Villeimmät muuvit tehtiin virtuaalitodellisuuden saralla. Doom, Skyrim ja Fallout 4 ovat tulleet tai tulevat kaikki VR-versioiksi, mutta miten firman klassikkopelisarjat toimivat VR:ssä?



Doom oli yksi vuoden 2016 kovimmista yllätyksistä. Vanha kunnon räiskintäpeli kaivettiin haudastaan ja viskattiin peliruuduille uudessa, herkullisen nykyaikaisessa muodossa. Tulos oli silkkaa namiherutusta. Vaan miten Doom istuu virtuaalitodellisuuteen?

Yksi juttu selväksi heti alkuun: Doom VR pohjautuu viime vuoden superdoomiin, mutta ei ole identtinen peli. Fiilis, pedot ja maisemat ovat samat. Aseissa on samaa räiskyvää asennetta ja bonarien, elinpojojen, panssarien sun muun kerääminen sujuu tutulla meiningillä. Pelin ydin on siellä samassa kantapuussa, josta id Software aikoinaan ammensi räimeensä.



Silti se myös aivan oma pelinsä, jotain aivan itseään. Doomin helvetillistä Mars-seikkailua ei ole yritettykään siirtää sellaisenaan virtuaalitodellisuuteen, vaan eeppisestä demonimuusausjuhlasta on enemmänkin ammennettu roppakaupalla inspiraatiota ja tyyliä. Mars laboratorioineen ja tutkimuskeskusten käytävineen tulee tutuksi, samoin kuin helvetin liekinhehkuiset syöverit ja hirmuiset hirviöt. Mutta eihän sitä huikean nopeatempoista, raisua räiskintäpelikokemusta olisi mitenkään voitu siirtää sellaisenaan tähän täysin erilaiseen ympäristöön. Virtuaalitodellisuus vaatii aivan omat ratkaisunsa, eikä sellaisten keksimistä ole pelätty.

Tämä Doom onkin aivan uusi Doom, uusien välineiden ehdoille rakennettuna. Se on myös esikuvaansa verrattuna lyhyehkö, sillä tarinalla on pituutta ehkä noin kuutisen tuntia. Toisaalta, kuusikin tuntia virtuaalitodellisuudessa on pitkä tovi, paljon kovempi ja vaativampi kokemus kuin tuplasti tai triplasti tunteja telkan tai näytön äärellä. Lisäksi tarjolla on todennäköisesti erilaisia minipelitiloja, vihollisaaltojen teurastamista ynnä muuta kivaa, joilla VR-elämyksen pariin voi palata pienemmissä annoksissa ja esitellä herkkumenoa kavereille.

Vaan mitenkäs se on toteutettu? Aika kivasti. Koeajossa oli Vive-versio, eli peli pyöri iloisen vauhdikkaasti nopealla PC:llä. Vasemman käden ohjaimessa oli liikkuminen, oikealla kädellä hoidettiin räiskintä.

Liikkuminen tapahtuu kahdella tapaa: joko pelaaja näppäilee ohjauslevyä eri suuntiin, jolloin hahmo loikkaa lyhyen matkaa sinnepäin, tai sitten painaa warppaamisnapin pohjaan, tähtää haluamaansa määränpäähän ja irroittaa napin, jolloin hahmo teleporttaa suoraan haluttuun paikkaan. Kaikkinainen tavanomainen liikkuminen puuttuu siis täysin. Ei kävelyä tai juoksemista, ehkä ei myöskään joidenkin niistä saamaa VR-pahoinvointia. Monihan saa VR-pelin sisällä tapahtuvasta kävelystä huimausta, kun oikean kävelyn liike ja fysiikka puuttuvat. Pahimmillaan se johtaa migreeniin tai oksennusputkeen, mutta loikkimis/teleporttaustekniikalla tämä pystytään yleensä välttämään.



Askeltaminen sujuukin varsin hyvin, joskin se tietysti vaatii hetken totuttelua. Siirtymät ovat muutaman metrin mittaisia, joten menossa on tietty tasaisen liikkumisen fiilis, ja maahan ripotellut ammukset ja bonarit kertyvät ihan samaan malliin kuin niiden päältä juostessakin.

Warppiliikkuminen on haastavampaa. Sillä voi liikkua sekä tarkemmin että pidempiä matkoja, mutta ilman harjoittelua se voi myös kestää pidempään. Hauskana jekkuja warpin voi tehdä myös örkkimörkin sisään, jolloin tämä räjähtää kappaleiksi. Ihanan veristä!

Näiden kahden liikkumistavan hanskaaminen onkin se pelin ydinhaaste. Jossain kohtaa se varmasti lopulta loksahtaa kohdalleen: tämähän on Doomia. Tässä voi ja pitää liikkua nopeasti. Varovainen askeltaminen nopeutuu, kentät muuttuvat pyssybaletiksi ja Helvetin örkit ottavat damaa niin, että Piruakin hirvittää. Streiffaaminen ja vihollisten tulittaminen muuttuvat luonnolliseksi iloitteluksi, ja Isojen Pyssyjen tähtääminen on niin ihanan luonnollista. Sitä vain nostaa kätensä, tähtää pyssyllä ja antaa tykin laulaa.

