Synkän syystalven ja etenkin Halloweenin lähestyessä sitä alkaa taas herkästi pohtia pelottavuuksia. Olen itse aina ollut pahemman luokan säikky, enkä lapsena koskaan uskaltanut katsoa niitä (italiankielisillä kopionkopioilla levitettyjä) kauhupätkiä, joilla kaverit aina leuhkivat. Vilkkaan mielikuvitukseni ansiosta sain ihan tarpeeksi painajaisia TV-uutisten sisällöstä. Sivistin itseäni Elm Streeteillä sun muilla Evil Deadeilla ja Manaajilla vasta paljon myöhemmin. Ja pelkäsin muuten silloinkin (paitsi Elm Street oli kyllä enemmänkin hassu).

Muistan myös ensimmäisen kerran, jolloin tosissani pelkäsin tietokonepeliä pelatessani. Kyseessä oli Commodore 64 -versio pelistä Nosferatu the Vampyre, jonka ZX Spectrum -version läpipeluu näkyy kestävän noin vartin:



Nepaversiossa oli, kuten tavallista, paremmat äänet ja vähän siistimpi grafiikka. Samanlaista isometristä haahuilua se kuitenkin oli. Ja kuten voitte havaita, Nosferatussa ei sinällään tapahdu mitään hirveän pelottavaa. Kyse olikin siitä, että pelin tunnelma oli niin ahdistava: jossain täällä kartanon uumenissa on mahdollisesti kamalan pelottava vampyyriloordi. Tilannetta ei auttanut, etten lainkaan ymmärtänyt, mitä pelissä oli ylipäänsä tarkoitus tehdä.



Olen sittemmin aina välillä kokeillut jotakin ”kauhupeliksi” luokiteltavaa, etenkin kun niitä on arvosteltavaksi tipahdellut. Resident Evil vielä meni, mutta ensimmäinen Silent Hill oli omaan makuuni ripauksen liian karmivaa ja jäi pelaamatta. Ero taitaa olla juuri siinä, että RE on enemmän sellaista amerikkalaistyyppistä pelottelua, kun taas Silent Hill osasi ajoittain näppäillä muitakin kieliä. Jokin radio, josta kuuluu epämääräistä suhinaa, on omalle mielikuvitukselleni aivan väärä esine yömyöhällä. Forbidden Siren oli myös alusta asti nopenopenope-osastoa.

Muutenkin itselleni on aina ollut pelottavampaa se, mitä ei näytetä, kuin se, mitä näytetään. Ilmassa leijuva uhka jostakin kamalasta on paljon vainoavampaa kuin jokin artistin näkemys siitä, mikä se mörkö sitten on. Mainitsemani Evil Deadin kammottavuus laski kertaluokkaisesti siinä vaiheessa, kun ikiaikainen pahuus astui kameran eteen muovailuvaha-animaationa. Aivan loistavat "paha kamera" -ajot pitkin metsiä jättivät sentään mielikuvitukselle sijaa.

Eräs tapaus, josta olen kirjoittanut monesti, oli Gamecuben Eternal Darkness. Sekään ei täysin välttänyt näitä pöökauhuhetkiä, mutta ne oli sentään toteutettu maulla. Ja niiden lisäksi peli teki myös paljon muuta oikein. Hulluusjärjestelmä erikoisefekteineen oli mielenkiintoinen ja varmisti sen, että pelaaja pysyi varpaillaan, kun seuraavaksi saattoi oikeastaan tapahtua melkein mitä tahansa. Pelimaailma oli oikeasti vihamielinen pelaajaa kohtaan useammallakin tavalla. Lovecraft-henkinen tarina toimi. On harmi, että Silicon Knights kaatui ja jatko-osan Kickstarter-sekoilut söivät yleistä mielenkiintoa peliin, mutta haluaisin kyllä edelleen nähdä lisää tätä.



Kuten on käynyt selväksi, kauhu on subjektiivinen kokemus, ja se kaikkein pelottavin asia vaihtelee elämän kuljettaessa. 1980-luvulla pelkäsin ydinsotaa paljon enemmän kuin vampyyreitä ja kummituksia, vaikka niitäkin toki ihan riittämiin (kiitos tuttavan luona luetun Noidan Käsikirjan, hrrr). Eternal Darkness kolahti niin kovaa, koska jouduin noihin aikoihin itse työstämään myös omia mielenterveyden ongelmiani. Ajatus ”hulluksi tulemisesta” pelotti siinä tilanteessa oikeasti.

Viimeksi olen pelaajana pelästynyt ja ahdistunut The Last of Usin alkuminuuteista. Kyseessä ei edes ole mikään kauhupeli, mutta alkuasetelman käänne, joka liittyy päähenkilön jälkikasvuun, veti vakavaksi. Omien lasten syntymän myötä pään sisäinen ohjelmointi tuntuu muuttuneen niin, että on usein järkyttävää seurata vaarassa olevia lapsukaisia. Useimmissa peleissä zombiet tai niiden sukuiset ovat lähinnä huvittavia otuksia, mutta TLoU toi siihenkin hienon ja surumielisen vivahteensa.

Katselin taannoin kohutun P.T.-demon läpipeluun Twitch-streamissa (ei puhettakaan, että olisin halunnut sitä itse pelata). Siinäkin oli jotain ihan mielenkiintoista, mutta lopulta kyse oli kuitenkin vain piilotettujen objektien löytämisestä, joka oli kuorrutettu säikäytyksillä. Odotin ehkä Kojimalta enemmän, mutta katsotaan nyt, mitä lopullinen Silent Hills sitten tuo tullessaan. Tilaa kunnolliselle kauhulle on, näin arkajalankin näkökulmasta.

Niin, ja mikä sitten on se suosikkikauhuleffani? Event Horizon. Hyi hitto.

Mikä peli tai elokuva sinua pelotti ja miksi? Kerro kommenteissa.