Sunnuntaikolumni: Kauhuista kauheimmat
Mammanpojan mörkömuistelot
Synkän syystalven ja etenkin Halloweenin lähestyessä sitä alkaa taas herkästi pohtia pelottavuuksia. Olen itse aina ollut pahemman luokan säikky, enkä lapsena koskaan uskaltanut katsoa niitä (italiankielisillä kopionkopioilla levitettyjä) kauhupätkiä, joilla kaverit aina leuhkivat. Vilkkaan mielikuvitukseni ansiosta sain ihan tarpeeksi painajaisia TV-uutisten sisällöstä. Sivistin itseäni Elm Streeteillä sun muilla Evil Deadeilla ja Manaajilla vasta paljon myöhemmin. Ja pelkäsin muuten silloinkin (paitsi Elm Street oli kyllä enemmänkin hassu).
Muistan myös ensimmäisen kerran, jolloin tosissani pelkäsin tietokonepeliä pelatessani. Kyseessä oli Commodore 64 -versio pelistä Nosferatu the Vampyre, jonka ZX Spectrum -version läpipeluu näkyy kestävän noin vartin:
Nepaversiossa oli, kuten tavallista, paremmat äänet ja vähän siistimpi grafiikka. Samanlaista isometristä haahuilua se kuitenkin oli. Ja kuten voitte havaita, Nosferatussa ei sinällään tapahdu mitään hirveän pelottavaa. Kyse olikin siitä, että pelin tunnelma oli niin ahdistava: jossain täällä kartanon uumenissa on mahdollisesti kamalan pelottava vampyyriloordi. Tilannetta ei auttanut, etten lainkaan ymmärtänyt, mitä pelissä oli ylipäänsä tarkoitus tehdä.
Olen sittemmin aina välillä kokeillut jotakin ”kauhupeliksi” luokiteltavaa, etenkin kun niitä on arvosteltavaksi tipahdellut. Resident Evil vielä meni, mutta ensimmäinen Silent Hill oli omaan makuuni ripauksen liian karmivaa ja jäi pelaamatta. Ero taitaa olla juuri siinä, että RE on enemmän sellaista amerikkalaistyyppistä pelottelua, kun taas Silent Hill osasi ajoittain näppäillä muitakin kieliä. Jokin radio, josta kuuluu epämääräistä suhinaa, on omalle mielikuvitukselleni aivan väärä esine yömyöhällä. Forbidden Siren oli myös alusta asti nopenopenope-osastoa.
Muutenkin itselleni on aina ollut pelottavampaa se, mitä ei näytetä, kuin se, mitä näytetään. Ilmassa leijuva uhka jostakin kamalasta on paljon vainoavampaa kuin jokin artistin näkemys siitä, mikä se mörkö sitten on. Mainitsemani Evil Deadin kammottavuus laski kertaluokkaisesti siinä vaiheessa, kun ikiaikainen pahuus astui kameran eteen muovailuvaha-animaationa. Aivan loistavat "paha kamera" -ajot pitkin metsiä jättivät sentään mielikuvitukselle sijaa.
Eräs tapaus, josta olen kirjoittanut monesti, oli Gamecuben Eternal Darkness. Sekään ei täysin välttänyt näitä pöökauhuhetkiä, mutta ne oli sentään toteutettu maulla. Ja niiden lisäksi peli teki myös paljon muuta oikein. Hulluusjärjestelmä erikoisefekteineen oli mielenkiintoinen ja varmisti sen, että pelaaja pysyi varpaillaan, kun seuraavaksi saattoi oikeastaan tapahtua melkein mitä tahansa. Pelimaailma oli oikeasti vihamielinen pelaajaa kohtaan useammallakin tavalla. Lovecraft-henkinen tarina toimi. On harmi, että Silicon Knights kaatui ja jatko-osan Kickstarter-sekoilut söivät yleistä mielenkiintoa peliin, mutta haluaisin kyllä edelleen nähdä lisää tätä.
Kuten on käynyt selväksi, kauhu on subjektiivinen kokemus, ja se kaikkein pelottavin asia vaihtelee elämän kuljettaessa. 1980-luvulla pelkäsin ydinsotaa paljon enemmän kuin vampyyreitä ja kummituksia, vaikka niitäkin toki ihan riittämiin (kiitos tuttavan luona luetun Noidan Käsikirjan, hrrr). Eternal Darkness kolahti niin kovaa, koska jouduin noihin aikoihin itse työstämään myös omia mielenterveyden ongelmiani. Ajatus ”hulluksi tulemisesta” pelotti siinä tilanteessa oikeasti.
