Vitsailin joskus Listasunnuntaissa, että teen vielä kiusallani listan parhaista OutRun-versioinneista. Kun erinäisten käänteiden jälkeen päädyin tänä viikonloppuna pelaamaan useita niistä, päätin toteuttaa uhkaukseni. Kaivoin esiin kasan pelikoneita, tueksi muutaman emulaattorin ja testasin kasan erilaisia OutRun-pelin versioita. En vain tyytynyt katsomaan niistä videoita läpi, vaan kokeilin jokaista versiota ainakin yhden kentän verran. Oli ihan mielenkiintoista tutustua siihen, miten sama peruspeli taipui hyvinkin erilaisiksi versioiksi hieman laitteistorajoitusten mukaisesti – ja siihen, että osaa ihmisistä ei olisi pitänyt ikinä päästää tämän lähdemateriaalin kimppuun.





Tässä vertailun vuoksi Yu Suzukin alkuperäinen aivoitus vuodelta 1986. Kahden Motorola MC68000 -suorittimen vauhdittamaa parhautta.

OutRunin pelattavuuden kannalta tärkeimpiä ominaisuuksia ovat vauhdintunne, ohjattavuus sekä haarautuvat risteykset, joista pelaaja voi valita helpomman tai vaikeamman reitin.

Jatkossa versiot ovat jonkinlaisessa (henkilökohtaisessa) paremmuusjärjestyksessä. Käsittelen vain oikeita kotikonekäännöksiä, en myöhemmin ilmestyneitä uusiopainoksia enkä emulaattorin päällä toimivia versioita (kuten Sega Saturn ja Game Boy Advance).





Ehdottomasti suurin pettymys on suosikkitietokoneeni Amigan versio. Vaikka Amigan pitäisi nimenomaan olla graafisesti tehokas ja kykenevä toteuttamaan OutRunin visuaalisia efektejä, tulos on hirveä. Peli on käännetty ilmeisen huonosti Atari ST:ltä ja se on tahmainen kuin mikä. Jo pelin aloittaminen on tuskaista omituisen valikkohässäkän vuoksi, ja jokaisen tason jälkeen peli lataa seuraavan levyltä. Alkuintron sämplätty puheääni on naurettava.





Toinen isäntäkonettaan iloisesti runteleva versio on MSX. Peli näyttää siltä, että se on tullut jokseenkin piuhaa pitkin Sinclair ZX Spectrumilta, mutta jotenkin pelattavuus on matkalla huonontunut. Etenkin tiet tuntuvat todella kapeilta ja ahtailta. MSX:n parhaat pelit tehtiin Japanissa, tämä MSX-versiointi on eurooppalaista tekoa ja se näkyy.





Huonoilu jatkuu Amstradin kotimikroversion kanssa. Tämäkin peli on selvästi kehitetty Spectrumilla (Spectrum, MSX ja Amstrad käyttävät kaikki Z80-suoritinta) ja Amstrad-versio on vain "väritetty päälle". Iso miinus tulee siitä, että pelissä ei ole lainkaan musiikkia. Pelattavuus ei ole kuitenkaan aivan toivoton, vaikka peli ladataankin taso kerrallaan kasetilta/levykkeeltä.





Versio on lähes yksi yhteen sama kuin Amigalla, mutta koska ST:n kellotaajuus on korkeampi, poistuu yksi Amiga-version ongelmista, eli lamaannuttava hitaus. Musiikkikin onnistuu olemaan parempaa, vaikka ääniominaisuuksien perusteella asian pitäisi olla juuri toisinpäin.





Kun huomioidaan se, että Spectrum on varsin primitiivinen laite eikä osaa esimerkiksi esittää värigrafiikkaa siten kuin kumppaninsa, ei lopputulos ole oikeastaan hassumpi. Vaikka maasto on vihreää, pelissä on mukana kaikki tarvittava: riittävästi vauhtia, menevä musiikki ja haarautuvat tiet. Ohjaus toimii parhaiten näppäimistöltä (perusmallin Spectrumissa kun ei ole mitään peliohjaimen kaltaisia hömpötyksiä).

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen versio, jota pelasin edes etäisesti mielelläni.





