Vuonna 1992 Segalla oli 65 prosenttia USA:n pelikonsolimarkkinoista. Alle kymmenen vuotta myöhemmin se luopui laitevalmistuksesta kokonaan. Miten tällainen temppu tehdään?

Segan esi-isä, yhtiö nimeltä Service Games, syntyi Havaijilla vuonna 1940. Toisen maailmansodan jälkeen perustajat Raymond Lemaire ja Richard Stewart siirsivät toiminnan Japaniin, jonne oli noussut paljon amerikkalaisten sotilastukikohtia. Service Games toi niihin emämaasta jukebokseja sun muuta viihdykettä. Yhdistyttyään kilpailijansa Rosen Enterprisesin kanssa yhtiö lyhensi nimensä Segaksi ja huomasi pian muuttuneensa erilaisten viihdelaitteiden maahantuojasta niiden valmistajaksi.

Kun pelihallibisnes kukoisti 1970-luvulla, Sega kasvoi sen mukana. Arcade-pelien vauhti kuitenkin hyytyi 1980-luvun alussa ja liikevaihdon lasku pelästytti yhtiön amerikkalaiset omistajat. Määräysvalta alkoi siirtyä Japaniin. Samalla alettiin tähyillä kuluttajamarkkinoiden suuntaan, ja ensimmäinen pelikonsoli SG-1000 (Sega Game 1000) ilmestyi yhtä jalkaa Nintendo Famicomin kanssa vuonna 1983.


SG-1000 ei ollut menestys, mutta Sega jatkoi sen kehittelyä. Eri versioiden kautta siitä muodostui lopulta Sega Master Systeminä tunnettu konsoli. Vaikkei SMS:kään onnistunut Nintendon valta-asemaa horjuttamaan, se löysi kuitenkin omat ystävänsä etenkin Euroopasta ja Etelä-Amerikasta, eläen aina 90-luvun puolelle asti.



Segan ainoa kiistaton menestystuote oli 16-bittinen Mega Drive (USA:ssa Genesis). Sen suunnittelu ammensi yhtiön parhaasta osaamisesta. Motorola MC68000:n ja Zilog Z80:n yhdistelmä oli jo aiemmin osoittautunut toimivaksi Segan System 16 -kolikkopeliraudassa, ja vuoteen 1989 mennessä sen hinta oli laskenut massatuotantoon sopivaksi.

Menestys etenkin Amerikassa haluttiinkin tällä kertaa varmistaa. Sega oli antanut kenkää markkinoinnista aiemmin vastanneelle leluyhtiö Tonkalle ja rakentanut Sega of American käytännössä tyhjästä, rekrytoimalla alan huippuosaajia. Ja koska eräs tämän juttusarjan perusteemoista on nauraa Atarin möhläilyille, todettakoon että Sega tarjosi Genesistä myös Atarin edustettavaksi, mutta tuli torjutuksi. Euroopasta puolestaan ostettiin pelikustantaja Virgin Mastertronic, josta tehtiin Sega Europe.


Mega Drive ehti markkinoille kaksi vuotta ennen pahinta kilpailijaansa Super Nintendoa. Vanhentuvan NES:n rinnalla Segan pelit näyttivät erityisen upeilta, ja etenkin Amerikassa tästä otettiin irti kaikki mahdollinen markkinointihyöty. Genesis does what Nintendon’t oli osuvaa sanailua ja puri yleisöön, mutta kauppa kävi alkuun varsin vaatimattomasti: ensimmäisenä vuonna saatiin kaupaksi vain puolisen miljoonaa konetta.

Vuoden 1990 puolivälissä Sega of American johtoon nimitettiin Tom Kalinske, joka laittoi tuulemaan. Hän keräsi ympärilleen hyvän johtoryhmän, laski koneen hintaa ja käynnisti erityisesti länsimarkkinoille suunnattujen pelien tuotannon. Se naula veti, ja Segalla olikin parhaimmillaan hallussaan 65 % Pohjois-Amerikan 16-bittisten pelikoneiden markkinoista. Euroopassakin myynti veti hyvin, ja koko elinkaarensa aikana konsoli myi noin 29 miljoonaa kappaletta. Tämän myötä oli varmasti helpompi sietää se, että Japanin markkinoilla Mega Drive ei edelleenkään oikein pärjännyt.



