimmäinen Test Drive on niin helppo, että vähänkin tottuneempi pelaa sen läpi ensiyrittämällä. Tämä ei kuitenkaan vähennä sen arvoa, että samainen tuotos esitteli niin monet nykyisin autopeleissä itsestään selvänä pidetyt asiat samassa paketissa: autolisenssit, ohjaamonäkymän, poliisit, vastaantulijat, segmenttiradat. Matka Koeajolta Vauhdintarpeeseen ja siitä nykypeleihin on loppujen lopuksi lyhyempi kuin kuvittelisi.

Distinctive palasi itsekin käytännössä saman konseptin ja pelimoottorin pariin Test Drive II -pelillä, jossa oli mukana paljon enemmän vaihtelua ratojen suhteen, erilliset auto- ja maisemalevykkeet sekä tärkeänä kannustimena kilpa-ajo tietokoneen autoa vastaan. Periaatteessa vasta tämä, sisällöltään huomattavasti laadukkaampi peli nosti Test Drive -konseptin valmiiksi peli-ideaksi. Distinctiven jo lähdettyä Accoladelta syntyi vielä kolmiulotteinen Test Drive III: The Passion, joka tarjosi laajan virtuaalimaailman ajeltavaksi, mutta menetti huomattavasti ajotuntumaa ja alkuperäisten osien autopornoa.

Test Drive 4 aloitti sitten useita vuosia jatkuneen Test Drive -pelien alennustilan, jonka aikana nimikkeellä tuotettiin ties mitä roskaa, jolla ei ollut alkuperäisen konseptin kanssa mitään tekemistä. Tuuban suoltaminen jatkui aina vuoteen 2006, jolloin Atari julkaisi pelin Test Drive Unlimited. Siinä tarkoituksena oli ajella kalliita autoja nopeasti muun liikenteen seassa, vuoristoisissakin maisemissa. Pääpaino oli autojen eri ominaisuuksien hehkuttamisessa, keräilyssä ja peltilehmien ulkomuodon ihailussa.

Ja se oli taas hyvä peli.



Ruutukuvat Amiga-versiosta.