Täällä päin harvinaiseksi jääneen kakkos-MSX:n Ulosjuoksu on japanilaista tekoa ja graafisesti huomattavasti MSX1:n versiota parempi. Myös pelattavuus on parantunut, mutta äänipuoli on piipittelyä eikä versio ole kovin lähellä esikuvaansa muutenkaan.





Vaikeahan tässä on olla tuntematta lukkarinrakkautta, sillä C64-versio oli ensimmäinen jota itse aikanaan pelasin. Siitä huolimatta se on lievästä rupisuudestaan huolimatta ihan pelattava. Maaston raitaväritys on vähän laiska tapa tehdä nopeudentuntua ja haarautuvien reittien sijaan kasetilta pitää ladata haluamansa reitti kerralla muistiin. Muuten pelattavuus on ihan hyvä – senkin verran hyvä, että tämä tuli aikanaan esiteininäkin pelattua peräti läpi.





Alamme liikkua kohti materiaalia, josta alkuperäinen peli on tunnistettavissa. DOS-version grafiikan huonoin puoli on itse Ferrari, jonka päältä on joku ajanut höyryjyrällä; muuten se on ihan asiallista ja nopeaa. Äänipuolella tulee vastaan laajentamattoman PC:n rauta: äänikorttitukea ei ole, joten piipperimusiikki riipii korvia. Pelattavuus on näppäimistöltä aivan siedettävä.





Segan ensimmäinen käsikonsoli perustui itse asiassa viriteltyyn Master Systemin tekniikkaan ja sai monia sen pelejä suorina käännöksinä, mutta Out Run on oma versionsa. Olisiko sitten epäilty, että Master System -version grafiikka menee pikkuruudulla liian mössöksi, sillä muuten erittäin pelattavaa peliä luonnehtii autio tunnelma. Tiessä on vähemmän kaistoja ja muita autoja on vähemmän. Peli on kuitenkin vallan viihdyttävä ja sisältää jopa ylimääräisiä pelitiloja.





Kasibittiselle Sega-kotikonsolille on kaksi OutRun-versiota: suljinlaseja käyttävä OutRun 3D ja tämä perinteisempi kaksiulotteinen. En jaksanut nyt kaivaa kolmiulotteisuuslaseja esiin, mutta ainakin tämä 2D-versio on etenkin laitteisto huomioiden menevä pläjäys. Kuten nyt tietysti oli syytäkin, kun kolikkopeli oli kotoisin samasta firmasta.





On Seega ajan merkki, sen tietää joka erkki! Mega Driveä mainostettiin Segan huipputasoisilla kolikkopelikäännöksillä ja sen sisikalut olivatkin sukua alkuperäistä peliautomaattia pyörittäneelle laitteistolle. Näin ei olekaan ihme, että OutRun on Mega Drivellä hyvinkin alkuperäiselle uskollinen ja maittava käännös. Kritiikkiä tekee mieli antaa lähinnä normaalitason liiallisesta helppoudesta, sillä peli hujahti läpi ensiyrittämällä.





Jos hardcore-pelaajan piti 1990-luvun alussa valita vain yksi pelikonsoli, PC Engine oli ainoa todellinen vaihtoehto. Sille on timanttinen valikoima erittäin uskollisia pelihallikäännöksiä, eikä OutRun tee poikkeusta. PCE-versio on niin lähellä peliautomaattia kuin kotikoneella tuolloin pääsi; ainoa merkittävä puute on, että autolla ei ole lainkaan "inertiaa" kun sekuntilaskuri menee nollaan (eli maaliviivan yli ei voi lasketella ns. höyryillä).

Ero on hiuksenhieno, mutta omissa kirjoissani NEC:n uudelleenohjelmoima versio pätkii lopulta jopa Segan Mega Drive -käännöksen. Mikä tahansa kolmesta viimeisestä versiosta on kuitenkin pätevä tapa nauttia (ainakin minusta) maailman parhaasta spriteautoilusta ostamatta itselleen peliautomaattia.

Ja jos et vieläkään saanut tarpeeksesi, laitetaan loppuun Gaming History Sourcen 45-minuuttinen video, jossa versioita pelataan pötkössä peräkkäin. Tässä näkyvät myös emulaattorilla toimivat painokset.



Lisää OutRun-juttua:
Yleistä fanitusta seitsemän vuoden takaa
Tarinaa OutRun-peliautomaattini kunnostuksesta