Voidakseen ulosmitata Mega Drivesta kaiken mahdollisen, Sega ryhtyi pian kehittelemään siihen erilaisia laajennuksia. CD-ROM oli kaikkien huulilla, joten CD-lisälaite kuulosti varmasti hyvältä ajatukselta. Mega-CD (Amerikassa Sega CD) näki päivänvalon vuoden 1991 lopussa. CD-aseman lisäksi se sisälsi myös pieniä grafiikkaparannuksia, mutta suosio ei ollut mainittavaa. Suuri osa peleistä kun oli juuri niitä napin painalluksella ohjattavia suttuisia elokuvanpätkiä, joista kirjoitin Skrolli 2013.4:ssä. CD-laajennuksia myytiin alle kymmenesosa konsoleiden lukumäärästä.

Voittojen maksimoimiseksi Mega Driven tekniikkaa lisensoitiin muillekin. Ainakin Aiwa, JVC ja Pioneer tekivät omat versionsa, joissa oli erikoismausteita. Aiwan versio oli samalla radio ja CD-soitin, JVC:ssä oli karaoketoiminto ja Pioneerin Laseractive toisti Laserdisc-elokuvia. Tehtiinpä sille muutama erityinen Laserdisc-pelikin. Näiden lisäksi myös Sega itse teki samasta teemasta monia eri muunnoksia, kuten lentokoneisiin tarkoitetun Mega Jetin, mutta yksikään niistä ei saavuttanut kovin korkeita myyntimääriä.



Seuraavan tuotteen ongelma on tuttu kaikille menestyneille yhtiöille, mutta harvoin tilanne pääsee kärjistymään aivan niin pitkälle kuin Segan tapauksessa. Vastakkain olivat Japanin Sega, koko yhtiön kivijalka, ja Amerikan Sega, joka oli juuri tuonut yhtiölle sen suurimman menestyksen. Aiheena taas oli se, kuinka seuraava sukupolvi otetaan haltuun.

Perinteisesti Segan tekninen osaaminen oli keskittynyt Japaniin. Siellä oli kehitetty kolmiulotteista grafiikkaa sisältäneet Virtua-sarjan kolikkopelit, jotka olivat 90-luvun alussa mullistavia. Niiden tekniikka oli kuitenkin aivan liian kallista koteihin, joten Sega oli aloittanut Hitachin kanssa projektin uuden RISC-suorittimen kehittämisestä. Saturnina tunnettuun koneeseen tulisi kaksi rinnakkaista SH-2-suoritinta sekä koko joukko muita piirejä.


Amerikassa oltiin alusta asti eri mieltä uuden arkkitehtuurin mielekkyydestä. Kalinske otti yhteyttä Silicon Graphicsiin ja kyseli apua Saturnin grafiikkapiirin tekemiseen, mutta Japanin pääkonttori torppasi sopimuksen teon. SGI lähtikin pian Nintendon kelkkaan. Tuloksena oli Nintendo 64, paljon Saturnia menestyneempi laite. Samoin puhuttiin, että kun Sony ja Nintendo riitaantuivat Playstationina tunnetun Super Nintendon CD-aseman valmistuksen tiimoilta, olisi Amerikan Sega ollut jo kärppänä neuvottelemassa siitäkin. Tokio oli kuitenkin päättänyt vakaasti, että uusi konsoli tehdään yksin. Nähtyään Playstationin prototyypin Segan johto päätti silti vielä avata Saturnin designin ja lisätä sen 3D-tehoa.



Saturnin kehittely oli varsin hidasta, ja muiden valmistajien uudet konsolit kolkuttelivat jo ovella. Hätäratkaisuna päädyttiin – yllättävän yksimielisesti – Mega Driven turboahtamiseen. Konsolin päälle leivottiin 32X-nimellä tunnettu palikka, joka sisälsi muistia, kaksi SH-2-suoritinta ja muuta oheisrautaa. Tötterö tarvitsi oman virtalähteensä mutta käytti emokonsolin ohjaimia ja mahdollista CD-asemaa. Pääosin pelit kuitenkin toimitettaisiin moduuleilla. Laite oli tarkoitus saada jouluksi 1994 jenkkimarkkinoille kisaamaan 3DO:n, Jaguarin ja kumppaneiden kanssa.


