Team2Bitin Reagan Gorbachevia voi kuvailla mahdollisimman lyhyesti sanoin “kuin Hotline Miami, mutta huonompi”. Ylhäältä kuvattu, refleksejä testaava räiskintä toistaa mekaniikallisesti lajityyppinsä mestareita, mutta ontuu oman tyylinsä löytämisessä. Täydeksi sudeksi Reagan Gorbachevia on kuitenkin turha haukkua, lyhyenlännästä räiskyttelystä kun löytyy sopivasti mielenkiintoisia ideoita.


Kylmä sota uhkaa kuumeta, kun Reykjavikissa pidetty kokous ydinaseiden hoitamisesta keskeytyy: terroristit laukkaavat paikalle ja kidnappaavat sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen johtajat. 80-luvun toimintaelokuvien hengessä miehet eivät kuitenkaan jää virumaan selleihinsä, vaan Gorbachev ja Reagan lyövät hynttyyt yhteen pelastaakseen itse itsensä. On aika unohtaa kulttuurierot ja taltuttaa terroristit. Matka vapauteen on täynnä machoilua ja toveruutta.

Reagan Gorbachevin ylhäältä kuvattu toiminta ei ole itsessään mitään uutta. Henki on höllässä, kun sekä pelattavat hahmot että viholliset kuolevat yhdestä osumasta. Luoteja väistellessä myös omaa ammusvarastoa täytyy pitää silmällä, uusia lippaita kun on harvemmin tarjolla. Äänekkäisiin tuliaseisiin ei kuitenkaan ole pakko turvautua: Reaganin mukana kulkeva katana sekä Gorbachevin myrkkynuolet kaatavat terroristit ilman turhaa meuketta. Hiipparoinnista on jopa oikeaa hyötyä, sillä Uzilla tyhjennetty huone hälyttää usein paikalle lähialueen vartijat. Muutamien täyshälytysten jälkeen tuleekin selväksi, että onnistuminen vaatii paitsi nopeita refleksejä, myös tarkkaa taktikointia.


Reagan Gorbachevin “se juttu” on kahden hahmon ohjaaminen. Ohjattavaa hahmoa voi vaihtaa nappia painamalla, ja tietokoneen kuljettaman kaverin voi pyytää joko seuraamaan mukana, tai pysymään paikoillaan vahtikoirana. Tekoälyn ohjaksissa ikälopuista poliitikoistakin löytyy vetreää verta - niinkin paljon, että usein tehokkaimmaksi taktiikaksi muodostui vihollisten johdattaminen salamannopean tekoälyn ammuttavaksi. Reagan Gorbachevista löytyy myös hyvin kevyttä puzzleilua: Reaganin tiirikoinnit ja Gorbachevin hakkerointiosaaminen pakottavat pelaajan käyttämään tiettyjä hahmoja tietyissä kohdissa.

Reagan Gorbachevin hyvät ja huonot puolet jäävät loppujen lopuksi helposti unohduksiin, peli kun on kaiken kaikkiaan “ihan kiva” - ei mitään enempää tai vähempää. Pelaaminen on toimivaa ja viihdyttävää, mutta Reagan Gorbachevista puuttuu Hotline Miamin kaltainen, kokonaisvaltainen tyyli, joka onnistuisi erottamaan kokemuksen kilpailijoistaan. Jos kaipaa illanviettoon pienimuotoisen räiskintäpelin, jossa henki on höllässä, huonompiakin vaihtoehtoja löytyy. Hotline Miamin kaltainen klassikko ei kuitenkaan ole kyseessä.





Ironcast ammentaa soppansa monista aineksista. Pohjimmiltaan kyse on match-3 -pelistä, jossa yhdistellään samanlaisia symboleja pisteiden toivossa. Bejeweled-kloonista ei kuitenkaan ole kyse, sillä Ironcastissa comboilua rytmitetään vuoropohjaisilla mechataisteluilla.


Viktoriaaniseen steampunk-maailmaan sijoittuva Ironcast kuvaa Ranskan ja Iso-Britannian välistä nahistelua. Kinastelu harvinaisesta resurssista ajaa maat törmäyskurssille, joka kulminoituu vuosikausien sotimisen jälkeen yllätyshyökkäykseen. Lontoo on liekeissä, mutta raunioituneilla kaduilla partioi yhä yksinäinen ironcast - huipputehokas, bipedaalinen tankki jonka raajat on vuorattu tykeillä ja räiskyttimillä.

Ironcast alkaa lupaavasti ja hauskasti. Eri symboleja (lue: resursseja) yhdistelemällä ironcastiin saa ammuksia, sähköä, jäähdytysnestettä ja korjauspisteitä. Jokaisella vuorolla tehdään liuta ketjutuksia, jonka jälkeen resurssivarastoa voi tyhjentää makunsa mukaan. Jos oma mecha savuaa, pinnoja pistetään korjaukseen; jos viholliset piilottelevat suojakilven takana, täsmäammus disabloi vastustajan puolustuksen. Jos match-3:ssa ei onnistunut saamaan pongoja papatteihin, oma mecha pistetään suorittamaan väistöliikkeitä vihollistulelta. Kahden tyystin erilaisen pelimekaniikan yhdistäminen innostaa kokeilemaan vaihtoehtoisia taktiikoita, ja pelkkään Candy Crushiin kyllästyneille Ironcast tuokin miellyttävän lisäulottuvuuden.


