Kirjasunnuntai 3: Suuret seikkailupelit
Kotimaista pelikirjallisuutta
Pelitoimittaja Juho Kuorikoski on hetkessä profiloitunut joukkorahoitettujen tietokirjojen tekijäksi. Taival alkoi Sinivalkoisesta pelikirjasta ja parhaillaan rahoitushaku on käynnissä kolmanteen, X-Com-aiheiseen kirjaan. Näiden teosten väliin sijoittuu Suuret seikkailupelit, yli 250-sivuinen kronikka teksti- ja hiirivetoisista peliklassikoista. Lueskelin kirjan läpi nyt joulunpyhien itseaiheutetun offline-tilan aikana.
Kuten odottaa saattaakin, homma alkaa aivan alusta. Seikkailupelit olivat eräs ensimmäisistä viihteen muodoista tietokoneiden varhaishistoriassa, joten on luonnollista aloittaa kertomus yliopistojen konesaleista. Colossal Cave ja muut perusteokset käsitellään ja taustoitetaan huolellisesti. Tästä edetään kotimikrojen aikakauteen ja ensimmäisten pelitalojen (mm. Infocom) syntyyn. Aikajänne on laaja, sillä oman lukunsa ovat saaneet myös 2010-luvun tuotokset, joita analysoidaan lähes yhtä tarkasti kuin aiempienkin vuosikymmenien julkaisuja.
Käytännössä koko teos koostuu erilaisten pelien esittelystä yksi kerrallaan. Niiden välissä kerrotaan hieman siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui samaan aikaan – tällä kun usein oli vaikutusta mm. firmojen toimintaedellytyksiin. Näillä kohdin kirja tosin valitettavasti myös oikoo mutkia: esimerkiksi videopeliromahdus esitetään jälleen kerran Atarin E.T.:n aiheuttamaksi, vaikka asiasta on esitetty viime vuosina huomattavasti monipuolisempiakin näkemyksiä. Samoin äänikorttiteknologian esiinmarssia esiteltäessä sorrutaan valitettaviin yleistyksiin.
Itse esiteltäviin peleihin on kuitenkin selvästi paneuduttu aivan pelaajatasolle asti, sen verran asiantuntevia arvioita Kuorikoski niistä kirjoittelee. Koko kirjan ehdoton vahvuus onkin selvä rakkaus lajiin: kirjoittaja paitsi tietää mistä puhuu, myös tuntee aitoa intohimoa aiheeseen. Tietokirjahengessä olisin kuitenkin toivonut pientä tietolaatikkoa jokaisesta pelistä, sillä nyt faktat on hajasijoitettu pitkin tekstiä ja tämä vaikeuttaa käyttöä hakuteoksena.
Suurten seikkailupelien isompi ongelma on, että aina välillä se lakkaa olemasta tietokirja ja muuttuu rakkaudentunnustukseksi. Äänessä on välillä tietokirjailija Kuorikosken sijaan seikkailupelifani Kuorikoski, ja lukija huomaa tämän usein vasta luettuaan tekstiä jo jonkin matkaa. Kyseessä ei ole tieteellinen teos eikä siltä sinällään voi edellyttää mitään kylmän analyyttista otetta, mutta paikoitellen tämä kovin henkilökohtainen näkökulma istuu huonosti kertomukseen, joka pyrkii kuvaamaan kokonaisen pelityypin kehitystä.
Teosta varten on haastateltu lukemattomia seikkailupelien tekijöitä, joiden sitaatit kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tämä on sinällään ansiokasta ja useimmiten ratkaisu toimii hyvin, mutta ajoittain pienet rajausongelmat nostavat päätään. Kertoessaan seikkailupelien hiipumisesta vuosituhannen vaihteessa Kuorikoski tuntuu lainaavan käytännössä jokaista haastateltavaansa peräjälkeen, ja jokaisella heistä on sanottavanaan samat asiat. Samanlaiseen tietyn näkökannan perille junttaamiseen teos jumittuu muutamassa muussakin kohdassa: kirjoittaja juuttuu tyhjentämään kielikuvapajatsoaan, vaikka asia tuli jo kovinkin selväksi. Historiikin tarkoitus ei kuitenkaan ole aina päättää lukijan puolesta, mikä on se lopullinen totuus, vaan esittää eri tosiasioita ajattelun pohjaksi.
