Mielikuvitukset ja unet ovat yllättävän harvinainen tapahtumapaikka peleille. Vaikka allegorisesti pelimaailmat kuvastavatkin usein lapsuuden vääristyneitä perspektiivejä tai pinnan alle haudattuja traumoja, kirjaimelliset kävelyretket alitajuntaan ovat harvinaista herkkua. Razin ja muiden psychonauttien jatko-osaa odotellessa voi sukeltaa Nevermindin kieroutuneen kummalliseen maailmaan.


Nevermind on yhdistelmä To The Moonin mielilääkäreitä sekä Tim Burtonin hikisiä painajaisia. Erinomaisessa To The Moonissa lekurit pureutuivat potilaidensa muistoihin toteuttaakseen heidän haaveensa, Nevermindissa menneisyyden pettymyksistä etsitään syitä traumoille. Pelaaja astuu tulevaisuuden scifi-psykologin saappaisiin, jonka duunina on kulkea potilaan mielestä luodussa virtuaalisessa todellisuudessa. Virtuaalinen alitajunta on täynnä vinoutuneita muistoja, supressoituja traumoja sekä hämäriä puolitotuuksia, jotka kätkevät taakseen menneisyyden todelliset tapahtumat. Kevyttä kauhua ja psykologista thrilleriä muistuttavassa Nevermindissa ei ole kokonaisvaltaista tarinaa, mutta eri potilaiden yksittäiset kokemukset luovat mielenkiintoisia, lyhyempiä kertomuksia.

Parhaimmaksi puoleksi nousee eittämättä pelin visuaalinen toteutus: grafiikat itsessään ovat kuin kymmenen vuoden takaa, mutta mielikuvitusta ei ole säästelty. Harmaan elottomat kaupungit, maskeihin piiloutuneet vieraat hautajaisissa, sadoista autoista rakentuvat labyrintit sekä jättimäisistä naamoista muodostuvat luolat ovat sopivan surrealistisia ja leikitteleviä kuvatessaan ihmisen symbolista alitajuntaa. Symbolismi on ajoittain surkuhupaisan kliseistä, mutta kirkuvat patsaat ja spiraaliksi muodostuvat rappuset antaa helposti anteeksi, sillä pelissä on selkeästi yritystä. Välillä tekniikan rajoitukset iskevät kuitenkin niin pahasti vastaan, että anteeksiantavimmankin pelaajan immersio rikkoontuu.


Scifi-psykologin hommiin kuuluu aimo annos salapoliisina leikkimistä, sillä matkan varrella pitäisi osata parsia yhteen tapahtumien kokonaiskuva, että potilas pääsee yli traumastaan ja voi aloittaa paranemistyön. Jokaisen potilaan muistoista löytyy 10 muistoja esittävää valokuvaa, jotka pitäisi paitsi kerätä, myös asettaa oikeaan järjestykseen todellisen muiston esittämiseksi. Kymmenestä valokuvasta puolet ovat kaiken lisäksi ns. vääriä muistoja, jotka täytyy erottaa aidoista.

Nevermindin keittiöpsykologia tuntuu hieman ableistiselta, mutta hyväntahtoiselta. On vaikeaa kuvitella että traumojaan läpikäyvät ihmiset kokisivat kirjaimellista valaistumista harmonisen enkelikuoron hoilatessa - kuten peli asian ilmaisee - kun alitajunnan alimpaan soppeen kätketty muisto pääsee vihdoin päivänvaloon, mutta ajatus on sentään sympaattinen. Kävelysimulaattorina Nevermindissa ei ole kauheasti tehtävää, mutta mielikuvitukselliset ympäristöt ja mielenkiintoinen aihe jaksaa kannatella peliä. Jos Twin Peaksin surrealismi on liikaa, mutta alkuaikojen Tim Burton iskee kuin tuhat volttia, Nevermindin parissa viihtyy muutaman illan ajan.





Hellbent Gamesin Wick on tylsistyttävä välipala Slendermanin hengessä. Kynttilänvalon varassa samoilu pitkin autiota metsää alkaa nopeasti toistaa itseään, eikä aamuaurinkoa ole ikinä ollut yhtä ikävä.


