Arvostelija: Mikko Heinonen


On jo tarpeeksi vaikea yhtälö, kun pelejä koko aikuisikänsä pelannut ja kritisoinut ryhtyy suunnittelemaan omaa tuotostaan. Arvostelu kun on tunnetusti helpompaa kuin omien uusien ideoiden kehittely. Yllekirjoittanut sai huomata tämän omien pelialan opintojensa kanssa - harjoitustyönä tehdyistä peli-ideoista tuli kyllä omaperäisiä, mutta samalla vaikeasti toteutettavia. Vielä kovemmaksi haasteeksi arvioisin sen, kun pelialasta, peleistä ja niiden ominaisuuksista kohta kymmenen vuotta vitsiä vääntäneen Penny Arcade -sarjakuvan piirtäjät ryhtyvät väsäämään peliä. Nyt lopputuloksen ensimmäinen osa on kuitenkin pelattavissamme PC:llä ja Xbox 360:llä, ensimmäisellä verkosta ostettavana (demo täällä), jälkimmäisellä Live Arcadessa.

Jo alusta asti oli puhetta, että pelistä tulisi vanhan tyylin mukainen seikkailu. Kertomuksen pohjana onkin eräänlainen vaihtoehtotodellisuus 1920-luvulla. Soppaa on tämän jälkeen hämmennetty roolipelielementeillä, oman hahmon kehittämisellä ja vuoropohjaisella taistelulla. Verrattuna perinteiseen Final Fantasy -tyyliin systeemi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän aktiivisuutta, sillä hyökkäysten torjuminen on paitsi mahdollista, myös välttämätöntä. Vuoroja kertyy reaaliaikaisesti ja ne tulee myös hyödyntää heti, tai tulee turpaan. Erikoishyökkäykset aktivoidaan painamalla nappuloita oikeassa järjestyksessä. Taistelu tuntuu aluksi hankalalta, mutta siihen pääsee sisään pienellä treenaamisella.

Varsinainen sisältö koostuu kuitenkin seikkailupelin tapaan juonen seuraamisesta ja puzzlejen ratkaisemisesta. Käyttöliittymältään peli on helppo, käytännössä kaikki toiminnot muualla kuin taistelussa tehdään seisomalla oikeassa kohdassa ja painamalla A-näppäintä. LucasArtsin kulta-aikoihin verrattuna on pelaaminen siis helpottunut paljon, mikä ei tietysti ole välttämättä pelkästään hyvä asia - peli tuntuu ajoittain pelaavan itseään. Muutenkin vaikeusaste on Monkey Islandeihin ja kumppaneihin verrattuna astetta miedompi, eikä kohtuullisella pelitaidolla tai kielipäällä varustettu ole todellisessa jumiutumisvaarassa koko pelin aikana. Tämä ei sinällään vähennä pelin viihdyttävyyttä juurikaan, sillä pelin ehdottomasti vahvin puoli on käsikirjoitus. Hulvatonta huumoria sisältävä teksti yhdessä erittäin kauniin kuvituksen kanssa takaa, että etenkin Penny Arcaden huumoria arvostava pelaaja nauttii olostaan.



Kokonaista 1600 MS-pisteen hintainen Penny Arcade Episode 1 on koko Live Arcaden kallein tuotos, ja uusi hinnoittelupolitiikka on herättänyt vilkasta keskustelua. Hintojen nosto ei koskaan ilahduta kuluttajaa, mutta seikkailuista ja kevyestä jRPG:stä pitävälle Rain-Slick jne. on vajaan 20 euronsa hintainen ostos. Pääjuonen pelaaminen kestää läpijuoksuna 4-5 tuntia, vähäinenkin achievement-metsästys nostaa peliaikaa helposti parilla tunnilla. Verrattuna siihen, paljonko aikaa kuluu keskimääräisen 800 pisteen pelin parissa, ei hinta tunnukaan enää kovin korkealta. Penny Arcade on juuri sitä toivottua uutta sisältöä vanhan kierrättämisen sijaan. Jos kohta se vie Live Arcade -pelit uudelle hintatasolle, voidaan puhua myös uudesta laatutasosta. Jatko-osaan toivon vielä astetta enemmän puzzleilua.

Tiedoksi: Yleensä Microsoft lähettää arvosteltavien pelien lataamiseen käytettävät koodit. Demon kokeiltuani halusin kuitenkin pelata Penny Arcadea heti ja ostin sen omista rahoistani, jotta voin arvioida myös sen kannattavuutta ostoksena.


Arvostelija: Matti Lintula


Nintendon omistajille erilaiset henkistä kasvua lupaavat pelit ovat tulleet viime vuosina tutuiksi. Nyt aivojaan voivat pumpata myös Xboxin omistajat, siitä pitää huolen DS:ltä käännetty Brain Challenge. Pelin käyttöliittymä on esikuvalleen uskollisesti yksinkertainen ja ulkoasu selkeä. Ensimmäinen peli aloitetaan pelaajan lähtötasoa mittaavalla testillä. Kokeesta annetaan alkuarvosanat, joita voi sitten lähteä kehittämään. Perustasolta ponnistetaan liikkeelle päivittäisen aivotestin ja stressitestin avulla. Minipeleihin perustuvissa testeissä mitataan loogista, matemaattista ja visuaalista älykkyyttä sekä muistin toimintaa ja keskittymiskykyä. Testit kehittyvät pelaajan myötä tasaisesti vaikeammiksi. Päivittäisen testin kautta aukeaa pääsy myös eri minipelien harjoitustiloihin.