Viimeksi olen pelaajana pelästynyt ja ahdistunut The Last of Usin alkuminuuteista. Kyseessä ei edes ole mikään kauhupeli, mutta alkuasetelman käänne, joka liittyy päähenkilön jälkikasvuun, veti vakavaksi. Omien lasten syntymän myötä pään sisäinen ohjelmointi tuntuu muuttuneen niin, että on usein järkyttävää seurata vaarassa olevia lapsukaisia. Useimmissa peleissä zombiet tai niiden sukuiset ovat lähinnä huvittavia otuksia, mutta TLoU toi siihenkin hienon ja surumielisen vivahteensa.
Katselin taannoin kohutun P.T.-demon läpipeluun Twitch-streamissa (ei puhettakaan, että olisin halunnut sitä itse pelata). Siinäkin oli jotain ihan mielenkiintoista, mutta lopulta kyse oli kuitenkin vain piilotettujen objektien löytämisestä, joka oli kuorrutettu säikäytyksillä. Odotin ehkä Kojimalta enemmän, mutta katsotaan nyt, mitä lopullinen Silent Hills sitten tuo tullessaan. Tilaa kunnolliselle kauhulle on, näin arkajalankin näkökulmasta.
Niin, ja mikä sitten on se suosikkikauhuleffani? Event Horizon. Hyi hitto.
Mikä peli tai elokuva sinua pelotti ja miksi? Kerro kommenteissa.
Muistan myös ensimmäisen kerran, jolloin tosissani pelkäsin tietokonepeliä pelatessani. Kyseessä oli Commodore 64 -versio pelistä Nosferatu the Vampyre, jonka ZX Spectrum -version läpipeluu näkyy kestävän noin vartin:
Nepaversiossa oli, kuten tavallista, paremmat äänet ja vähän siistimpi grafiikka. Samanlaista isometristä haahuilua se kuitenkin oli. Ja kuten voitte havaita, Nosferatussa ei sinällään tapahdu mitään hirveän pelottavaa. Kyse olikin siitä, että pelin tunnelma oli niin ahdistava: jossain täällä kartanon uumenissa on mahdollisesti kamalan pelottava vampyyriloordi. Tilannetta ei auttanut, etten lainkaan ymmärtänyt, mitä pelissä oli ylipäänsä tarkoitus tehdä.
Avasit nyt tämän oven ja PÖÖ!
Olen sittemmin aina välillä kokeillut jotakin ”kauhupeliksi” luokiteltavaa, etenkin kun niitä on arvosteltavaksi tipahdellut. Resident Evil vielä meni, mutta ensimmäinen Silent Hill oli omaan makuuni ripauksen liian karmivaa ja jäi pelaamatta. Ero taitaa olla juuri siinä, että RE on enemmän sellaista amerikkalaistyyppistä pelottelua, kun taas Silent Hill osasi ajoittain näppäillä muitakin kieliä. Jokin radio, josta kuuluu epämääräistä suhinaa, on omalle mielikuvitukselleni aivan väärä esine yömyöhällä. Forbidden Siren oli myös alusta asti nopenopenope-osastoa.
Muutenkin itselleni on aina ollut pelottavampaa se, mitä ei näytetä, kuin se, mitä näytetään. Ilmassa leijuva uhka jostakin kamalasta on paljon vainoavampaa kuin jokin artistin näkemys siitä, mikä se mörkö sitten on. Mainitsemani Evil Deadin kammottavuus laski kertaluokkaisesti siinä vaiheessa, kun ikiaikainen pahuus astui kameran eteen muovailuvaha-animaationa. Aivan loistavat "paha kamera" -ajot pitkin metsiä jättivät sentään mielikuvitukselle sijaa.
Eräs tapaus, josta olen kirjoittanut monesti, oli Gamecuben Eternal Darkness. Sekään ei täysin välttänyt näitä pöökauhuhetkiä, mutta ne oli sentään toteutettu maulla. Ja niiden lisäksi peli teki myös paljon muuta oikein. Hulluusjärjestelmä erikoisefekteineen oli mielenkiintoinen ja varmisti sen, että pelaaja pysyi varpaillaan, kun seuraavaksi saattoi oikeastaan tapahtua melkein mitä tahansa. Pelimaailma oli oikeasti vihamielinen pelaajaa kohtaan useammallakin tavalla. Lovecraft-henkinen tarina toimi. On harmi, että Silicon Knights kaatui ja jatko-osan Kickstarter-sekoilut söivät yleistä mielenkiintoa peliin, mutta haluaisin kyllä edelleen nähdä lisää tätä.
Mitä sinä pelkäät?
Kuten on käynyt selväksi, kauhu on subjektiivinen kokemus, ja se kaikkein pelottavin asia vaihtelee elämän kuljettaessa. 1980-luvulla pelkäsin ydinsotaa paljon enemmän kuin vampyyreitä ja kummituksia, vaikka niitäkin toki ihan riittämiin (kiitos tuttavan luona luetun Noidan Käsikirjan, hrrr). Eternal Darkness kolahti niin kovaa, koska jouduin noihin aikoihin itse työstämään myös omia mielenterveyden ongelmiani. Ajatus ”hulluksi tulemisesta” pelotti siinä tilanteessa oikeasti.
