Kaikki pelintekijät eivät suinkaan tahdo syytää tuotoksiaan jouluruuhkaan, jossa on helppo jäädä isompien julkaisujen tallaamaksi. Niinpä alkuvuodellekin riittää kosolti laadukkaita pelijulkaisuja. Pitäisipä joskus tylsänä hetkenä laskea, kuinka suuri osa nykypäivän pelijulkaisuista on jatko-osia ja kuinka moni täysin tuoreita tapauksia. Tämänkin demokatsauksen annista peräti kolmen ehdokkaan perässä komeilee numero kakkonen. LOTR-pelejäkin lienee tehty kaikkiaan noin pellemiljoona, vaikka Conquest ei suoranaista jatkoa millekään muulle pelille olekaan. Mahtaako tämä trendi vain lisääntyä näinä taantuman aikoina?



Kotisivu V2.fi:ssä
Testattu: PS3
Saatavana myös: Xbox 360

Pari vuotta sitten ilmestynyt skate. oli melkoinen yllättäjä. Se onnistui siinä, missä monet yrittäjät ovat jääneet puolitiehen. Se onnistui horjuttamaan Tony Hawkin skeittipelien kuninkuuspallilta siinä määrin, että kyseisen pelin tekijätiimi ilmoitti taannoin lopettavansa sarjan valmistamisen. Se, jos mikä on melkoinen kohteliaisuus. Vaikka ykkösosa tuuletti jumahtanutta skeittipeligenreä isolla kädellä, jäin silti odottelemaan kieli pitkällä jatko-osaa, josta ärsyttävät lapsukset olisi höylätty hiiteen. Ensimmäisen osan suosio huomioon ottaen ei ollut varmasti kenellekään yllätys, että sieltähän se kaivattu jatko-osa sitten putkahtikin.

Ensimmäisellä testikerralla peli tuntui tutulta. Olin jopa kauhistua, että ei kai tässä olla sorruttu urheilupelien jatko-osien perisyntiin - edellisen osan suruttomaan kloonaamiseen? Demon myötä innostuin pelailemaan myös ykkösosaa, mikä nostikin esiin kakkosen hyvät puolet. Grafiikkaa on viilattu hitusen parempaan suuntaan ja pelattavuus on entistä paremmin kohdallaan. Parhautta on tietysti se, etteivät pelaajan lenkkarit ole naulattu kiinni lautaansa. Skedeltä voi nyt loikata pois ja KÄVELLÄ rappuset ylös. Enää ei tarvitse näyttää hölmöltä yrittäessään nousta portaita olliella.

Moninpelipuolella tuoreena pelimuotona tarjoillaan Hall of Meat, eli toisin sanoen "skeittiturvat", jossa pyritään tekemään pelihahmolleen mahdollisimman paljon kipiää. Pisteitä heruu vauhdikkuudesta, ilmalennon pituudesta sekä tantereeseen osumisen kulmasta. Osa ensimmäistä osaa pelanneista moitti Skate 2:n demoa edellisosaa helpommaksi - itse tunnuin olevan ihan yhtä kurja skeittari kuin ykkösessäkin. Skate 2 heittää lisää multaa Tony Hawk -sarjan ja muiden vähäpätöisempien rullalautapelien haudan päälle. Dear päätomittaja, saiskos sitä kokonaista versiota arvosteluun, pliis? (Toim. huom.: Saat toki.)



Kotisivu V2.fi:ssä
Testattu: Xbox 360
Saatavana myös: -

Tässäpä peli, josta odotin melkoisen kurjaa tekelettä, mutta yllätyin suorastaan positiivisesti - ainakin aluksi. Kyseessä on ihan kivan näköinen ja rehdin tuntuinen peli, jossa ollaan kerrankin hyvisten puolella. Tarkoituksena on kolhia pahojen jätkien pirssit lyttyyn, kuin takavuosien Chase HQ -klassikossa ikään. Eläväinen kaupunkiympäristö ja kiva ajotuntuma kärsivät kuitenkin siitä, että ainakin demoversio on niin tuhannen täynnä bugeja, että pistää oikein ihmetyttämään, miten se on päästetty jakeluun. On todella innostavaa yrittää pysäyttää takaa-ajettua kiilaamalla tämä tien sivuun, kun rosvo onkin oikeasti paha taikuri, joka loihtii autonsa käden käänteessä 50 metriä pelaajasta pois päin. Myös maan läpi putoavat radio-ohjattavat pommiautot ovat syvemmältä kuin syvin syvänne.

Jos keskeneräisyyksiä katsoo läpi sormien, on kyseessä ihan viihdyttävän oloinen pelijulkaisu, joka näyttää jääneen ainakin täällä päin maailmaa isompien megajulkaisujen jalkoihin. Crash Time -brändi on ilmeisen suosittu juuri Saksassa, jossa tämäkin peli on julkaistu nimellä: "Alarm for Cobra 11: Burning Wheels". Tarkemman salapoliisityön tuloksena selvisikin, että peli perustuu samannimiseen saksalaiseen poliisisarjaan. Olisi kieltämättä hauska kokeilla pelistä kokonaista versiota. Ja nimenomaan kokeilla, koska tämän demoversion perusteella en rahojani likoon todellakaan pistäisi. Voin kuitenkin aistia, että pelisarjan suosio ei ole täysin tuulesta tempaistu. Saksalaisiin poliisisarjoihin perustuvia pelejä ei voi koskaan olla liikaa!