Ja se tunne, kun kädessä on Helvetin Iso Pyssy, raketinheitin tai muu megakanuuna... Se tunne, kun katsot sitä jumalatonta vekotinta toisen kätesi jatkeena ja mietit, että nyt on muuten testomania hallussa. Ei tunnu missään vaikka miten heiluttaa!

Sitten vain annetaan mennä. Helvetin äänet kaikuvat ympärillä ja pelaaja oppii hyödyntämään kenttien rakennetta. Sekin tuntuu kivalta kun tajuaa, että aivan, warpilla voi siirtyä hankalampiin paikkoihin ja ylittää leveitä kuiluja. Mutta onhan sekin koettava, kun yrittää ensin juosta kohti kuilua ja hypätä sen yli. Ai niin hyppynappi puuttuu.

Elämyksellistä on sekin, kun vetää demonia turpiin ja tajuaa, että ääniä kuuluu myös takaa - ja hiparimittari laskee. Mitenkäs tässä muuten käännytään? Aivan, kääntymällä ihan oikeasti. Ja sitten käännytään, oho, pikkudemoni järsii portaissa nilkkaa. Harmi että jaloissa ei ole antureita, tuohan olisi ihan poispotkaistavan pieni. Nyt on vain tyydyttävä tähtäämään sen päähän haulikolla ja annettava kahden piipun levyiset terveiset. Ei tänään, Junior, ei tänään.



Lähestyin Doom VR:ää varovaisesti, astelin pois hymysuin ja näin jälkikäteen voin vain naureskella huvittuneesti. Doom oli Doom virtuaalitodellisuudessakin, ja nyt minun tekisi niin kovasti mieli päivittää kotikone VR-kuntoon. Ehkä se kertoo jotain.

Eikä voi kuin nostaa hattua Doomin uudistumiskyvylle. Ensin 2016-Doom tuli ja räjäytti mielet. Sitten sama röyheä pelikokemus istutettiin hienosti myös Nintendon Swich-pikkukonsolille. Nyt Doom jyrää myös virtuaalitodellisuudessa. Mitä seuraavaksi?



Bethesda Softworksin marssi virtuaalitodellisuuteen tapahtuu yhtaikaa monella eri rintamalla. VR-pelien rajoitukset muistaen onkin jokseenkin yllättävää, jopa rajua, nähdä ja kokea kuinka firma on tuomassa yhtä mahtavimmista peleistään VR-maailmaan sellaisenaan. Fallout 4 VR ei näet ole ihan mikä tahansa tekotosipeli.

Vähän hämmentävästi - ja isosti pelottavasti - VR versio ei ole mikään supistettu, uuteen olomuotoon sovitettu pienempi peli tai minipelikokoelma. Se on Fallout 4. Kokonaan. Täysimittaisena.

Ja se on kuulkaa melkoinen askel VR-pelisisällöille, eikä vähiten sille, että Bethesda panee nyt massiivisen määrän luottoa teknologiaan, joka tarkoittaa joillekin migreenikohtauksia ja suureen valkoiseen puhelimeen laulamista. Monet VR-pelit rajoittuvat lisäksi pakostakin puolen tunnin, tunnin sessioihin. Pidempään pelatessa olotila voi yksinkertaisesti käydä liian raskaaksi, ja kyllähän kypäräkin painaa.



Eli nyt todellakin luotetaan siihen, että satoja ja tuhansia pelitunteja tarjoava toimintaroolipeli pystyy pitämään pelaajat otteessaan vähintään tunnin, mieluummin useamman mittaisissa sessioissa. Aika rohkea peliliike.

Ja niin kova peliliike, etten osaa sanoa toimiiko se vai ei.

Kyllähän se teknisesti toimii. Marssiskelin joutomaalle ja otin Dogmeatin kera yhteen sen ikävien asukkien kanssa. Kylmiltään suoraan isompaan taisteluun linkoutuminen, demoversiota kun ajettiin, oli vähän kova opetus mutta kyllä se siitä. Asevalikkopyörylän käyttö tuotti reaaliaikaisessa yhteenotossa vähän vaikeuksia, mutta VATS-taistelutilassa sekin sujunee helpommin. Erilaisille aseilla tähtääminen oli kuitenkin miellyttävän luontevaa VR-tilassa, kun aseen sai nostaa eteenpäin ja katsella kohteita sen tähtäinten läpi. Mininuken tussahdus on muuten VR-elämässä todella tyydyttävää ja lämmittävää.

Tästä läksin vähän toikkaroimaan kauemmas ja siellähän se ensimmäinen kyläpahanenkin odotti. Mutantit piirittävät kaupungintaloa ja inha Deathclaw (vai mikä se nyt olikaan) riehuu myös. Vähän järeämpi yhteenotto, lisää liikettä niveliin ja power armorilla jytyyttäminen olivat kovin miellyttäviä kokemuksia. Kuljeskelu ja taistelu toimi kivasti.

