Nuorempi lapsistani on todella kiinnostunut videopeleistä. Jos hänet jättää hetkeksi ilman valvontaa, on hyvin todennäköistä, että hänet löytää pian jonkin pelikoneen kimpusta. Ja niitä nyt sattuneesta syystä on meillä useampia. Häntä kiinnostavat kaikenlaiset lapsille sallitut pelit: niin Angry Birds kuin Muumit, unohtamatta Sega Rallya ja Nintendolandia.

Jonkinlainen ongelma minulle ja vaimolleni kasvattajina on, että hän täyttää vasta reilun kuukauden kuluttua neljä vuotta. Hänen isosiskonsakin on kyllä pelannut noin kolmivuotiaasta asti, mutta siihen ei ole juuri koskaan tarvinnut puuttua. Tyttärelle pelaaminen on ollut vain yksi leikkimisen muoto muiden joukossa, mutta pojalleni se on selvästi se ensisijaisin ja huikein viihtymisen formaatti.



Poikani on ikäisekseen erittäin taitava pelaaja ja kehittyy jatkuvasti. Hänen motoriikkansa on erinomainen ja hän käyttää esimerkiksi tablettitietokonetta helppoudella, josta aikuinen saisi olla kateellinen. Vaikka kolmivuotiaan pinna on aika lyhyt mm. vaatteiden pukemisen suhteen, Mario Kart DS:ssä häviämistä hän ei ota lainkaan raskaasti. Pari viikkoa sitten sain todistaa, miten hän päihitti yleisötilaisuuden yhteispelissä joukon itseään noin 5–7 vuotta vanhempia poikia. Vauvoittelu hiljeni aika nopeasti, kun isot pojat huomasivat metrin mittaisen tapin käsittelevän PS4-ohjainta kuin se olisi käden jatke.

Poikani siis selvästi kokee, että pelit ovat hänen elämässään myönteinen asia. Siksi tuntuukin joskus hölmöltä, että me vanhempina joudumme käytännössä rajoittamaan sitä. Yritämme kuitenkin tarjota muitakin virikkeitä, kuten ulkoilua, liikkumista, piirtelyä, yhdessä lukemista ja ihan perinteistä leikkiä. Elämässä kun tarvitaan muitakin taitoja.

Kyllä nämä kaikki pikkumieheltä kohtuudella onnistuvatkin, mutta jos pitää valita pelaamisen tai muun toiminnan väliltä, lopputulos on ennalta selvä. Kun joskus olemme kotona kaksin, saan kuulla vihjailuja siitä, olisiko minulla mahdollisesti jotain töitä mitä voisin mennä tekemään. Tällöin kun olisin kätevästi pois tieltä ehdottelemasta kaikenlaista muuta tekemistä ja hän saisi keskittyä jahtaamaan piste-ennätyksiä.



Jos asiaa kysytään netin vauvafoorumeilta, olemme tietenkin epäonnistuneet vanhempina ja poikamme on pelinarkomaani. Meillä kun ei ole mitään tarkkaa 45 minuutin viikoittaista ”ruutuaikaa”, jonka jälkeen kaikki aparaatit laitetaan lukkojen taakse. Päiväkotipäivän jälkeen hän haluaa yleensä pelata jotain ja saakin. Lapsilukkoja käytämme kyllä muuten, sillä ikärajoista pyrimme pitämään kiinni.

Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että lapseni ei ole järin epätasapainoinen. Kyllä, hän kiukuttelee kun pelikone otetaan pois, mutta tottelee aina ja keksii hetken kuluttua jotain muuta tekemistä. Muiden lasten kanssa hän on sosiaalinen ja ystävällinen, hän tuntee numerot ja kirjaimet, käy kerran viikossa lasten tanssikerhossa ja kiipeilee leikkipuistoissa. Ihan normaali pikkupoika siis, tykkää vain pelaamisesta.

Ajoittain tuntuukin, että ongelma on suurempi meille vanhemmille. Tietynlainen asennekasvatus on johtanut siihen, että on vaikea suhtautua levollisesti lapsen pelaamiseen. Koko ajan tulee miettineeksi, että kauankohan se nyt on pelannut? Joko se on pelannut liian kauan, pitäisikö minun jo keksiä sille jotain muuta tekemistä? Välillä pidämme pelittömiä päiviä, ja nekin sujuvat ihan hyvin. On vaikea samastua lehtikirjoituksiin siitä, miten lapset käyttäytyvät kuin narkomaanit kun heiltä viedään pelit pois.

Toinen suosikkiväite on, että pelit pilaavat mielikuvituksen. Tämän teorian kannattajien olisi kannattanut olla paikalla jokunen viikko sitten, kun poikani istui olohuoneen nurkassa Nintendo 2DS kädessään ja höpötti taukoamatta. Menin katsomaan mitä tapahtuu. Hän pelasi jonkin Lego-pelin vapaata pelitilaa ja sepitti samalla monimutkaista tarinaa, jossa hahmot juttelivat toisilleen. Se ei liittynyt mitenkään itse peliin, vaan peli toimi pelkkänä välineenä. Ulkoleikeissäkin ollaan toisinaan Mario Partyä ja heitetään isosiskon kanssa kuvitteellista noppaa. Vaikea nähdä, missä määrin tämä on huonompaa leikkimistä kuin se, että aikanaan lapset leikkivät ampuvansa toisiaan puisilla pyssyillä.



Ymmärrän täysin, että olen tässä esittänyt anekdoottiperusteluita kahden esimerkin perusteella. Omat tulokseni eivät ehkä ole yleistettävissä. En ole sitä mieltä, ettei lapsia kuulu kasvattaa lainkaan. Vanhempien pitää puuttua siihen, jos jokin puuha tuntuu täyttävän lapsen koko valveillaoloajan – oli kyse sitten kolme- tai kolmetoistavuotiaista. Yleensä kuitenkin niillä, joilla vaikkapa MMO-pelaaminen lähtee lapasesta, on kyse muusta elämänhallinnan puutteesta. Sen oireena sitten elämä täytetään jollakin asialla, joka ei juuri sillä hetkellä ahdista hirveästi. Oli se sitten WoW, viina, huumeet tai seksi.

Tuntuisikin järjettömältä viedä lapselta pois sellaista, missä hän on hyvä, mistä hän selvästi saa iloa ja mikä voi myöhemmin johtaa yleisempäänkin tietotekniseen mielenkiintoon ja vaikka työuraan. Ja mistä ei ole kohtuullisesti nautittuna osoitettu olevan kehitykselle haittaa. Kun aika on kypsä, esittelen pojalleni (ja tytölleni), mitä muuta tietokoneilla voi tehdä kuin pelata. Toivon, että heistä ei aikanaan kasva pelkkiä viihteen kuluttajia vaan digitaalisen maailman osaajia ja sisällöntuottajia – enkä ainakaan itse aio sitä ehkäistä rajoittamalla käyttöä täysin mielivaltaisin perustein.



Alkuperäinen sarjis täällä.