Kotisivu V2.fi:ssä
Testattu: Xbox 360
Saatavana myös: PC, PS3

Vuonna 2005 ilmestynyt F.E.A.R. on lisälevyineen ja käännöksineen jo niin puhkipumpattu tapaus, että oli jo aikakin ihka oikean jatko-osan ilmestyä. En lue itseäni kauhupelien suurkuluttajaksi, mutta muistan elävästi kun testasin ensimmäistä F.E.A.R.ia ja vaikutuin ihan tosissani. Sittemmin julkaistu nykykonsolikäännös ei puolivillaisesta toteutuksestaan johtuen onnistunut säväyttämään, joten odotukset tämän jatko-osan suhteen eivät olleet hillittömät. Vaan kävipä sitten niin, että vapisevin sormin tätä tekstiä nyt kirjoitan intensiivisen demosession jälkitutinoissa. Enpä olisi uskonut, että mikään peli herättäisi tällaisia pelkotiloja keskellä kirkasta päivää. Pimeyden, valon ja varjon tinkimätön yhteispeli yhdistettynä karmivan tunnelmalliseen äänimaailmaan muodostaa sitkeän ektoplasman, josta pelaajan on vaikea päästä irti.

F.E.A.R. 2 on jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka kohtuullisen tavanomainen putkiräiskintä saa roppakaupalla lihaa luidensa ympärille, kunhan puitteet luodaan asiaankuuluvalla pieteetillä. Huikean toimivan visuaalisen tykityksen alta on vaikea kaivaa mitään aidosti omaperäistä, mutta kun paniikin tila on riittävä, ei moisiin pikkuasioihin ehdi keskittyä. Lienee epäreilua valittaa omaperäisyyden puutteesta, kun on täysillä diggaillut sellaisistakin peleistä kuin Halo 3 tai Bioshock. Näiden kestohittien vahvimmat avut perustuvat niin ikään loistavaan tunnelmaan ja/tai onnistuneeseen tarinankerrontaan. En usko, että liioittelen paljoakaan, jos väitän F.E.A.R. 2: Project Originin olevan pelottavin peli, jota olen konsanaan pelannut.



Kotisivu V2.fi:ssä
Testattu: PS3
Saatavana myös: Xbox 360

Sormusten Herra on lievästi sanottuna arvokas brändi. Tällaisilla "varmasti" myyvillä tuotemerkeillä on sellainen huono puoli, että oheistuotteen ei tarvitse välttämättä olla valtavan laadukas käydäkseen silti kaupaksi. Siinäpä yksi hyvä syy suhtautua ennakkoluuloisesti myös tähän tuoreimpaan LOTR-pelijulkaisuun.

Lord of the Rings: Conquest lainaa konseptinsa melko pitkälti Battlefieldeiltä ja liudalta muita tiimipohjaisia verkkomättöjä. Toisiaan vastassa ovat keskimaan pahikset ja hyvikset. Pelaaja voi valita ohjastettavakseen mieleisensä hahmoluokan, joista ehdottomasti yleisimpiä tuntuivat verkkopelissä olevan maagi ja soturi. Jousiampuja ja tiedustelija edustivat vähemmistöä, mutta toisaalta ne vaikuttivat myös luokilta, joiden oikeaoppinen hallinta vaatii hieman enemmän opettelua. Demoserverit eivät testihetkellä olleet (vielä) täynnä über-pelaajia, ainakin siitä päätellen, että tällaisen keskivertopelaajan nimi koreili useammin kuin kerran pistetilastojen kärjen tuntumassa. Moista ei itselleni esimerkiksi Bäfässä usein tapahdu.

LOTR: Conquest ei vaikuttanut ollenkaan niin huonolta kuin pelkäsin. Se ei kuitenkaan järisytä pelimaailman tannerta millään saralla. Kyseessä on eräänlainen kevytversio fantasiamaailmaan siirretystä lipunryöstöstä. Demoversionsa perusteella valtavaa ostopakkoa ei ehtinyt syntymään. Pelin pienisuuri ongelma on - kuten lisenssipeleissä on aiemminkin havaittu - pelintekijöiden intohimottomuus työtään kohtaan. Vaikka äkkiseltään voisi kuvitella, että Tolkien kattoi herkkupöydän valmiiksi jo yli 40 vuotta sitten, eivät pelintekijät edelleenkään osaa käyttää kunnolla edes haarukkaa. Näinkin herkullisesta aiheesta napataan lähinnä hobitti sieltä ja örkki täältä ja peli on olevinaan valmis pelikaupan hyllyille. Pelissä kyllä viljellään tämän tästä kirjoista tuttuja nimiä, mutta tunnelmaa ei tahdo löytyä vaikka yrittäisi lapiolla kaivaa. Suosittelen testaamaan ennen ostamista.