Elämän ruuhkavuosien käsite valkeni itselleni viimeistään siinä vaiheessa, kun perheen toinen lapsi syntyi. Vaikka vaimoni auttaakin kiitettävästi arkiruletin pyörittämisessä – eikä ole liioittelua sanoa, että etenkin viikolla hän vastaa siitä pääosin –, tekevät työ ja sen oheisprojektit päivistä pitkiä. Usein niin sanotut pakolliset hommat on tehty tuossa klo 21:n maissa, jolloin päivästä ja jaksamisesta riippuen omaa aikaa jää tunnista kahteen, ennen kuin nukkumatti korjaa omansa.

Tämä yhtälö toimii aika huonosti nykyisten pelien kanssa. Ulos putkahtaa mammutti toisensa jälkeen, kaikkia kiinnostaisi kokeilla, mutta mitään ei tahdo ehtiä. Kun pelin kannessa luvataan 50 tunnin yksinpeli, ensivaikutelmani ei ole enää ”oho, tämäpä ei lopu kesken” vaan, ”puuh, tämänkään loppua en näe ikinä”. Opiskeluaikana saattoi hyvin uhrata vaikka kokonaisen viikon jollekin pelille, mutta nykyisin se ei aivan tuosta vain käy. Muun muassa tästä syystä Metal Gear Solid V: Ground Zeroesin pilkattu lyhyys ei juuri itseäni haitannut: sain kokea koko elämyksen alusta loppuun yhdessä illassa, ilman mitään täytehöttöä.

Viime viikolla julkaistiin Elite: Dangerous, jota kickstarttasin ja sain vastineeksi pääsyn betaan. Ehdin kokeilla julkaisua edeltänyttä gamma-versiota kerran, varsinaista peliä en ole tyyppaillut vielä ollenkaan. Lapsuuden ehdottoman suosikkipelin paluu kiinnostaisi kovasti, etenkin kun se vaikuttaa tekevän perinnölleen kunniaa. Huvittaisi myös ostaa lentämistä varten oikea HOTAS-ohjain, mutta hinta hirvittää: vajaat 200 euroa kaasukahvasta ja tikusta, jotka hyvällä todennäköisyydellä keräävät enimmäkseen hyllyssä pölyä.

Eikä pelattavasta ole muutenkaan pulaa, sillä syksyn mittaan on tullut ostettua alennuksista ja täyteenkin hintaan vaikka mitä pelejä, joita on ehtinyt hädin tuskin kokeilla. Arvosteluja varten sentään on tullut käytettyä hieman enemmän aikaa, mutta jatkuvaa havainnointia ja kriittisellä silmällä katselua ei voi täysin rinnastaa leppoisaan ajanvietepelaamiseen.



Pelaaminen ei ole kuitenkaan lakannut kiinnostamasta, päinvastoin. Törmään jatkuvasti kiinnostaviin nimikkeisiin, joita haluan kokeilla ja joista haluan kirjoittaa. Vain osaan ehdin yhtään tutustua, ja suurin osa tämän ryhmän peleistä on joko kymmeniä vuosia vanhoja tai julkaistu mobiililaitteille. Syy on yksinkertainen: tällaiset pelit käynnistyvät nopeasti ja niitä voi pelata lyhyen pätkän kerrallaan. Jos minulla on käytettävissäni parikymmentä minuuttia illan päätteeksi, en ehdi enkä jaksa ladata isoja päivityksiä tai katsoa pitkiä välivideoita. Haluan viihtyä heti.

Jos pyydettäisiin luettelemaan viime kuukausina eniten aikaa vieneet, tällä vuosituhannella julkaistut pelit, listalla olisivat ainakin Hill Climb Racing ja Wordament, vaikka jälkimmäisessä olenkin surkean huono. Näitä voi pelata hetken matkustaessaan bussissa ja odotellessaan ruokatilauksen valmistumista tai tyttären soittotunnin päättymistä. Samalla kalikalla voisi toki myös päivittää Ylen uutissivua tai vastailla työsähköposteihin, mutta pelaaminen päästää ajatukset hetkeksi vapaalle. Samalla koen niiden parissa hyvin samanlaisia onnistumisen tunteita kuin isompienkin pelien.

En kuitenkaan ajattele olevani erityisen kasuaali pelaaja. Takana on kymmenien vuosien pelihistoria, josta suuri osa on kulunut hyvinkin hardcore-tunnelmissa. Pystyn tarvittaessa ottamaan haltuun laajempiakin kokonaisuuksia. Aikanaan yön valvominen pelin parissa vain houkutti ajatuksena enemmän kuin se tekee nyt. Tilanteet muuttuvat ja pelit ja pelaaminen sen mukana. Jos pitempi toimettomuuden jakso syystä tai toisesta iskee, olen varma, että palaan vielä näihin kunnon aikakaivoihin. Grand Theft Auto V:nkin aloitin PlayStation 4:llä uudestaan alusta, vaikka tunnin-parin sessioilla sen lopputekstejä ei varmaan ennen juhannusta katsella. Ja aion kyllä siihen Eliteenkin vielä tutustua paremmin.



"Tosipelaajien" keskuudessa on – luonnollisesti – vallalla sellainen(kin) elitistinen käsitys, että vain jokin EVE Online on oikea peli ja kaikki muu on jossain määrin halveksuttavaa. Mielipiteet ovat tunnetusti kuin sulkijalihaksia, mutta ennen kuin lausuu tällaista ääneen, kannattaa miettiä omaa tilannettaan. Oliko ensimmäinen pelaamasi peli jokin äärettömän laaja ja vaikea eepos, vai oliko se kuitenkin jokin perustasoloikka? Pystytkö vakuuttamaan, että elämäntilanteesi ei koskaan muutu niin, että jokin muu asia menisi pelaamisen edelle? Ja jos näin sattumalta käy, vakuutatko täten, että lakkaat välittömästi kutsumasta ja tuntemasta itseäsi pelaajaksi?

Kasuaalipelaaminen on tullut jäädäkseen, eivätkä internetin jäärät tilannetta muuksi muuta. Muiden pelaaminen ei ole keneltäkään pois, vaikka se itsestä tuntuisi miten väärältä. Vihaisista linnuista voi nauttia siinä missä avaruus-Excelistäkin, ja parhaassa tapauksessa niiden parista voidaan houkutella uutta verta mukaan "varsinaiseen" peliharrastukseen. Vihaamisella, pilkalla ja syyttelyllä se tosin ei onnistu. Vastakkainasettelun sijaan onkin parempi nähdä digitaalisen viihteen mainio monimuotoisuus ja sopeutuvuus erilaisiin tarpeisiin. Kuppikunnista toisiin huutelemalla taataan lähinnä se, että raja-aidat eri yhteisöjen välillä kasvavat entisestään.