Kaavamainen peli kerrallaan -esitystapa voisi tehdä teoksesta raskaslukuisen, mutta sujuvasti kirjoitettu Suuret seikkailupelit on helppo hotkaista parissa illassa. Kirjoittajan tausta Pelit-lehdessä näkyy siinä, miten jouhevasti pelien esittelyt etenevät. Pelitistä ovat tosin tarttuneet mukaan myös puujalkavitsien rajamailla liikkuvat väliotsikot, joiden sopivuus historiikkiteokseen on vahvasti makuasia.
Esitystapa ei ole tiukan kronologinen, vaan välillä mennään pelisarja kerrallaan, toisinaan yhtiö kerrallaan. Tämä ei haittaa kuin parissa kohdassa, kun esimerkiksi Full Throttle käsitellään vasta sen jälkeen, kun siihen on jo edellisessä kappaleessa monisanaisesti viitattu. Toisaalla taas viitataan pelisarjan seuraavaan osaan cliffhanger-henkisesti, mutta kun asiaan palataan noin 50 sivun kuluttua, lukija on jo moisen nostatuksen unohtanut.
Eräs asia, jota kirjan luettuani jäin miettimään, oli Japanin lähes totaalinen puuttuminen käsittelystä. LucasArtsin seikkailuiden versiot Fujitsu FM Townsille mainitaan, mutta oliko todella niin, että Japanissa ei tehty mitään omaa? Wikipedia on eri mieltä. Ymmärrettävästi näiden tuotosten pelitestaaminen ei olisi onnistunut samalla tavoin.
Seikkailupelien valitseminen kirjan aiheeksi on ollut rohkea veto. Kuorikoskella on toki jo kokemusta kunnianhimoisista hankkeista Sinivalkoisen pelikirjan satojen arvostelujen jäljiltä, mutta kokonaisen genren käsittely alle 300 sivun puitteissa on lähtökohtaisesti mahdoton temppu – etenkin, jos tarkoitus on käsitellä jokainen peli huolellisesti.
Suuret seikkailupelit on kuitenkin juuri sitä, mitä ostaja kannen perusteella odottaakin: se on kertomus Infocomin, Sierran, LucasArtsin ja muiden alan suurten pelureiden myydyimmistä ja tunnetuimmista tuotteista ja nimenomaan kirjoittajan henkilökohtaisista kokemuksista niiden kanssa. Vaihtoehtoista historiaa ei juuri käsitellä: harrastajatuotokset pääsevät parrasvaloihin vasta 2000-luvulla, kun suurten tuotantojen aika alkaa olla ohi. Kuitenkin esimerkiksi grafiikalla höystettyjä tekstiseikkailuita tehtailtiin kasarilla monessakin pajassa. Näin suomalaisittain valitettavaa on, että täällä julkaistu Alien Incident / Muukalaisten yö ja julkaisematta jäänyt Aikaetsivä jäävät kokonaan käsittelemättä. Jutun juurta olisi riittänyt molemmista ja ainakin Housemarquen porukkaa olisi saanut helposti kiinnikin.
En ole itse mikään seikkailupelien suurharrastaja, vaikka olenkin Monkey Islandini, Larryni ja Police Questini pelannut ja tunnen pelihistoriaa muutenkin. Ehkä siksi olisin toivonut yllättyväni enemmän lukiessani tällaista genrekohtaista erikoisteosta: nyt tasan jokainen peli oli minulle ennestään tuttu.
Suuret seikkailupelit julistautuu alkusanoissaan tietokirjaksi, joten olen arvioinut sitä sellaisena. Valitettavasti juuri tietokirjana se ei ole kovin kummoinen, sillä lähestymistapa on liian henkilökohtainen ja tutun angloamerikkalaisen historiakaanonin kertaaminen ei varsinaisesti esittele mitään sellaista, joka monilla ei olisi jo ollut muutenkin tiedossa. Jos kuitenkin unohdamme tämän määrittelyn, käsissä on lennokkaasti kirjoitettu ja viihdyttävä teos. Siihen voi suhtautua vaikkapa kuratoituna listana pelejä, joita kannattaa kokeilla, jos seikkailu kiinnostaa.