Viimeksi olen pelaajana pelästynyt ja ahdistunut The Last of Usin alkuminuuteista. Kyseessä ei edes ole mikään kauhupeli, mutta alkuasetelman käänne, joka liittyy päähenkilön jälkikasvuun, veti vakavaksi. Omien lasten syntymän myötä pään sisäinen ohjelmointi tuntuu muuttuneen niin, että on usein järkyttävää seurata vaarassa olevia lapsukaisia. Useimmissa peleissä zombiet tai niiden sukuiset ovat lähinnä huvittavia otuksia, mutta TLoU toi siihenkin hienon ja surumielisen vivahteensa.
Katselin taannoin kohutun P.T.-demon läpipeluun Twitch-streamissa (ei puhettakaan, että olisin halunnut sitä itse pelata). Siinäkin oli jotain ihan mielenkiintoista, mutta lopulta kyse oli kuitenkin vain piilotettujen objektien löytämisestä, joka oli kuorrutettu säikäytyksillä. Odotin ehkä Kojimalta enemmän, mutta katsotaan nyt, mitä lopullinen Silent Hills sitten tuo tullessaan. Tilaa kunnolliselle kauhulle on, näin arkajalankin näkökulmasta.
Niin, ja mikä sitten on se suosikkikauhuleffani? Event Horizon. Hyi hitto.
Mikä peli tai elokuva sinua pelotti ja miksi? Kerro kommenteissa.
Keskustelut (20 viestiä)
Rekisteröitynyt 10.04.2007
26.10.2014 klo 22.09 3
Ja leffoista ehdottomasti A Tale of Two Sisters.
Säikyttely on mammanpojille. Painostus ja ahdistus on parasta.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
26.10.2014 klo 22.11 1
Rekisteröitynyt 13.03.2008
26.10.2014 klo 22.19 1
Peleistä Fahrenheit, jota pelasin yömyöhään. Meinasin saada sydärin kun joku hahmo näkyi peilissä pelaajan takana.
26.10.2014 klo 22.44
26.10.2014 klo 23.23 2
En tiedä onko mieltymys kauhupeleihin ja scifisarjoihin enemmän syytä vai seurausta tästä... ööh ilmiömäisestä itsehypnoosikyvystä ja salamannopeasta mielikuvituksesta, mutta nautin kyllä joka sekunnista.
Pelottavimpia pelejä mielestäni ovat olleet RE2 (skenaario Bn loppuhuipennus!), Silent Hill, Doom64 ja yllättäen Doom3, AvP marine tai ainakin nämä tulivat nyt mieleen. Aika mainstream kamaa ja toivoisin että löytys enemmän näitä SH tapaisia kaikkia osa-alueita hyödyntäviä armottomia kauhupelejä.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2014
26.10.2014 klo 23.34 1
Omiin kauhusuosikkeihin lukeutuvat Silent Hill, Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth sekä Condemned: Criminal Origin. Lisäksi REmake oli rautaa. Tällä hetkellä työn alla on Alien: Isolation, ja kyllähän tuo on pelottanut ja monta kertaa.
Pelottavimpia pelejä mielestäni ovat olleet RE2 (skenaario Bn loppuhuipennus!), Silent Hill, Doom64 ja yllättäen Doom3, AvP marine tai ainakin nämä tulivat nyt mieleen.
Doom64:n musiikki ja mörköjen örinät olivat pienempänä poikana niin ahdistavia, että peliä piti pelata mutella. Kauhea järkytys, kun odotti Bobby Princen säestämää tappomäiskettä.
http://doom64ex.wordpress.com/
27.10.2014 klo 00.36
27.10.2014 klo 09.21
Yhdessä vaiheessa peliuraa vähäisetkin kauhuelementit peleissä pelottivat siinä määrin, että esim. Half Life 2:n Ravenholm oli jotain ihan todella karmeaa. Pyrin pääsemään tuon jakson pelistä mahdollisimman nopeasti läpi ja läheltä piti, ettei peli jäänyt tuohon kohtaan kesken. Nykyisinhän se ei toki enää tunnu missään ja muutenkin ne vanhemmat "kauhupelit" eivät oikeastaan kauhua ole nähneetkään, enkä oikein ymmärrä mikä niistä nyt niin kauheita teki. En silti pelaile (tai katso) näitä uusia kauhupelejä (tai elokuvia), koska eivät vain ole minun juttu.