Premissi on simppeli. Pikkupoika joutuu viettämään yön yksinään metsässä, eikä mukaan ole tarttunut kuin kuusi tulitikkua. Karhujen ja mäyrien sijaan pojan täytyy vältellä neljää örrimörriäistä yön läpi, samalla selvittäen metsän suurta mysteeriä. Örrimörriäiset ovat tässä tapauksessa lapsenomaisia, maskeihin sekä huppuihin verhoutuneita mörköjä, joiden syntyperästä ei oikein ota selvyyttä. Ovatko he vain muita lapsia jotka lapsen mielikuvitus muuttaa posliinimaskin taakse piiloutuneiksi murhaajiksi, vai ollaanko tässä ihka aidon poltergeistin perässä? Eipä asialla tosin ole väliäkään, sillä pelin maailma on mitäänsanomattoman tylsä ja epäkiinnostava.

Pelaaminen keskittyy vain ja ainoastaan metsässä harhailemiseen. Välillä kaukaisuudessa näkyy valontuike, jolloin saadaan uusi suunta mihin tallustaa. Tuikkeen luota saattaa löytyä esimerkiksi uusi kynttilä tai kerättävä tavara, ja sitten tallustellaan taas lisää. Koska koko yölle on varattu vain kuusi tulitikkua, pelin suurin taktikointi keskittyy tikkujen käyttämiseen kriittisissä tilanteissa, muuten aika pyhitetään kävelemiselle sekä perässä pyörivien pahisten pakenemiselle. Tunti tunnilta lisääntyviä pahiksia vastaan voi vältellä eri taktiikoin - jotkut karttavat valoa, toiset hyökkäävät jos heitä päin katsoo - mutta pääosin örrimörriäisen iskeytyessä peliruutuun on vain parasta lähteä käpälämäkeen.


Ja siinä se. Pimeä metsä, jossa kävellään kynttilän varassa uuden kynttilän luokse, kunnes viereen ilmestyy pahis jota juostaan hetki karkuun. En tiedä mitä kokemuksesta pitäisi saada irti, mutta minusta tuntuu etten välttämättä kuulu pelin kohderyhmäänkään. Olettaisin Wickin soveltuvan lasten pyjamabileiden yölliseksi kauhusessioksi, jossa mitataan kavereiden kanttia, mutta lapsillekaan peliä ei voi suositella ikärajoituksen vuoksi.





Nimensä mukaisesti The Little Acre kuljettaa pelaajansa idyllisiin maisemiin: käsinpiirrettyä animaatiota muistuttava The Little Acre on herttainen muistutus menneiden aikojen charmista. Tapahtumapaikan unenomainen maalaisidylli mielikuvituksellisine keksintöineen peilaa pelaajan fiiliksiä ohjaimeen tarttuessa, sillä The Little Acre on puhdasta lapsuuden ysäriseikkailua. Vaikka hiiri on vaihtunut modernimpaan padiin, kursoria liikutellaan tuttuun tapaan ympäri alueita hotspottien perässä.


Vanhojen seikkailupelien tapaan eteneminen vaatii höyrypäistä logiikkaa sekä mukaan tarttuneiden esineiden käyttämistä maailmaan. Pelaajan inventaarioon löytää tiensä kaikki kahvipannusta tikkaisiin - koosta tai painosta huolimatta - joita käytetään erilaisten puzzlejen suorittamiseen. Monimutkaisiksi kokonaisuuksiksi äityvät puzzlet kulkevat niin älytöntä reittiä, että logiikkaa venytetään jo alkutekijöissä: kun mökin vajaan ei kulje sähköä, on parempi käyttää talikkoa vesipumppuun, jotta kotikutoinen ihmegeneraattori saa jäähdytysnesteensä. Sarjakuvamainen tyyli on onneksi pehmentämässä meininkiä. Kun lauantaiaamun piirretyistä revitty hurtta suojelee toikkaroivaa pikkutyttöä katastrofilta toisensa jälkeen, ei aikuisten logiikalla ole niin väliäkään.

Perinteiseksi naksutteluseikkailuksi The Little Acre tekee monta asiaa hyvin: ensinnäkin ohjattava hahmo vaihtelee isän ja tyttären välillä, jolloin meno pysyy jatkuvasti raikkaana; toisekseen peli ei pelkää genren suoraviivaistamista. Entisaikojen pelien perisynnin, ylitsevuotavan inventaarion, sijaan The Little Acressa on pienikokoinen ja lyhytikäinen inventaario. Esineitä käytetään nopeasti noukkimisen jälkeen, eivätkä turhiksi muuttuneet tavarat jää kummittelemaan inventaarion täytteiksi, jolloin koko loppupelin ajan ei joudu miettimään tuleeko haisevalle voileivälle enää käyttöä. Lisäksi puzzleista löytyy miellyttävää vaihtelua: vaikka suurin osa ongelmista on oikean tavaran käyttämistä oikeassa paikassa, ajoittain vastaan tulee myös modernimpia vipujen vääntelyitä ja kampien kääntelyitä.