Teos: Suuret seikkailupelit
Kirjoittaja: Juho Kuorikoski
Sivumäärä: 296
Hinta: 29,90 €
Lisätietoja: Minerva Kustannus
Historian hämäristä
Kuten odottaa saattaakin, homma alkaa aivan alusta. Seikkailupelit olivat eräs ensimmäisistä viihteen muodoista tietokoneiden varhaishistoriassa, joten on luonnollista aloittaa kertomus yliopistojen konesaleista. Colossal Cave ja muut perusteokset käsitellään ja taustoitetaan huolellisesti. Tästä edetään kotimikrojen aikakauteen ja ensimmäisten pelitalojen (mm. Infocom) syntyyn. Aikajänne on laaja, sillä oman lukunsa ovat saaneet myös 2010-luvun tuotokset, joita analysoidaan lähes yhtä tarkasti kuin aiempienkin vuosikymmenien julkaisuja.
Käytännössä koko teos koostuu erilaisten pelien esittelystä yksi kerrallaan. Niiden välissä kerrotaan hieman siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui samaan aikaan – tällä kun usein oli vaikutusta mm. firmojen toimintaedellytyksiin. Näillä kohdin kirja tosin valitettavasti myös oikoo mutkia: esimerkiksi videopeliromahdus esitetään jälleen kerran Atarin E.T.:n aiheuttamaksi, vaikka asiasta on esitetty viime vuosina huomattavasti monipuolisempiakin näkemyksiä. Samoin äänikorttiteknologian esiinmarssia esiteltäessä sorrutaan valitettaviin yleistyksiin.
Itse esiteltäviin peleihin on kuitenkin selvästi paneuduttu aivan pelaajatasolle asti, sen verran asiantuntevia arvioita Kuorikoski niistä kirjoittelee. Koko kirjan ehdoton vahvuus onkin selvä rakkaus lajiin: kirjoittaja paitsi tietää mistä puhuu, myös tuntee aitoa intohimoa aiheeseen. Tietokirjahengessä olisin kuitenkin toivonut pientä tietolaatikkoa jokaisesta pelistä, sillä nyt faktat on hajasijoitettu pitkin tekstiä ja tämä vaikeuttaa käyttöä hakuteoksena.
Hei, kuka puhuu nyt?
Suurten seikkailupelien isompi ongelma on, että aina välillä se lakkaa olemasta tietokirja ja muuttuu rakkaudentunnustukseksi. Äänessä on välillä tietokirjailija Kuorikosken sijaan seikkailupelifani Kuorikoski, ja lukija huomaa tämän usein vasta luettuaan tekstiä jo jonkin matkaa. Kyseessä ei ole tieteellinen teos eikä siltä sinällään voi edellyttää mitään kylmän analyyttista otetta, mutta paikoitellen tämä kovin henkilökohtainen näkökulma istuu huonosti kertomukseen, joka pyrkii kuvaamaan kokonaisen pelityypin kehitystä.
Teosta varten on haastateltu lukemattomia seikkailupelien tekijöitä, joiden sitaatit kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tämä on sinällään ansiokasta ja useimmiten ratkaisu toimii hyvin, mutta ajoittain pienet rajausongelmat nostavat päätään. Kertoessaan seikkailupelien hiipumisesta vuosituhannen vaihteessa Kuorikoski tuntuu lainaavan käytännössä jokaista haastateltavaansa peräjälkeen, ja jokaisella heistä on sanottavanaan samat asiat. Samanlaiseen tietyn näkökannan perille junttaamiseen teos jumittuu muutamassa muussakin kohdassa: kirjoittaja juuttuu tyhjentämään kielikuvapajatsoaan, vaikka asia tuli jo kovinkin selväksi. Historiikin tarkoitus ei kuitenkaan ole aina päättää lukijan puolesta, mikä on se lopullinen totuus, vaan esittää eri tosiasioita ajattelun pohjaksi.
