V2.fi pelasi: Shadow Warrior 2, Unit 4 (X1)
Pikselikikkelivitsejä
Shadow Warrior 2
Shadow Warrior 2 on jatkoa vuoden 2013 “ensimmäiselle” osalle, joka itsessään oli reboot 90-luvun kikkelivitsien täyttämästä räiskinnästä. Ensimmäisessä osassa sankari Lo Wang kokosi mystisen, sirpaloituneen miekan estääkseen demonien räyhäämisen maan päällä, jatko-osassa demoneita mätetään kahta kovempaa. Vuonna 2016 PC:lle saapunut räiskintä ilmestyi vuotta myöhemmin myös Sonyn sekä Microsoftin konsoleille.
Tällä kertaa Wang lähetetään pelastamaan Yakuza-pomon tytär Kamiko, mutta alapäähuumorin kuningas saapuu paikalle liian myöhään. Kamikon ruumis on ehtinyt infestoitumaan demoniverellä, joten nuoren naisen sielu siirretään tilapäisesti Wangin ruumiiseen turvaan. Tytär pitäisi saada takaisin omaan ruumiiseensa, mutta demonitaudin puhdistaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu. Reilun kymmentuntisen kampanjan aikana ehditään seikkailla niin cyberpunkihtavissa tiedekeskuksissa, harmonisissa metsissä kuin idyllisissä vuoristokaupungeissa. Vaihtelevien ympäristöjen lisäksi pelitunnit kuluvat kikkelivitsien, huonojen one-linereiden sekä veriruiskeiden parissa.
Shadow Warrior 2:ssa on harvinaisen vähän uutta ensimmäiseen osaan verrattuna. Suurimpana uudistuksena pelin voi pelata co-opina, jolloin hirviömetsästystä ei tarvitse harrastaa yksin, mutta ongelmatonta kaverin kanssa ammuskelu ei ole: vihollisten taso ja kestävyys skaalautuu suuremmalle pelaajamäärälle, jolloin monet hirviöistä kestävät hävyttömän määrän osumia. Vauhdikas räiskintä taantuukin tällöin hitaaksi elinpalkin rokotukseksi luoti kerrallaan, eikä pelin hetkinen rytmitys enää toimi. Ongelmia aiheuttaa myös pelin monotonisuus: yksin pelattaessa Shadow Warrior 2 maistuu lähinnä pienissä erissä. Jos puisevalta toistolta haluaa välttyä, peliä kannattaa pelata lähinnä yksi tai kaksi tehtävää illassa, mutta näin aikuisiällä kaverien peliaikojen sovittaminen yhteen on niin työlästä, ettei kalenterin selaus ole puolen tunnin räiskyttelyn arvoista.
Räiskintäpuolella Shadow Warrior 2 onnistuu kuitenkin varsin moitteettomasti. Aseita on paljon, vaikkakin monet ovat loppupeleissä hyvin samankaltaisia; ammuskelu sekä katanalla leikkiminen tuntuu silti sopivan iskevältä että tarkalta, ettei demoninviipaloinnista viitsi valittaa ääneen. Ja jos se ikuinen katanalla leikkiminen alkaa puuduttaa, melee-aseista löytyy uutta kokeiltavaa: mukaan on mahtunut niin plasmasäteitä ampuvia miekkoja, sirppejä kuin moottorisahoja. Myös hahmonrakennus on yllättävän monipuolista: hahmoaan voi kustomoida niin aseiden lisäosilla, päivityksillä, taidoilla kuin boosteilla, jolloin siitä omasta kikkelisankaristaan saa juuri sellaisen hirviömetsästäjän kuin haluaa.
Shadow Warriorin ostamista alennuskorista uskaltaa suositella, jos röhönauroi epäironisesti Deadpool-elokuvaa katsoessa, eikä takavuoden erinomainen Doom sammuttanut ysärijanoa. Alapäähuumorilla kuorattu perusräiskintä ei kuitenkaan herätä suurempaa intohimoa suuntaan tai toiseen, eikä seikkailuun tee lopputekstien jälkeen mieli palata kuin pakosta.