The Little Acre on yllättävän lyhyt seikkailu, mutta en voi suoranaisesti valittaa asiasta. Muutaman tunnin tiivis seikkailu voittaa omissa kirjoissani venytetyn, väsytetyn ja vesitetyn kokemuksen, vaikka euroilleen saisikin enemmän viihdettä kellolla mitattuna. Jos muutaman tunnin pirtsakka naksuttelu tuntuu sopivalta eskapismilta suotuisampia kesäsäitä odotellessa, The Little Acre palauttaa mieleen lapsuuden optimismin, ilon sekä eetterihöyryissä kehitetyt puzzlet.





Vaikka lisänimi onkin tiputettu tittelistä pois, Silence: The Whispered World 2 jatkaa nimensä mukaisesti Whispered Worldin tarinaa. Arvostelijalle ensimmäinen osa on täysin tuntematon tekele, mutta se ei menoa haitannut: Silence onnistuu kertomaan itsenäisen tarinan ilman menneisyyden taakkaa.


Synkän kaupungin yllä jylisevät pommikoneet ajavat sisarukset pommisuojan turviin. Ankeassa kopissa isoveli Noah yrittää piristää pikkusiskoaan Renietä, kun räjähdykset saavat jo laastinkin tippumaan kattorakenteista. Pommit osuvat lähemmäs ja lähemmäs, kunnes hyvä onni ehtyy lopullisesti: katto romahtaa sisarusten päälle, ja Noah herää yksin romuttuneesta suojasta. Seinään ilmestynyt reikä johdattaa pojan mielikuvitusmaailmaan, jossa pienilukuinen, mutta pippurinen vastarintaliike taistelee ilkeän kuningattaren armeijaa vastaan. Pikkusisko on kateissa, mutta Noah ei luovuta: isoveli on varma, että tytössä pihisee yhä henki.

Silence on niitä pelejä, joita pelatessa täytyy antaa jatkuvasti anteeksi pelintekijöiden virheille tai pienemmän budjetin rajallisuuksille, jottei peli-into hälvene. Samanaikaisesti Silence on myös malliesimerkki erinomaisesta indiepelistä: korkeat tuotantoarvot on korvattu omintakeisuudella ja ylimalkaiset ajatukset pienillä ideoilla. Tarinasta ei viitsi liikoja puhua spoilereiden välttämiseksi, mutta sympaattinen seikkailu eriskummallisessa maailmassa muistuttaa lapsuuden seikkailuelokuvia, kuten Labyrinttia. Mekaniikallisesti Silence on sekoitus entisaikojen naksutteluja sekä uudempia, tarinavetoisempia pelejä.


Perusrakenteiltaan Silence on siis samanlainen naksuttelupeli kuin esimerkiksi edellä arvosteltu The Little Acre. Maailmasta löytyy kiintopisteitä, joita naksuttamalla maailmaa tutkitaan ja muutellaan. Eteneminen vaatii aina pienimuotoista puzzleilua, mutta yksikään ongelma ei pysäytä etenemistä moneksi minuutiksi: useimmiten vastaus kysymykseen on jo selvillä, ennen kuin ongelmaa ehditään edes ääneen sanoa. Painopiste on tunnelmoinnissa, ei aivosolujen aktivoinnissa, mikä toimii erinomaisesti tarinaansa keskittyvässä sekä maailmaansa esittelevässä pelissä. Muuten Silence tuo mieleen nykyajan versiot naksuttelupeleistä, kuten Telltalen seikkailupelit; paljon puhuttavaa, käveltävää ja tunnelmoitavaa aikarajoituksilla tai ilman.

Silence on sympaattinen, noin kuutisen tuntia kestävä seikkailu, jonka parissa huokaisee helpotuksesta ja henkäisee ilahduksesta useammankin kerran. Tarinansa puolesta seikkailua ei voi nostaa esimerkiksi Life is Strangen, Firewatchin tai The Walking Deadin rinnalle klassikoksi, mutta Silencen mielikuvitukselliseen maailmaan upottaa mielellään muutaman illan.