Korkea oppimiskynnys oli 8-bittisten kotitietokoneiden peleissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kun pelejä testasivat lähinnä tekijät itse, syntyi paljon julkaisuja, joihin oli hankalaa päästä sisään. Vasta alun vaikeuden selättämisen jälkeen saattoi saada selville, oliko pelistä oikeasti mihinkään. Moni peli osoittautuikin tässä vaiheessa samaa vanhaa kaavaa toistavaksi kyhäelmäksi, josta puuttui todellinen syvyys. Mutta aina löytyi poikkeuksia – sellaisia kuin Sensible Softwaren Wizball.



Taustakertomus siitä, että joku on vienyt maailmasta värit ja velhon kissoineen pitää kerätä ne takaisin, ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoinen. Varsin suuri osa pelien tarinoista kun tuntui syntyneen väärän väristen karamellien syömisen seurauksena. Wizball kuitenkin erottui joukosta siinä, että se tarjosi perusräiskinnän sijaan myös omintakeista pelattavuutta.

Keskimääräinen pelaaja kokikin ensimmäisen Wizball-pelin alkaessa syvää hämmennystä. Ruudulla pomppi vihreä pallo, jolla oli naama. Ohjainta vääntämällä pallo ei suinkaan liikkunut haluttuun suuntaan, vaan lähti pomppimaan sivulle päin. Pelaaja saattoi aluksi pikemminkin toivoa kurssin muutoksia kuin suoranaisesti ohjata hahmoa. Peliohjeitahan ei tähänkään aikaan luettu, ja pelien kopioiminen oli niin yleistä, ettei alkuperäisiä ohjeita monella edes ollut. Holtittomasti pomppivalla velhopallolla oli kuitenkin turvanaan jonkinlainen ase.

Jos pelaaja sitten muutaman kuoleman jälkeen onnistui vihdoin ampumaan ensimmäiset kentästä löytyvät viholliset, ne jättivät jälkeensä vihreitä pallukoita. Niiden avulla taas oli mahdollista aloittaa Gradius-henkinen velhopallon varusteleminen (kun ensin ymmärsi, että ominaisuuksia voi ”ostaa” heilauttamalla peliohjainta puolelta toiselle). Useimmat investoivat ensimmäiset rahakkeensa pallon ohjaukseen, minkä jälkeen parannettiin aseistusta. Tämän myötä pelaaminen muistuttikin jo paljon enemmän perinteistä räiskintäpeliä. Mutta edelleenkään ei ollut mahdollista edetä vain räiskimällä kaikkea eteen tulevaa.



Ehkä tärkein pelin powerupeista onkin Catellite. Velhon avuksi ilmestyvä pienempi pallo on luonnollisesti hänen uskollinen kissansa. Naukujainen onkin erittäin oleellinen väline, sillä vain sen avulla saa kerättyä väripisarat talteen. Värit nimittäin liikkuvat muodostelmissa, jotka pudottavat pisaroita, kun niitä ammutaan. Tarjolla on kulloinkin kolmea erilaista väriä – punaista, vihreää ja sinistä –, joista yhdistellään tarvittavat sävyt. Kuhunkin kenttään tarvitaan kolme eri sävyä.

Yksin pelaava pystyy ohjailemaan kissaa pitämällä tulitusnappia pohjassa. Parhaimmillaan Wizball on kuitenkin silloin, kun pelimuotona on kahden pelaajan tiimi. Tällöin ykköspelaajan tehtävänä on tehdä alkutoimet ja kakkospelaaja tulee mukaan, kun Catellite on saatu kerättyä. Tämä muuttaa pelidynamiikkaa hauskasti, sillä se kerää painetta velhon ohjastajalle ja tekee myös kissan pelaamisesta vastuullisuutta vaativan tehtävän. Kissalla on oma aseistuksensa, jolla se voi tukea velhoa, ja jos osumia tulee liikaa, myös kissa voi kuolla. Tällöin ykköspelaajan pitää kerätä se uudelleen.