Onni ei kuitenkaan ole erityisen pitkäikäistä. Ironcastin vaikeustaso vaihtelee rajusti suunnasta toiseen, mutta samaa vaihtelua ei ikävä kyllä löydy pelin sisällöstä. Ironcast onnistuu aina viihdyttämään muutaman pikkupelin verran, mutta hiemankin pidemmissä sessioissa toisto alkaa nopeasti tökkimään. Peli-ikää Ironcast löytää ikioman mechan kanssa nikkaroinnista: pelkkiä pelihahmoja - joista jokaisella on omat bonuksensa - on useita, joiden lisäksi pelaaja pääsee valitsemaan oman mechansa. Tehtäviä suorittamalla kerätään myös resursseja, joilla ironcastia pääsee aseistamaan omanlaiseensa suuntaan. Pelihahmojen ja ironcastien lisäksi pelaaja voi ostella kykyjä, augmentaatioita ja boostereita, joten grindattava ei ainakaan ensihetkillä pääse loppumaan kesken.

Ironcast jaksaa ihastuttaa lyhyissä erissä, mutta erityisesti pidemmissä sessioissa meno alkaa nopeasti maistumaan puulta. Mechan muokkailusta innostuneet löytävät pelistä pitkäaikaisempaakin hupia, mielenkiintoisen match-3:n perään haikaileville Ironcast tarjoaa pikkunaposteltavaa isompien pelien välissä.





Avaruusaluksen kotimatka tyssää yhtäkkiä, kun vastaantuleva asteroidi pirstaloi aluksen kuoren romuraudaksi. Hätäkapseli pääsee laskeutumaan määränpäähänsä, mutta vastaanottokomitea ei ole erityisen lämmin: ympäriinsä löytyvät, kaikenkarvaiset ja -kirjavat öttimöttiäiset tuhoavat kaiken, mihin hampaansa vain pääsevät upottamaan. Aluksen selviytyjät, robottikaksikko Shuttle ja McDroid joutuvat selvittämään, mitä planeetalle on tapahtunut.


Planeettaa tutkitaan ja korjaillaan kenttä kentältä perinteisen tornipuolustuspelin hengessä. Pixarin rakastetun Wall-En ja hämähäkkirobotin risteytystä muistuttava McDroid on pieni jokapaikanhöylä: robotin duunina on puolustaa Shuttlea, kerätä resursseja ympäristöstä sejä rakennella tykkitorneja että muita puolustuksia. Meno on hektistä ensihetkiltä lähtien, erityisesti resursseina toimivien mansikoiden takia. Uusia tykkitorneja ei jaella tyhjästä, vaan McDroidin pitää löytää (tai saada vihollisia tuhoamalla) siemeniä, jotka maahan istuttaessa kasvattavat mansikoita. Lopulta mansikat muuttuvat resursseiksi tukikohtaan kuljettamalla, jolloin tykkitorneja ja ansoja pääsee ostelemaan. Resurssienkeräysrumba muuttuu vaivihkaa väsyttäväksi pakkopullaksi, erityisesti jo valmiiksi vaihtelevan vaikeusasteen kasvaessa pelin loppupuolella. Tilannetta ei helpota Shuttlen nenäkäs dialogi, jonka viihdearvo vastaa juurihoitoa.

McDroidin juju on kokonaisuuden epätoivoinen palloittelu. Robottiudestaan huolimatta McDroidia ei ole täytetty erilaisilla plasmakanuunoilla, joten puolustus hoidetaan tykkitorneilla, joita siirrellään tarpeen mukaan fiksatuista asemista toisiin. Eri suunnista hyökkäävät viholliset ovat tornipuolustuspelien peruselementtejä, mutta mansikanpoiminnan vuoksi puolustuksen mikromanageroinnille tuntuu harvoin löytyvän tarpeeksi aikaa. Jos ärrimörrikät pääsevät hullunmyllyssä luikertelemaan tornien kantaman ulkopuolelle, McDroid voi onneksi noukkia tykin selkäänsä ja toimia liikkuvana jalustana. Tästä huolimatta tuntuu jatkuvasti siltä, että pelaajan pitäisi olla kymmenessä eri paikassa samaan aikaan, ja kaikki toimet ovat lähinnä epätoivoista äyskäröintiä uppoavassa veneessä.


McDroidista innostuminen riippuu pitkälti siitä miten paljon kaipaa uutta tornipuolustuspeliä. Pelin oma ääni löytyy lähinnä karkkigrafiikoista ja hektisestä menosta, joten uraauurtavaksi McDroidia ei juurikaan kehtaa kutsua. Nauttiminen korreloi pitkälti sen kanssa, miten montaa rautaa pystyy pitämään tulessa - tunnelinäköisille robottinäpertelely tarjoaa lähinnä kauhunhetkiä.



Pelit tarjosi arvosteltavaksi Xbox.