En oikeastaan tiennyt mitä ajatella, kun luin viime tiistaina netissä kiertänyttä avautumista liittyen pelisuunnittelija Zoë Quinniin. Lyhykäisyydessään kyse oli siis siitä, että hänen ex-poikaystävänsä oli kirjoittanut nettiin pitkän blogitekstin Zoën käyttäytymisestä ja etenkin väitetystä uskottomuudesta. Löydätte sen googlaamalla, en koe tarvetta linkittää juttua tähän. Kaikki väitteet oli "perusteltu" kuvakaappauksin, mutta näin yleisen elämänkokemuksen nojalla tuntui siltä, että taustalla voi olla jotain muutakin.

Keskustelimme asiasta Manun kanssa, ja hän totesi lukeneensa saman ja ihmetelleensä myös, miksi tätä asiaa pitää puida peliuutissaiteilla. Päätimme yhteisesti, että V2.fi ei kirjoita tästä uutista, koska ensinnäkin kahden amerikkalaisen nuoren aikuisen parisuhteen kariutuminen ei liity sen enempää viihteeseen kuin videopeleihinkään ja toisekseen ryöpytys tuntui kohtuuttoman yksipuoliselta. Muut mediat ja etenkään internetin foorumit eivät olleet samaa mieltä, ja melkoinen loanheittohan siitä alkoi. Pian väitettiin Zoën maanneen Kotakun toimittajan kanssa saadakseen pelilleen parempaa näkyvyyttä, vaikka Kotakun päätoimittaja todistikin tämän nopeasti vääräksi. Vanha kunnon 4chan taas päätyi tukemaan kymmenillä tuhansilla dollareilla jotakin tytöille/naisille tarkoitettua indiepelihanketta käytännössä vain siksi, että Zoë Quinn oli moittinut sitä. Kaikkea aiheesta kirjoitettua en ole edes jaksanut lukea.



En kokenut tarvetta valita puolia tässä kiistassa, koska tunnistan oman näkökulmani puolueellisuuden. Aloin kuitenkin taas kerran pohtia pelit ja sukupuoli -kysymystä noin muuten. Olen 37-vuotias heteromies ja ollut jo pitkään onnellisesti naimisissa; en ole joutunut syrjityksi sukupuoleni vuoksi enkä ole joutunut pohtimaan sitä, miten minun seksuaalista suuntautumistani käsitellään peleissä. Päinvastoin. Tuntuu, että juuri minulle niitä pelejä on tehty, ja suurella osalla tekijöistä on ollut samanlainen likainen mielikuvitus kuin itselläni. Eikä tämä ole mikään ihme, sillä moni alkupään pelintekijöistä oli varmasti samantyyppisiä ihmisiä kuin minä.

Tietotekniikka ja pelitkin olivat alkujaan kovin miehisiä harrastuksia, ja harvoja mukaan eksyneitä naispuolisia pidettiin usein nörttipiireissä vähän kummallisina (vaikka esimerkiksi ohjelmoijina naisia oli toki toiminut jo vuosikymmeniä). Näin itse paikalla olleena voin kuitenkin kertoa, että ne muinaiset pikselitissit sun muut kirkkoveneet eivät olleet useinkaan tarkoitettuja mitenkään erityisesti esineellistämään tai alentamaan naissukupuolta. Usein niitä tehtiin, koska ei arveltu, että tytöt niitä kuitenkaan näkevät, ja koska monikaan meistä tietokoneen parissa puuhastelleista finninaamoista ei oikeasti ollut vielä päässyt vastakkaisen sukupuolen kanssa lähikontaktiin. Paremman puutteessa korvikkeeksi kävi vaikka karkea kuvakin. Omaan suhtautumiseeni naisiin tai käsitykseeni sukupuolten tasa-arvosta pelit eivät ole vaikuttaneet tuon taivaallista.

Siksi en ole aivan ensimmäisenä hyppäämässä kelkkaan, kun videopelejä aletaan syyttää seksismistä ja naisten alentamisesta. Kuten muitakin viihdelajeja, myös pelejä on monenlaisia, ja jos jonkun pelin tyyli ärsyttää, kukaan ei pakota sitä pelaamaan. Miespuolisten sotakarpaasien sun muiden Kratosten pullistelevat muskelit ovat aivan yhtä ylilyötyjä kuin seikkailijattarien pakarat tai fantasianaissoturien olemattomat haarniskat. Ei kannata juuttua keskustelussa tälle tasolle.



Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää ymmärtää se, että enää ei eletä 1980-lukua. Tietotekniikka ja pelit ovat kaikkialla ja kaikkien harrastus, eivät enää mikään saunailtaporukka, jossa kaikki nauravat samoille vitseille. On erittäin tärkeää, että peleistä voivat nauttia kaikki ja että kaikki voivat myös ilmaista itseään pelien kautta. Olin itse jotenkin pettynyt, kun Ballad of Gay Tonyssa ei saanutkaan pelata homomiestä; kenellä lienee sitten uskallus loppunut.

Hieman vaivaantuneena seurasin myös, kuinka Hideo Kojima esitteli Gamescomissa Metal Gear Solid V:n tulevia pahvilaatikkokikkoja. Tuntui, että vihollissotilaiden harhauttaminen tytönkuvalla onnistui olemaan useammallakin tavalla tyhmää – jopa MGS:n varsin sarjakuvamaisessa maailmassa. Ensinnäkin se oli taas keino ujuttaa niitä ikuisia bikinityttöjä peliin, toisekseen se oli jo vähän liian hölmö pelimekaniikka, ja kolmannekseen se onnistui jotenkin vielä halventamaan miessukupuolta. Jos sotatoimialueelle ilmestyy outo pahvilaatikko, ei se haittaa lainkaan, jos kyljessä on vähäpukeinen naikkonen. Tämä selvä.



Kojima on toki vanhan polven pelisuunnittelija ja varmasti tuntee oletetun yleisönsä. Hänet tuntien nyt saatettiin myös näyttää jotain sellaista, mitä lopullisessa pelissä ei edes nähdä. Metal Gear Solidissa on kuitenkin aina ollut pientä pikkutuhmaa vihjettä siellä täällä, ja jotenkin maailman muuttuessa – ja etenkin huomioiden, että Ground Zeroesissa niitä ei juuri näkynyt – en odottanut, että tämä "tavaramerkki" tekisi ihan näin tökerön paluun. Tisseille tai naisten ylimääräisille säilytysonkaloille hihittely ei nimittäin paranna MGS:ää pelisarjana tipan vertaa.



Itselleni tietokoneiden käyttö ja pelaaminen ei ole koskaan ollut sukupuolikysymys. En ole pelannut tai jättänyt pelaamatta yhtään peliä siksi, mitä sen tehneillä on housuissaan. Itseäni on aina kiinnostanut vain lopputuloksen laatu.

V2.fi:n avustajakatras on tätä nykyä kohtalaisen tasa-arvoinen, mikä toivottavasti tuo juttuihin myös näkökulmien erilaisuutta. Enkä edelleenkään lupaa itse olla kirjoittamatta välillä vesirajan alapuolella liikkuvia juttuja, koska ne saavat lukijoita ja koska kovin moni muu ei niitä suomeksi kirjoita. Pyrin kuitenkin tekemään tämän mahdollisimman akateemisesti tai ainakin itseironisesti. Tyttärenikin kun osaa jo lukea.

On kuitenkin selvää, että tällä saralla on yleisesti ottaen paljon tehtävää. En väitä, että pelkkä hyssyttely auttaa asiaa, sillä seksuaalisuus ja sukupuoli ovat useimmille meistä täysin oleellisia minuuden rakennuspalikoita. Ei kertakaikkiaan voi olla niin, että naispuolisen pelintekijän, pelitoimittajan tai vaikka pelitutkijan mielipiteitä puidaan edelleen internetin yleisillä foorumeilla sen kautta, kuinka moni panisi. Tulen fyysisesti kiukkuiseksi joka kerta kun näen taas niitä Anita Sarkeesianin feikkipornokuvia kierrossa. Siitä huolimatta, etten ole hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. Samoin en tunne Zoë Quinnia, enkä tiedä kuka oli uskoton ja millä tavalla tämän ajatusketjun käynnistäneessä parisuhteessa. Melko varmasti syytä oli molemmissa. Voitte kuitenkin itse kuvitella, missä määrin häneen nyt kohdistetut – ja osin jo siis perättömiksi osoitetut – hyökkäyskeinot edes toimisivat, jos kyseessä olisi mies. Slut-shaming on edelleen pelottava ase.

Samaan aikaan aivan kaikki ei liity seksiin, eikä kaikkea ole tarkoitettu alistamaan ja loukkaamaan. Myös osin lapsellisilla fantasioilla on sijansa tässä viihteessä, eikä puolialastoman isorintaisen himoblondin pelaaminen ruudulla tee kenestäkään raiskaajaa sen enempää kuin GTA kasvattaa kouluampujia.