Jokaisesta testityypistä löytyy pari eri variaatiota, joka pitää mielenkiintoa yllä, mutta langettaa testitulosten ylle epäuskottavuuden varjoa. Päivittäisen testin tulos kun saattaa vaihdella rajustikin sen mukaan mitä minipelejä ohjelma kulloinkin pelaajan pähkäiltäväksi arpoo. Minipelien vaihtelevan vaikeustason lisäksi osaa tehtävistä vaivaa ilmeisen viivasuora käännöstyö. Vaikka Xboxin ohjainta näppäilisi Einsteinin aivoin ja pianistin sormin, herjaa ohjelma joissakin testeissä toistuvasti pelaajaa hitaaksi vastaajaksi. Kosketusnäyttö sopii monivalintatehtävien tekoon huomattavasti hidasta pad-ohjainta paremmin.

Brain Challenge tarjoaa hauskaa aivojumppaa, mutta peli käy valitettavan itseään toistavaksi jo muutaman päivän jälkeen. Pientä piristystä tuo moninpeli, joka on kuin Uno-korttipelin ja Antero Vipusen sekoitus, mutta lopulta moninpeliäkin vaivaa yksinpelistä jo tutuksi tulleiden minipelien puuduttava toistaminen. Sisällöltään laihaksi jäävä Brain Challenge venyy monenlaisten käyttäjien tasolle ja ainakin teoriassa pelaamisesta saattaa olla apua etenkin nuoremmille, peruskoulua käyville pelaajille. Allekirjoittaneelle parasta antia pelissä olivat omaa päivittäistä kehitystä kuvaavat käppyrät, joiden hidas koheneminen teki hyvää matemaattisloogisesti lahjattomalle itsetunnolle.


Arvostelija: Matti Lintula


Slapdash Gamesin suunnittelupalaverissa on päätetty repäistä ja tehdä Tetris uudestaan! Jotta erimuotoisten palikoiden kasaan tiputtelu pinon pienentämiseksi ei kuitenkaan olisi aivan suoraa kopiota, on aivopähkinää päätetty ryydittää 80-luvun lopulla yleistyneiden graafisten tekstiseikkailujen hengessä kauniilla välikuvilla ja juonella, joka kulkee eteenpäin aina kunkin kentän jälkeen. Sekaan on vielä heitetty pari palikanmittaa niin ikään Arcade-pelien valikoimasta löytyvän Zuman Väli-Amerikkalaista tunnelmaa. Pelaajaa kyyditetään pitkin Jukatanin niemimaata rituaalinuttu hulmuten. Matkalla paitsi pelastetaan kotikylä, opitaan myös reilusti nippelitietoa inkojen, mayojen, azteekkien ja muiden muinaisten velikultien kulttuurista, tavoista ja uskomuksista.

Pelimekaniikka TiQualissa on harvinaisen simppeli. Ruudun yläreunasta tiputellaan erimuotoisia ja erivärisiä palikoita alhaalta jatkuvasti ylöspäin nousevaan palikkakasaan. Kun samanvärisiä nappuloita kertyy nippuun, ne räjähtävät pinosta pois. Tavoitteena on räjäyttää mahdollisimman suuria ryhmiä kerralla. Välillä keräillään sitten erilaisia bonuksia, joista suurin osa poistaa alareunan palikoita eri tavoin. Mikäli palikkakasa pääsee nousemaan ruudun yläreunaan asti, se vajoaa automaattisesti alemmas ja pelaajalta vähennetään yksi elämä. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä peli ei lopu ensimmäiseen virheeseen. Lisäksi bonus-tavaroiden seasta voidaan keräillä lisäelämiä melko rivakkaankin tahtiin.

TiQual on kaksijakoinen tuotos, sillä juoni ja maisemat tuovat mieleen vähintään esittämiensä kulttuurien ikäiset, muinaiset seikkailupelit, mutta itse peli on kuitenkin taattua puzzle-palikanpyörittelyä. Mielenkiintoisesta teemasta huolimatta pelin tunnelma jää etäiseksi ja kolkoksi maisemien esittelyksi. Opettavaisena peliä voi pitää erilaisten tietoiskujen ansiosta, jotka ovatkin juonta mielenkiintoisempaa luettavaa. Tärkein, eli itse palikoiden tiputtelu on kuitenkin toteutettu mallikkaasti ja pelattavuus on erinomainen. Pelin edetessä avattavista uusista palikoista ja bonuksista huolimatta toiminta alkaa kuitenkin toistaa itseään varsin pian, joten TiQual toimii parhaiten vain lyhyinä annoksina.