Sega on kertonut keskittyvänsä jatkossa mobiilipeleihin ja PC-verkkopeleihin ja tarjoavansa eläkepaketteja 300 työntekijälleen. Seurattuani firman toikkarointia jo pitempään en voi sanoa olevani mitenkään yllättynyt. Surullinen Segan tilanteesta olen sen sijaan ollut jo 90-luvun lopulta asti, sillä kyseessä on yksi juuri niistä pelitaloista, jotka ovat tehneet peleistä rakkaimman harrastukseni. Uusin päätös on vain viimeisin askel sarjassa, joka on näivettänyt takavuosien innovaattorin tusinajulkaisijaksi muiden rinnalle.

Oma konsolipelaamiseni alkoi Master Systemistä, jota saimme velipojan kanssa vuokralle silloin tällöin. Ensimmäinen uutena ostamani kotikonsoli oli MegaDrive ja ensimmäinen pakkomielteen asteelle edennyt konsolipeli taas Sonic the Hedgehog 2 (mikä saa selittää avatar-valintani keskusteluissa). Olin kyllä koko ajan tietoinen Nintendosta, mutta Segan pelit iskivät enemmän. Kaikki oli jotenkin nopeampaa ja välittömämpää. Tähän vaikutti epäilemättä se, että Segan tausta oli kolikkopeleissä.

Niin, ne kolikkopelit. Alkujaan Service Games -nimellä perustettu yritys syntyi operoimaan raha-automaatteja ja saavutti niillä ensimmäisen suurmenestyksensä. Kotipelit tulivat mukaan siinä vaiheessa, kun arcadet eivät enää tuottaneet kahmalokaupalla rahaa. Koko 1980-luvun Sega kamppaili Nintendon kanssa markkinaherruudesta ja pääsi MegaDrivellä hetkeksi jopa ohi (muualla kuin Japanissa). Jos asia kiinnostaa enemmän, kirjoitin Segan historiasta pitkän jutun Skrolli-lehden numeroon 2014.2 – käy lukaisemassa se.



Olen kirjoittanut OutRunista miltei kyllästymiseen asti. Siis muiden kyllästymiseen, ei omaani – itsehän rakastan peliä edelleen ja pelaisin sitä nytkin, jos kone olisi täällä. Se onkin tärkeä opinkappale omassa Sega-rakkaudessani. Yleisen autofanituksen, kekseliään vaikeustason ja jumalaisen pelattavuuden lisäksi OutRun määrittelee muutenkin sen, mikä Segan omissa peleissä oli itselleni parasta. Edesmennyt erinomainen (ja erittäin epäkorrekti) peliblogi UK Resistance määritteli tämän käsitteeksi ”blue skies in games”. Juuri tämän tyylisuunnan Sega on aina osannut. OutRunissa ajetaan sinisen taivaan alla, auringonpaisteessa ja kauniin musiikin soidessa. Ei ammuta laukaustakaan eikä satuteta ketään, kolareistakin selviää tyttöystävän moitteilla. On aika vaikea pelata tällaista peliä ja hautoa mitään synkkää mielessään.

Toki Segalla on tehty myös väkivaltaisempaa tavaraa, aina House of the Deadin palttupippaloihin asti. Suuri osa siitäkin on kuitenkin, joko tahattomasti tai tahallisesti, sen verran camp-henkistä, ettei sitä voi ottaa täysin vakavissaan. Koko Segan perinteinen pelidesign, aina kavereiden kanssa ”segapopiksi” ristimäämme pelimusiikkiin asti, on ollut omanlaistaan. Game over YEAAAAH!, laulaa Sega Rally, kun kuskilta loppuu aika. Daytona USA:ssa musiikit voi vaihtaa karaokeversioon ja seurata harvinaisen rikkinäistä englantia teksteinä ruudulla. Segalla oli aina oma, hyvin vino huumorintajunsa, eikä se pyydellyt anteeksi.

Valitettavasti sinitaivaat jäivät viimeistään 90-luvulle. Etenkin PlayStation toi konsolipuolelle myös ”aikuisempaan” makuun tehtyjä pelejä, Xbox taas tarjoili niitä lähes pelkästään. Kun jopa Nintendo jäi nuolemaan näppejään, ei Segalla ollut paukkuja kilpailla.

Segan joutsenlaulu Dreamcast oli silti juuri niin huikea kuin sanotaan. Viis siitä, että ulkopuolisten julkaisijoiden pelit puuttuivat tai olivat kökköä, sillä DC:n pelivalikoima oli täynnä segamaisinta Segaa ikinä: erinomaisia arcadekäännöksiä toisensa perään ja Shenmuen kaltaista suuruudenhulluutta. Ilmassa tuntui olevan jonkinlaista epätoivon ja ammattiylpeyden sekoitusta. Eräänlainen kaiken huipentuma oli Segagaga: roolipeli siitä, millaista on johtaa perinteistä pelitaloa ja taistella Sonyn kaltaista megakorporaatiota vastaan. Peli ei koskaan ilmestynyt englanniksi, mutta siitä on nyt onneksi käynnissä fanikäännösprojekti.



Dreamcastin kuoleman jälkeen lehdistö hehkutti, että nyt Segasta voi lopultakin tulla se jättijulkaisija, jonka aseman se on ansainnut. Olin epäileväinen jo tuolloin, sillä luopuminen omasta laitteistosta vei osan Segan sielusta. Se oli aina ollut myös rautafirma: kolikkopelit suunniteltiin itse ja jo MegaDrive oli itse asiassa vain edullisempi sovitus System 16 -arcadelaudasta. Siirtyminen muiden tekemien kehitystyökalujen ja laitteistojen käyttöön on varmasti ollut jossain määrin nöyryyttävää.

Ei myöhempien aikojen Sega-tuotanto toki kokonaan ansiotonta ole ollut. Toisin kuin pelkäsin, OutRun 2 oli juuri sellainen jatko-osa, jonka pelilegenda ansaitsi. Samoin Sega on saanut talliinsa Creative Assemblyn kaltaisia hitintekijöitä. Mutta kaukana ollaan oltu siitä innosta, jolla Sega marssitti uutta tavaraa markkinoille 15 vuotta sitten. Siinä missä Mario on edelleen kova brändi, Sonic on ollut jo vuosia kulunut vitsi. Olen itse ollut ensimmäisenä jonossa ilkkumassa, kun lapsuuden sankarini on työnnetty milloin missäkin kokoelmamuodossa aina uudelle laitteistolle – siitäkin huolimatta, että olen lopulta usein poiminut näitä pelejä alelaarista. Minkäs sitä ihminen luonnolleen voi.

Tässä onkin ehkä näiden hahmojen tärkein ero. Mario taipuu monenlaiseen ja häntä osataan myös taivuttaa, Sonic taas on selvemmin pikseligrafiikka-ajan tuote, joka kompuroi jalkoihinsa 3D-maailmassa. Sonic Adventure oli itselleni niitä harvoja Dreamcast-pettymyksiä, ja valitettavasti sen jälkeiset positiiviset yllätykset ovat olleet harvassa.

Ei ole silti sanottu, etteikö Segan tie ole vielä joskus Nintendonkin tie. Epäilemättä Nintendolla onkin seurailtu tarkkaan, miten entinen pääkilpailija kompuroi, ja myös siksi haluttu pitää kiinni entisestä asemasta. Toisin kuin Segalla, Nintendolla on myös varaa jatkaa tällä linjallaan ainakin toistaiseksi.

P.S. Flunssa vei äänen, joten Incredible Crisis -pelin loppu nähdään sen jälkeen, kun en enää kuulosta death metal -solistilta.