Tutustumme kolmeen alkuperäisen Xboxin peliin, jotka ovat ladattavissa Xbox 360 -konsolille Xbox Livestä 1200 Microsoft-pisteen kappalehintaan. Arvosteluissa on otettu huomioon alkuperäistä alempi hinta ja myös se, miten hyvin peli on kestänyt aikaa.



Metal Armsissa ohjastetaan Glitchiä, sattuman kaupalla robottien väliseen sotaan joutunutta pikkudroidia. Koomisia vastustajia possautellaan ilmaan ja paikoin mielikuvituksettomissa kentissä ratkaistaan myös etenemisen esteenä olevia pulmia. Vaikka pelin robotit ovatkin paikoin persoonallisia ja animaatioelokuvamaisen hauskoja, vaivaa peliä yleinen tasapaksuus ja ilmeettömyys. Kävelevään metallikasaan on niin paljon vaikeampi samaistua kuin lihaa ja luuta kuvaavaan hahmoon.

Droidikapinallisten joukossa taistellaan pahaa General Corrosivea ja tämän sotilasrobotteja vastaan. Ympäristöt vaihtelevat kapinallisten kotikaupungista erämaahan ja Mil-droidien tukikohtaan. Jalkamiehenä etenevällä Glitchillä on melkoinen asearsenaali käytössään. Valikoimasta löytyvät mm. haulikko, raketinheitin ja sirkkelinteriä ampuva leikkuri. Välillä päästään myös ajelemaan erilaisilla ajoneuvoilla, jolloin vauhtia ja tulivoimaa saadaan lisää. Vihollisia löytyy karkuun juoksevista perusroboteista isoihin loppuvastuksiin, joiden voittamiseen vaaditaan usein nippu uusintayrityksiä. Ikäviä vihollisia ovat myös romumetallidroidit, jotka kerran räjähdettyään kasautuvat vielä uudestaan ehjäksi ja vauhdilla päälle käyväksi hirviöksi.

Metal Arms putoaa nykyään valitettavasti keskinkertaisuuden suohon, jossa rämpii moni saman tyylilajin edustaja. Grafiikkaa on ajan hammas puraissut terävillä kulmahampaillaan pahasti, eikä äänimaisema liioin herätä hurraahuutoja tasaisuudellaan. Peli tarjoaa kovin kevyttä viihdettä, olematta kuitenkaan varsinaisesti kiinnostava tai Spyron tapaan lapsille sopiva. Päällimmäiseksi Metal Armsista jää suuhun aneemisuuden väljähtänyt maku. Sujuvaa räiskintää katkovat myös paikoin naurettavat äkkikuolemat ja harvaan sijoitetut tallennuspisteet.

Robottisota sopii vain tusinaräiskinnöistä erityisesti pitäville robottien ystäville. Meno on tasapaksua ja viihdyttävää kuin maalin kuivumisen katselu. Ympäristöt ovat melko yksitoikkoisia, yksinkertaisia ja putkeen rakennettuja. Metal Arms jää auttamatta testikolmikon hännille viihdyttävyydessään.





Splinter Cell -sarjan kolmas osa vie hiiviskelyn mestari Sam Fisherin Itä-Aasiaan, jossa miehen askareena on mm. korjata Kiinan, Pohjois-Korean ja Japanin kiristyneitä välejä. Testatusta kolmikosta Chaos Theory on hardcore-pelaajan valinta. Kevyttä liukuhihnaviihdettä etsivää mäiskitään mädällä lohella päin pärstää heti alkutehtävästä alkaen. Nyt ei pärjätä räiskinnällä vaan hiippailulla ja ympäristön hyödyntämisellä. Hiljaisuus ja näkymättömyys ovat Fisherin valttikortit. Jos tästä lipsuu, ovat seuraukset usein katastrofaaliset.

Palkintoja keränneen pelin puitteet ovat kunnossa, eikä grafiikan ikä näy pimeissä maisemissa yhtä hyvin kuin kolmikon muissa peleissä. Äänipuoli iskee vielä funktionalistista grafiikkaakin tehokkaammin, sillä taustamelodioat ovat Amon Tobinin ja Jesper Kydin nuotittamia. Juonensa vuoksi julkaisunsa jälkeen Etelä-Koreassa myyntikieltoon joutunut peli on tarjoaa runsaasti pelattavaa ja on kokonaisuutena täysin hintansa väärti Xbox Originals -valikoimassa. Pelattavuus on luonteeltaan kestävää ja sellaista johon ei uuden konsolisukupolven myötä ole tuotu mitään, mikä saisi Chaos Theoryn häpeämään ikäänsä.

Chaos Theoryn kohdalla on painotettava erityisen paljon pelin hiippailuluonnetta, joka kampitti liikaa Rambo-leffoja katsoneen testaajan useampaan otteeseen. Peli on vaikea ja vaatii perehtymistä, tarkkaa ajoitusta ja hyviä hoksottimia. Pelimekaniikkaan sisään pääsevälle luvassa on mielenkiintoinen tarina ja paljon haasteita ylitettäväksi.





Kolmikon kevyimmän ja perheen kesken pelaaviin parhaiten vetoavan pelin pääsankarina riehuu pieni violetti lohikäärme Spyro. Muinaisia lohikäärmeitä pelastaessaan Spyron eteen marssitetaan humoristisia hahmoja, jotka Metal Armsin roboteista poiketen ovat astetta inhimillisempiä apinoita ja muita jo luonnostaan hauskoja epeleitä, joihin animointi tuo eloa ja mielenkiintoa. Spyron grafiikka on riittävän omaperäistä ja tyyliteltyä, jottei se ole vanhentunut pahasti ajan kuluessa. Hahmojen liikkeet ovat välillä hieman kulmikkaita ja töksähteleviä, mutta muuten kuin välianimaatioissa tähän ei kiinnitä huomiota. Pelin äänitehosteet ovat nasevia, mutta muuten äänikenttää vaivaa lievä tasapaksuus.

Legend-trilogian ensimmäistä osaa historian taakka painaa lähinnä äärimmäisen suoraviivaisena etenemisenä. Kaikissa kentissä pelaajaa johdetaan kädestä pitäen eteenpäin pieneltä alueelta seuraavalle, eikä tutkimisen ja vapaan löytämisen riemua pääse juurikaan kokemaan. Toisaalta tämä toimii loistavasti, sillä aivojaan ei tarvitse käyttää kuin Spyron lukuisien hyökkäysten opetteluun, joita toistamalla peli ja juoni etenee mukavan elokuvamaisesti ja varmasti myös perheen pienempiä viihdyttäen kuin kiskoilla.

Vaikeustasoa kuitenkin löytyy ja joidenkin loppuvastusten kanssa saa raavas peliveteraanikin ähistä tovin jos toisenkin. Näiden lukuisia uusintakertoja vaativien taisteluiden katselu käy äkkiä tylsäksi ja pelaajan merimiesmäinen kielenkäyttö ansaitsee aivan toisenlaisen ikärajaleiman kuin pelin virtuaalisessa kannessa komeileva 10+.

Erityisen huomion ansaitsee myös Spyron into täristää ohjainta tiettyjen välianimaatioiden aikana häiritsevästi. Mikäli päätät lähteä hakemaan jääkaapista evästä pitkän lohikäärmedialogin aikana, kannattaa ohjain jättää pehmeälle sohvalle mieluummin kuin pöydän reunalle. Yllekirjoittanut meinasi saada sydänkohtauksen ohjaimen kolahdettua lattialle kesken kahvinhakureissun.