Mutta kun tahti hidastuu ja toiminta rauhoittuu, tulevat myös VR:n rumemmat pikselit esille. Massiivinen roolipeli, jossa pääosan ajasta kuitenkin kuljeskellaan rauhassa, jutellaan muiden kanssa ja rakennellaan tukikohtia, ei sovi aivan sellaisenaan VR-ympäristöön. Vaikka HTC Vive edustaakin tämän hetken VR-kaluston raskasta sarjaa, niin silmikon rajallinen resoluutio tulee kiusallisesti esille kun semirealistista maailmaa katsellaan DOOMia rauhallisemmin. On vaikea sanoa miten tyydyttävää VR:ssä seikkaileminen on, kun sitä vertaa vaikkapa hyvällä PC:llä tai HD-konsoleilla pelattuun elämykseen.

Onhan virtuaalitodellisuudessa puolensakin. Pään kääntely, omien käsien ja työkalujen näkeminen ja niin pois päin, se tuo maailman tutkimiseen hyviä puolia. Esimerkiksi äänilähteiden etsintä päätä kääntelemällä on jotenkin niin mukavan luonnollista. Ja onhan se vänkää, kun kohti rynnistävien mutskujen höökiin reagoi kääntymällä fyysisesti, nostamalla oikean käsivartensa ja laulattamalla liipasinta. Siitä ja siitä ja siitä ja vielä TÄSTÄ.



Tosin siinä samalla pelaaminen onkin sitten oikeasti todella fyysistä, sillä kyllä siinä niska notkistuu ja kädet pysyvät vetreinä, kun tapettujen mutskujen ja otusten luo kävelee ja laskee katsettaan, että saa ne kunnolla näköpiiriinsä ja kerättyä roinat mukaansa.

On se hieno, on se toimiva mutta väkisinkin jännään, että onko tämä nyt ihan varmasti peli, joka on omiaan VR-ulottuvuuteen? Onhan VR-maailmaan toivottu pitkäkestoistakin ja pelaamista kestävää sisältöä, ja raskaassa roolipelissä riittää taatusti pelattavaa pidemmäksi aikaa kuin mitä kukaan pystyy silmikko päässään pelaamaan. Todennäköisesti myös huimaus ja muut fyysiset ökslöreaktiot tulevat jossain kohtaa vastaan, jos pelaamiseen uppoutuu kestoaan pidemmäksi aikaa.

Mutta eipä liene joutomaa ollut koskaan näin elävän ja uskottavan näköinen. Ja ne power armorin mittaristot kuvan alareunassa. Voi miten söötti yksityiskohta!



Fallout 4 VR jättääkin ristiriitaisen tuntuman. Peli on sovitettu virtuaalitodelliseksi ihan hyvin, mutta nykyinen VR-laitteiden sukupolvi ei ole ehkä vielä aivan valmis tähän kokemukseen. Olen myös epäileväinen, että jaksaisinko itse seikkailla joutomaalla kymmeniä ja kymmeniä tunteja raskaan kypärän kanssa. Mutta rohkealle yritykselle on annettava vähintään tuplapeukkua rohkealle yritykselle, ja tuohan se VR-laitteille muutakin pelattavaa kuin lyhyet säikyttelyt, demopelit ja grafiikkaelämykset. Oikeasti kunnon peli, massiivisella sisällöllä.

Alussa Fallout 4 VR sisältää pelkän emopelin. Maksulliset ja ilmaiset lisärit tuunataan VR:lle ajan mittaan sitten, kunhan pääpeli on saatu ensin valmiiksi ja ulos. Veikkaisin myös, että taloudelliset seikatkin vaikuttavat.



Bethesda on julkaissut VR-version myös The Elder Scrolls V: Skyrim -rooliseikkailusta. Sitä allekirjoittanut ei ole kokeillut, mutta toverimme Miikka Lehtonen ei ollut kovin vaikuttunut. Peliä oli jouduttu riisumaan rutkasti, että se saatiin pyörimään VR:ssä, ja siinä samalla uhrausten mukana ropisi myös iso osa pelin vetovoimaa. Kuulemma Skyrimkin kaipaisi astetta kovempaa tekniikkaa alleen, että siitä saataisiin kunnollinen VR-roolipeli.



Mutta hienoa, että Bethesda uskoo ja yrittää, vaikka tulokset heittelevätkin. Skyrimin ja Fallout 4:n siirtäminen VR-ympäristöön enemmän tai vähemmän sellaisenaan ei kuitenkaan ole ehkä juuri sitä, mistä virtuaalitodellispelaajat nauttisivat eniten. Sen sijaan DOOMin muokkaus tuntui upealta ja mukaansatempaisevalta sovitukselta. Peliltä, joka on tehty virtuaalitodellisuutta varten ja sen ehdoilla.

DOOM VFR ja The Elder Scrolls V: Skyrim VR ovat saatavilla PlayStation 4- ja HTC Vive-versioina. Fallout 4 VR:ää seikkaillaan HTC Vivellä.