32X:n kehitys jäi etupäässä Amerikan Segan vastuulle Japanin keskittyessä Saturnin viimeistelyyn. Työ oli katkonaista ja kärsi piiripulasta sekä kielimuurista. Varsinainen pommi kuitenkin putosi, kun laitetta oltiin juuri lanseeraamassa. Saturnia oltiin tuomassa markkinoille Japanissa jo 22. marraskuuta 1994, vuorokausi 32X:n Amerikan-julkaisun jälkeen. Vaikka 32X käytti osittain samoja piirejä kuin Saturn, se ei ollut ohjelmallisesti yhteensopiva, eikä Saturnissa ollut mitään porttia 32X:n pelimoduuleille.

Sega of America oli mahdottoman paikan edessä 32X:n kanssa. Ensinnäkin koko laitteesta oli tullut strategian kannalta tarpeeton. Toisekseen kuluttajat ihmettelivät, miksi heille edes markkinoidaan tällaista, kun oikea uusi konsoli oli tulossa jo muutaman kuukauden päästä myyntiin. Alle 700 000 myytyä konetta ja 40 julkaistua peliä on ehkä tämän pohjalta laskettavissa työvoitoksi, mutta reaalimaailman puolella kyse oli karvaasta ja kalliista pettymyksestä. Laajennukset valuivat hetkessä alelaareihin, ja etenkin amerikkalaiset kuluttajat alkoivat jo saada tarpeekseen Segan hyödyttömistä tuoteuutuuksista.



Saturnin julkaisupäiväksi Amerikassa oli ilmoitettu toinen syyskuuta 1995, viikko ennen Playstationia. Japanin Segan hermot kuitenkin pettivät ja kone haluttiin Amerikkaan aikaisemmin, vaikka Genesis itse asiassa kävi vielä jonkin verran kaupaksi. Luotiin suunnitelma, jossa Sega sopi muutaman jakelijan kanssa 30 000 kappaleen ennakkomyynnistä E3-messujen yhteydessä toukokuussa 1995.

Segan yllätyshyökkäys meni niin pieleen kuin vain on mahdollista. Muille jälleenmyyjille ei ollut kerrottu koko asiasta, ja monet niistä suuttuivat tempauksesta Segalle ikihyviksi. Iso ketjuliike KB Toys irtisanoi myyntisopimuksensa kokonaan. Harvojen ennakkokonsoleiden ostajille oli tarjolla vain muutama Segan oma peli, sillä edes ulkopuoliset kehittäjät eivät tienneet muuttuneista suunnitelmista. Jonoja ei siis muodostunut. Kun vielä Sony ilmoitti E3:ssa, että Playstationin julkaisuhinta on 100 dollaria Saturnia alempi, Sega oli nöyryytetty. Ostava yleisö odottaisi Sonyn halvempaa konetta. Samalla Saturnin julkaisu tappoi tehokkaasti Genesiksen jo muutenkin hiipumassa olleen myynnin.

Käytännössä peli oli tämän jälkeen selvä. Playstation tuhosi Saturnin USA:n ja Euroopan markkinoilla. Vain Japanissa Sega onnistui nousemaan minkäänlaiseksi peluriksi. Alle kymmenen miljoonan kappaleen kokonaismyynti jätti Saturnin selvästi sukupolvensa heikoimmaksi, sillä Nintendo 64 myi kolminkertaisesti, Playstation yli kymmenkertaisesti. Saturnin monimutkainen arkkitehtuuri teki pelien kääntämisestä vaikeaa, ja suositut 3D-nimikkeet olivat poikkeuksetta Playstationia kehnomman näköisiä. Pelkät Segan omat pelit eivät pitkälle riittäneet.