Helposti omaksuttavaa
Kaavamainen peli kerrallaan -esitystapa voisi tehdä teoksesta raskaslukuisen, mutta sujuvasti kirjoitettu Suuret seikkailupelit on helppo hotkaista parissa illassa. Kirjoittajan tausta Pelit-lehdessä näkyy siinä, miten jouhevasti pelien esittelyt etenevät. Pelitistä ovat tosin tarttuneet mukaan myös puujalkavitsien rajamailla liikkuvat väliotsikot, joiden sopivuus historiikkiteokseen on vahvasti makuasia.
Esitystapa ei ole tiukan kronologinen, vaan välillä mennään pelisarja kerrallaan, toisinaan yhtiö kerrallaan. Tämä ei haittaa kuin parissa kohdassa, kun esimerkiksi Full Throttle käsitellään vasta sen jälkeen, kun siihen on jo edellisessä kappaleessa monisanaisesti viitattu. Toisaalla taas viitataan pelisarjan seuraavaan osaan cliffhanger-henkisesti, mutta kun asiaan palataan noin 50 sivun kuluttua, lukija on jo moisen nostatuksen unohtanut.
Eräs asia, jota kirjan luettuani jäin miettimään, oli Japanin lähes totaalinen puuttuminen käsittelystä. LucasArtsin seikkailuiden versiot Fujitsu FM Townsille mainitaan, mutta oliko todella niin, että Japanissa ei tehty mitään omaa? Wikipedia on eri mieltä. Ymmärrettävästi näiden tuotosten pelitestaaminen ei olisi onnistunut samalla tavoin.
Voittajien historiaa
Seikkailupelien valitseminen kirjan aiheeksi on ollut rohkea veto. Kuorikoskella on toki jo kokemusta kunnianhimoisista hankkeista Sinivalkoisen pelikirjan satojen arvostelujen jäljiltä, mutta kokonaisen genren käsittely alle 300 sivun puitteissa on lähtökohtaisesti mahdoton temppu – etenkin, jos tarkoitus on käsitellä jokainen peli huolellisesti.
Suuret seikkailupelit on kuitenkin juuri sitä, mitä ostaja kannen perusteella odottaakin: se on kertomus Infocomin, Sierran, LucasArtsin ja muiden alan suurten pelureiden myydyimmistä ja tunnetuimmista tuotteista ja nimenomaan kirjoittajan henkilökohtaisista kokemuksista niiden kanssa. Vaihtoehtoista historiaa ei juuri käsitellä: harrastajatuotokset pääsevät parrasvaloihin vasta 2000-luvulla, kun suurten tuotantojen aika alkaa olla ohi. Kuitenkin esimerkiksi grafiikalla höystettyjä tekstiseikkailuita tehtailtiin kasarilla monessakin pajassa. Näin suomalaisittain valitettavaa on, että täällä julkaistu Alien Incident / Muukalaisten yö ja julkaisematta jäänyt Aikaetsivä jäävät kokonaan käsittelemättä. Jutun juurta olisi riittänyt molemmista ja ainakin Housemarquen porukkaa olisi saanut helposti kiinnikin.
En ole itse mikään seikkailupelien suurharrastaja, vaikka olenkin Monkey Islandini, Larryni ja Police Questini pelannut ja tunnen pelihistoriaa muutenkin. Ehkä siksi olisin toivonut yllättyväni enemmän lukiessani tällaista genrekohtaista erikoisteosta: nyt tasan jokainen peli oli minulle ennestään tuttu.
Suuret seikkailupelit julistautuu alkusanoissaan tietokirjaksi, joten olen arvioinut sitä sellaisena. Valitettavasti juuri tietokirjana se ei ole kovin kummoinen, sillä lähestymistapa on liian henkilökohtainen ja tutun angloamerikkalaisen historiakaanonin kertaaminen ei varsinaisesti esittele mitään sellaista, joka monilla ei olisi jo ollut muutenkin tiedossa. Jos kuitenkin unohdamme tämän määrittelyn, käsissä on lennokkaasti kirjoitettu ja viihdyttävä teos. Siihen voi suhtautua vaikkapa kuratoituna listana pelejä, joita kannattaa kokeilla, jos seikkailu kiinnostaa.
Teos: Suuret seikkailupelit
Kirjoittaja: Juho Kuorikoski
Sivumäärä: 296
Hinta: 29,90 €
Lisätietoja: Minerva Kustannus
Keskustelut (1 viestiä)
28.12.2015 klo 01.28