Pahempi tilanne on silloin, jos velho sattuu kuolemaan. Tällöin nimittäin palataan varusteiden suhteen alkuun – ellei sitten ole jo saatu täytettyä värejä, jolloin yhden ominaisuuden kerrallaan voi valita pysyväksi.



Wizball julkaistiin alkujaan Commodore 64:lle, ja tätä versiota pidetään yleisesti parhaana. Se sisältääkin paljon kaikkea hyvää, kuten upean teemamusiikin ja laadukasta grafiikkaa sekä kaiken kaikkiaan taitavaa ohjelmointia.

Tämän lisäksi se on melkoisen vaikea. Alla olevalla longplay-videolla ei juuri kuolemia nähdä, mutta keskimääräiselle pelaajalle ne tulevat hyvin nopeasti tutuksi. Etenkin nykytelevisioilla ongelmana on myös, että vihollisten ammukset sekoittuvat taustalla näkyvään tähtitaivaaseen, jolloin niitä on vaikea erottaa.



Jo tuohon aikaan oli tavallista, että pelin käännöstyö muille laitteille annettiin ulkopuolisen tehtäväksi. Peter Johnson tekikin Amigan ja Atari ST:n Wizballeista hyvin toisenlaisen, aina alkumusiikkia myöten. Amiga-versiossa viholliset ovat leppoisampia, väripallot eivät ryhdy myöhemmissä kentissä ampumaan takaisin, elämiä on enemmän ja niitä myös saa bonuksena useammin.



Useimpien mielestä Amiga-Wizball ei pärjää C64-versiolle. Tämä onkin enimmäkseen totta, sillä versioiden välinen ero ei juuri heijasta laitteiden tehoeroa, eikä peli käytännössä enää vaikeudu ensimmäisten kenttien jälkeen. Kun on läpäissyt alun kolme kenttää, Wizballin kiinteä aseistus on jo täynnä ja loput viisi ovat tämän jälkeen huomattavasti helpompia. Myös ylikokoinen Ocean-pelitalon logo ja ohjelmoijan nimen mainostus koko pelin ajan ovat hölmöjä.

Helppous on kuitenkin myös hyvä asia. Kuusnepan Wizball jäi itseltäni hyllyyn, koska 11-vuotiaan motoriikka ei siihen riittänyt alkuunkaan. Amiga-version suopeampi vaikeusaste sentään mahdollisti sen, että pääsin pelissä hieman eteenpäin ja ymmärsin, mistä siinä on kyse. Näin yksi aikakauden ikimuistoisista peleistä ei päässyt livahtamaan ohi. Wizball-noviiseille suosittelenkin ensikokeiluja emuloidulla Amiga-versiolla.



Wizball sai aikanaan hyvät arvostelut, mutta peli ei koskaan saanut varsinaista jatkoa. Wizkid, joka mainitaan Sensible Softwaresta kertovan kirjan esittelyssä, oli tekijöidensä mukaan samaa jatkumoa, mutta käytännössä täysin erilainen peli – vaikka toki hyvin sekava sekin. Vajaa vuosikymmen sitten joku sentään modernisoi C64-version silloisille PC-tietokoneille.

Nykypäivässä Wizballin legenda elää muutenkin. Useat kotimikroilla pelaamisensa aloittaneet muistavat pelin elävästi, se on lähes aina listojen keulilla etsittäessä C64:n parhaita pelejä ja Martin Galwayn musiikki on ansainnut mm. tällaisia kunnianosoituksia:



Jos et ole koskaan kokeillut, miltä tuntuu pelastaa harmauteen vajonnut maailma värejä keräilemällä, suosittelen tutkimusmatkaa Wizballin maailmaan – mieluiten siten, että kaveri pelaa kissaa. Alkuun pääsee vaikkapa tällä ilmaiseksi ladattavalla uusintapainoksella.