Uusimmat "kauhupelit" joita olen pelannut, on Dead Space pelit. Eivät kieltämättä oikein sinne kauhupelien kategoriaan kuulu, mutta ovat sellaisia sopivan painostavia tunnelmaltaan, että tälläinen vellihousukin pystyy niitä pelaamaan. Itse luokittelen Dead Spacet ennemmin Surival Horroriksi, joka on oman henkilökohtaisen kategorisoinnin mukaan eri genre kuin pelkkä Horror. Surivival Horrorissa se kauhuelementti ei ole niinkään pelaajalle kuin pelihahmolle. Dead Space 1 ja 2:ssa oli mielestäni paikoitelle sopivan painostava tunnelma, joka ei äitynyt ihan pelaajalle kauhuksi asti.
27.10.2014 klo 09.35
Ei ole kauhupelit meikäläiselle.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2007
27.10.2014 klo 09.59
Kauhu peleissä on jäänyt vielä vähemmälle vaikka sitä en oo niin vältellyt. Ehkä Amnesia: The Dark Descent pääsi lähimmäksi, vaikka se oli enemmän pakokauhua ku kauhua. Oikeastaan ensimmäinen kohtaaminen mörön kanssa meni niin, että astuin kaapista ulos lopulta kattomaan mikä mua jahtaa. Ei ehkä ihan pelin tekijän ohjeistamalla pelityylillä siis mennyt. Kyllähän se pelotti myös toisella peluukerralla, mutta molemmilla lopulta kaikki pakojutut päätty hysteeriseen nauruun eikä niinkään hikiseen huohottamiseen.
Doom 3 ensiminuutit oli toki ihan jänniä, mutta siihempä se sitten jäikin ku kyseessä oli ihan puhas action-FPS. F.E.A.R. ei esim. meikästä ollu millää tavalla kauhua, kevyttä säikyttelyä ja seki epäonnistu.
Nytten esim. Gone Homea pelatessa tuli hieman "kauhun" hetket siinä vaiheessa kun lähin kohti sitä vinttiä ja loppua. Ehdin jo odottaa paljon ikävämpää loppuratkasua, ja koska tämä peli ehti maagisesti saada kiintymään hahmoon kahdessa tunnissa, joka ei edes näkynyt koko pelin aikana.
Steam-libraryn Horror osiossa on kuus peliä, joista kolmea en pidä kauhupelinä. Ainoastaan Dead Space yritti tosissaan, mutta epäonnistui lähinnä kunnon ohjauksen puuttumisen takia. F.E.A.R.:sta en oo varma yrittikö olla vai eikö.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
27.10.2014 klo 10.04
27.10.2014 klo 10.14 1
27.10.2014 klo 13.31
Rekisteröitynyt 17.03.2009
27.10.2014 klo 15.58 1
Event Horizonin on karmiva leffa, vaikkei ehkä kauhean hyvä. Taitaa olla ainoa pätkä jonka pistin itse poikki kun en kestänyt. Aika häiriintyneeksi meni loppua kohden.
Suosikki on Alien. Ei ehkä herätä suoranaista ahdistusta niin paljoa katsoessa, mutta muuten se on niin hemmetin paljon vivaihtekkaampi, tyylikäs ja hienovaraisempi kuin mikään muu elokuva genressä. En ole mitään muuta yhtä tiettyä hirviötä nähnyt painajaisissani niin paljoa kuin Gigerin muukalaista.
27.10.2014 klo 17.20
Elokuvista täytyy mainita eka Blair Witch project, jonka loppuratkasun jälkeen kyllä meni hetki ennen kuin sai unta taas...
27.10.2014 klo 22.15
28.10.2014 klo 12.49
Vanhemmista peleistä Doom1/2/3, Resident Evil 1/2 (kakkosen alkuintrosta tuli jo kutkuttavia unia) vuoden 99 AvP, Silent Hill 2.
Uudemmista Dead Space 1 ja Frictional Gamesin koko tuotanto Penumbrasta Amnesiaan. Tosin uusin Chinese Roomin osaksi kehittämä Amnesia ei pelottanut yhtään.
29.10.2014 klo 18.28
29.10.2014 klo 18.29
Huonoja valintoja! Kaikista pelottavin peli on kyllä tasan tarkkaan probotector! se kakkoskentän musiikki laittoi aina melkeen itkemään pienenä ja jouduin käymään terapiassakin siitä :(
Veit sanat suustani! Siis aivan käsittämätöntä miten NES venyi moiseen pelotteluun. Toinen oli Siolomons Key, josta näin opainajaisia vielä vuosia sen jälkeen.
30.10.2014 klo 10.01
Ehkä vähän uudempi ja tutumpi joka ei varsinaisesti säikäyttänyt mutta oli tunnelmaltaan niin ahdistava ja pelottava että se kauhupelistä käy, oli FONV:n Dead Money-lisäosa.