Lukiessani uutista EFF:n hakemuksesta elvyttää kuolleita verkkopelejä aloin miettiä, mitä mieltä oikeastaan olen tästä asiasta. Toisaalta on nimittäin helppo tuomita asia äärimmäiseksi first world problemiksi: pelejä ilmestyy jatkuvasti lisää, joten mitäpä tuo haittaa, vaikka niitä muutama kuolisikin. Siinä vaiheessa, kun viimeisestä palvelimesta vedetään töpseli seinästä, pelaajia on yleensä enää joitakin tuhansia. Asia on kuitenkin monimutkaisempi kuin ehkä tulisi ensin ajatelleeksi.

Laajamittaisia MMO-pelien sulkemisia ei ole meillä vielä nähty. Markkinoilta ovat poistuneet lähinnä ne vähemmän suositut ja vanhimmat pelit, joihin harva on investoinut suuria määriä aikaa tai etenkään rahaa. Mieleen tulevat lähinnä Ultima Online ja Star Wars Galaxies. Vielä tulee kuitenkin se päivä, jolloin esimerkiksi World of Warcraft lakkaa tuottamasta. Se ei ehkä tule huomenna, tai 10 vuoden päästä, mutta on kuitenkin edessä. Tällöin puhe ei olekaan enää muutamien satojen tai tuhansien, vaan miljoonien ihmisten yhteisestä kokemuksesta, joka lakkaa olemasta.

Muiden pelien verkkopalveluiden sulkeminen sen sijaan on jo arkipäivää. Päivittäessään urheilupelinsä EA sulkee sen pari vuotta vanhemman version moninpelin jo rutiininomaisesti. Erilliset palvelimethan olivat aikanaan suorastaan ehto sille, että EA lähti Live-kelkkaan. Itse olin aikanani myös yllättynyt siitä, miten hyvä yhteisö Xboxin Return to Castle Wolfensteinin Live-peleissä oli vielä vuosia ilmestymisen jälkeen. Kiinnihän sekin sitten meni koko palvelu. Seuraavaksi kuolonkello käy tietenkin Xbox 360:n Livelle, Sony PSP:ltä taas lähti jo kauppapalvelu. Nämä pelit toki pysyvät enimmäkseen pelattavina, mutta keskeinen osa niistäkin katoaa.



Kadotetun viihdearvon lisäksi kysymys voi olla myös huomattavista rahallisista panostuksista. Kymmenisen vuotta sitten käytiin oikeutta siitä, voiko Habbo Hotel -huonekaluja varastaa. Silloin keskustelu tuntui välillä absurdilta, mutta ei takuulla tunnu enää. Tätä nykyä vähän jokainen meistä omistaa jotain enemmän tai vähemmän aineetonta ihkusälää jossain päin nettiä, ja useimpia niiden äkkinäinen häviäminen harmittaisi. Hienot panssarivaunut, haarniskat ja merenrantatontit lakkaavat olemasta sillä hetkellä, kun niitä ylläpitävä maailma luhistuu mahtavan halt-komennon edessä. Useimmille meistä asialla ei tietenkään ole enää siinä vaiheessa isoakaan merkitystä, ja loputkin ovat toki hyväksyneet asian käyttöehdoissa. Silti tuntuu vähän karulta, että et itse asiassa juurikaan pääse vaikuttamaan siihen, mitä virtuaaliomaisuudellesi tapahtuu. Etenkin, kun sitä lisäkampetta on nykyisin ympätty vähän jokaiseen peliin.

Pelien ostaminen DRM-suojatuista latauspalveluista on tietysti periaatteessa sama asia. Tällä hetkellä on toki olemassa Gaben epämääräinen lupaus siitä, että Steamin sulkeutuessa pelit päivitetään DRM-vapaiksi, mutta saapa nähdä, miten tarkkaan tämä asia on ylös kirjattu. Täysdigitaalisuuden kaksiteräinen miekka tulee nimittäin hyvin konkreettiseksi, kun katselen omaa pelihyllyäni ja sen kymmeniä jo aikoja sitten kaatuneita kustantajia. Niin suuria kuin Sierra On-Line, Mirrorsoft ja Spectrum Holobyte aikanaan olivatkin, ei niiden latauspalveluihin olisi enää nykypäivänä juuri asiaa. Tilanteet muuttuvat nopeasti, eikä tahti vaikuta ainakaan hidastuvan. Varminta on siis edelleen omistaa jatkossakin pelattavaksi haluamansa pelit fyysisellä medialla.



Täydellisessä Maailmassa (tm) pelejä koskisi jonkinlainen kuluttajansuojaan vertautuva velvoite, jonka mukaan pelistä tai sen sisällä olevista ominaisuuksista maksanut saisi lopuksi mukaansa "pakokapselin", joka sisältäisi pelin ja tiedot virtuaaliomaisuudesta. Palvelinpuolen lähdekoodit pitäisi julkaista, jolloin tämän kapselin voisi sitten tipauttaa mahdollisen yhteisön perustaman palvelimen sisään ja jatkaa peliä tästä.

Täydellisen Maailman tiellä on kuitenkin monta asiaa, eikä vähäisimpänä pelifirmojen ansaintalogiikka. Monenkaan mielestä ei ole kohtuullista velvoittaa firmoja luomaan itselleen kilpailua vanhoilla tuotteillaan, kun pelaajan rahoja tarvittaisiin jo seuraavaan peliin. On mielekästä, että tuotteella on jonkinlainen kohtuullinen käyttöikä. Nykymalli kuitenkin mahdollistaa pelien ”etärampauttamisen” turhankin nopeasti, ja firmat myös tarttuvat mahdollisuuteen hanakasti. Vanhojen morppien retail-paketit ovat jo nyt käytännössä arvotonta ongelmajätettä.

En siis usko, että EFF saa hakemaansa poikkeuslupaa, niin hienoa kuin olisikin vielä joskus kokeilla Motor City Onlinea. Käytännössä kyseessä on kuitenkin keskustelu, joka joudutaan lähivuosina käymään, sillä yhteisön tekemät reverse engineering -palvelimet ovat jo todellisuutta ja tulevat vain yleistymään. Kun eri verkkopalveluiden ostoksissa alkaa olla kiinni kymmeniä ja satoja euroja, homma muuttuu mutkikkaaksi alasajovaiheessa. Ensimmäinen DRM-latauspalvelun lopettava taho kohdannee joukon mielenkiintoisia ennakkotapauksia.