Unit 4
Unit 4 vastaa enemmän perinteistä V2.fi:n X1-kimaraa. Pikseligrafiikkainen 2D-tasohyppely on unohdettavan tavanomainen kokemus, joka tuntuu muutaman euron – ja tunnin – kestävältä välipalalta. Viime vuosien kenties puhkikuluneimmasta genrestä ei juuri löydä uutta Unit 4:ä pelatessa, joskaan en ole suoranaisesti yllättynyt: kun peligenrelle ilmestyy tuhatkunta tuotosta vuodessa, on vaikeaa enää erottua edukseen.
Unit 4:ssä pikkuruisen avaruusaluksen miehistö matkaa läpi avaruuden, peitoten erilaisia mörököllejä sekä hyppelehtien yli ansaluukkujen. Pelin jippo on neljän hahmon oikeaoppinen käyttö: nappia painamalla hahmo muuttuu lennosta – jopa ihan kirjaimellisesti kesken ilmalennon. Jokaisella hahmolla on se oma pieni taitonsa: sininen ukkeli tuplahyppää ja liukuu seiniä pitkin, punainen tekee nopean ryntäyksen esteiden sekä vihollisten läpi, vihreä viuhuu liaanilla ja keltainen sekä levitoi että ottaa vihollisia haltuunsa. Eteneminen riippuu pitkälti kyvystä vaihtaa hahmoa kesken kaiken: sinisellä ukolla tehty tuplahyppy saa lisäpituutta, kunhan vaihtaa keltaiseksi kaveriksi loppulevitointia varten.
Hävyttömän anteeksiantamaton vaikeus varmistaa, että äkkikuolemia sattuu jatkuvasti. Monet tasohyppelyt vaativat millintarkkaa onnistumista, eikä peli pelkää pelaajan rankaisemista. Vanhan koulukunnan vaikeustaso istuu vanhan koulukunnan peliin kuin nenä päähän, mutta monesti epäreiluilta tuntuvat kuolemat musertavat motivaatiota: punaisen mörssärin ryntäys pysähtyy usein juuri ennen vihollista, sinisen kaverin seinäliukumisista irroittautuminen päätyy kuiluun, eikä vihreällä veikkosella viuhuminen ole ikinä itsevarmaa, kiitos kiikkerän ohjauksen. Vastapainona ympäristöt sekä kenttäsuunnittelu loistavat: pelintekijät ovat selvästi ottaneet kaiken irti yksinkertaisesta peruskonseptistaan, kehittäen kerta toisensa jälkeen erilaisia ongelmia pelaajan ratkottavaksi.
Unit 4 on peli, joka on selkeästi suunnattu pienelle yleisölle. Vanhan koulukunnan tasohyppelyistä innostuneet saavat varmasti Unit 4:stä pientä iloa, mutta turhan haastava vaikeustaso, yksitoikkoiset mekaniikat sekä loppuunkaluttu genre eivät tarjoa juuri mitään tavalliselle pelaajalle.
Keskustelut (2 viestiä)
26.04.2018 klo 12.38
Rekisteröitynyt 30.06.2009
26.04.2018 klo 13.35
ongelmatonta kaverin kanssa ammuskelu ei ole: vihollisten taso ja kestävyys skaalautuu suuremmalle pelaajamäärälle, jolloin monet hirviöistä kestävät hävyttömän määrän osumia
Tämä on vaihdettavissa pelin asetuksista. Muuten kyllä samaa mieltä, Shadow Warrior 2 on aika ykstoikkonen ja tylsä peli jossa ravataan eestaas samoja pelialueita tappaen ruudun täydeltä vihollisia. Peli on näyttävän näköinen, mutta se hieno grafiikka peittyy kaikkeen siihen moskaan ja vereen, jota ruudulla vuorotellen roiskuu.