Sega kirjasi Saturnista satojen miljoonien tappiot, ja johtoportaassa oli hetken ajan tuulista. Tom Kalinske jätti Sega of American kokonaan, ja Japanissa leikittiin muuten vain tuolileikkiä. Alkoi olla selvää, että paukkuja olisi enää yhteen yritykseen.



Saturnin seuraaja Dreamcast oli Segan kehittämistä konsoleista kenties paras. Se saattoi ylipäätään olla eräs parhaiten suunnitelluista konsoleista. Senkin kehittämiseen liittyi draamaa, kun alun perin yhteistyökumppaniksi kaavailtu 3dfx vuoti suunnitelmat julkisuuteen, mutta tilalle valittu PowerVR2 oli vuonna 1998 kaikin puolin ajantasaista rautaa sekin. Lisäksi Sega toi Dreamcastille mainion valikoiman omia pelejään. Siksi onkin raadollista, että sillä oli syntymästä asti rasitteenaan myös kaikki Segan vanhat virheet.

Yhdysvaltain julkaisu sujui kuitenkin erinomaisesti, ja Dreamcast piti pitkään hallussaan julkaisupäivänä eniten myyneen koneen titteliä. Pelkkiä ennakkovarauksia oli yli 300 000 koneesta. Euroopassakin syntyi jonkin verran kuhinaa, mutta Japani ei DC:lle lämmennyt. Rahakkaita Japanin markkinoita Sega olisi nimenomaan kaivannut.


Jatkomyynti ei sujunut yhtä hyvin, sillä aiempi ”segoilu” oli karkottanut paitsi osan jälleenmyyjistä, myös Electronic Artsin. Ilman sen vuotuisia urheilupelejä moni kone jäi kauppaan, vaikka Sega yrittikin korvata niitä omilla Sega Sports -tuotteillaan. Ostavalla yleisöllä ja jälleenmyyjillä oli muutenkin kovin tuoreessa muistissa se, miten Sega-merkkiset konsolit muutamaa vuotta aiemmin happanivat hetkessä käsiin.

Lopullinen niitti oli, että Sony aloitti rummun lyömisen Playstation 2:sta. Muutamaa vuotta aiemmin Saturn oli saanut päihin Playstationilta, ja nyt pelkkä lupaus seuraajakonsolista riitti hiekoittamaan Segan ontuvan markkinakoneiston rattaat. Saturn oli kuihduttanut Segan kassan, eikä paukkuja vastata Sonyn mediahyökkäykseen ollut. Lisäksi Dreamcastista puuttui monen himoitsema DVD-asema. Kolmen peräkkäisen jättitappiovuoden ja kymmenen miljoonan Dreamcastin jälkeen Sega nosti kädet pystyyn tammikuussa 2001. DC tapettaisiin, ja yhtiö siirtyisi pelkäksi pelijulkaisijaksi.



Vanha Sega kaatui saappaat jalassa. Jos se ei olisi laittanut Dreamcastiin kaikkia paukkujaan, pelihistoria saattaisi kohdella sitä paljon ankarammin. Viimeisillä voimillaan se kuitenkin pusersi markkinoille sympaattisen joutsenlaulun, josta on vaikeaa olla pitämättä. Dreamcastilla syntyneet omintakeiset pelisarjat saivat jatkoa toisilla koneilla, ja Segakin pääsi viimein jälleen voitolliseksi myymällä pelejään niin Sonyn, Nintendon kuin Microsoftinkin konsoleille.

Tapahtumista kirjoittaessa on kuitenkin vaikea välttää haikeutta, sillä Dreamcast osoitti, mihin Sega pystyi silloin, kun se ei hukannut resurssejaan osastojen väliseen kissanhännänvetoon. Monen mielestä se oli viimeinen hardcore-pelikone. Saturn lieneekin siten ainoa konsoli, joka oman epäonnistumisensa lisäksi onnistui näivettämään myös teknisesti paremman seuraajansa.

Tämä juttu on osa V2.fi:n ja Skrolli-lehden sisältöyhteistyötä.
Tilaa Skrolli osoitteesta www.skrolli.fi/tilaa.


Kuvat: Wikimedia Commons -käyttäjä Evan-Amos