V2.fi:n viikon pääuutisesta ei ole epäselvyyttä: Uuno Turhapuro muuttaa maalle teki uuden hintaennätyksen nettihuutokaupassa. Kyseessä lienee korkein suomalaisesta pelistä maksettu hinta. Itsekin Manun kanssa laitoimme rahat kimppaan ja huusimme peliä, kunnes ennalta sopimamme kipuraja ylittyi. Pienenä lohdutuksena tuli sentään liki 20 000 uutisen lukukertaa.

Onko Uuno Turhapuro sitten harvinaisin suomalainen peli? Ei sinne päinkään. Julkaisija itse kertoo jutussamme, että se oli hyvän lisenssin ansiosta peräti jonkinlainen menestys. Peliä myytiin 2000 kappaletta ja moni pitkän linjan harrastaja jopa muistaa jonkun, joka omisti sen. Niitä on vielä jäljellä ja keräilijöidenkin hallussa ainakin kymmenisen kappaletta.

Meillä on toimituksessa kokonainen vitriinillinen suomipelejä, joista useimpien painos oli paljon pienempi – siitä kertovat jo monistetut ohjeet. Näin niitä on myös jäljellä vähemmän. Jos sattumalta päättäisimme myydä ne (mitä emme tietenkään tee, koska iso osa on lahjoituksia), saisimmeko niistä yli 250 euroa kappaleelta? Emme tosiaankaan.





Uuno on kotoinen esimerkki siitä, miten keräilyesineiden hinta ei seuraa logiikkaa. Tämä pitää paikkansa monella muullakin rintamalla, mutta esiintyy peleissä varsin korostuneesti. Aivan samat syyt, jotka tekivät pelistä menestystuotteen Amersoftille, tekevät siitä nyt kultakaivoksen retrohuutokaupoissa. Lisenssi oli suomalaisittain erinomainen ja julkaisualustana oli tietokone, jonka useimmat omistivat 1980-luvulla – ja josta useimmilla on nyt muistoja. Lisäbonuksena on vielä se, että Uuno-pelin järjetön vaikeus on tehnyt siitä eräänlaisen meemin.

Olisi hienoa ajatella, että harvinaisimmat vanhat pelit ovat aina kalleimpia ja päinvastoin. Totuus on kuitenkin, että seksikkäimmät vanhat pelit ovat kalleimpia. Jos haluaa esimerkiksi Sega Saturnin räiskintäpeli Radiant Silvergunin, sen voi ostaa heti eBaysta noin 120 eurolla. Siis noin kaksinkertaiseen hintaan uuteen verrattuna. Hakutuloksia tulee noin 50, joista suurin osa on aiheellisia, joten mistään ultraharvinaisuudesta ei ole todellakaan kysymys. Markkinat ovat vain päättäneet, että hinta on tämä. Ja linja pitää aina Tokion Akihabaraa myöten: kierreltyäni aikani paikallisissa retrokaupoissa päätin, että on sama vaikka tilaisin pelin itselleni internetistä.

Radiant Silvergun on nostettu tukevasti kaapin päälle. Edes Xbox Live Arcadessa tehty uudelleenjulkaisu ei laskenut hintaa mainittavasti, eikä näitä pelejä moni toki pelattavaksi hankikaan. Vaikka peli onkin loistava, sen hinnan määrittää ennen kaikkea sanaton sopimus, ei todellinen harvinaisuus. Paradoksaalisesti sen korkea hinta on jo alkanut edesauttaa sen säilymistä, siinä missä muuta tavaraa heitetään surutta roskiin. Saturnillakin on monta vähemmän myynyttä ja erikoisempaa peliä, laadukkaitakin, joiden hinnoittelu ei ole missään suhteessa Hohtavaan Hopeapyssyyn.



Toinen yleinen näköharha liittyy siihen, että hintataso olisi jotenkin yleismaailmallista. Jopa Euroopan sisällä on kuitenkin merkittäviä heittoja siinä, mikä tavara käy ylipäätään kaupaksi ja mistä saa rahaa.

Sain tästä osoituksen, kun päätin kerran myydä eBayssa tarpeettomaksi käynyttä Amiga-tavaraa. Erinäisten vaihtokauppojen seurauksena omistin kaksi toiminnoiltaan identtistä kiihdytinkorttia, joten ajattelin myydä toisen. Olin jo pettynyt Huuto.netin hintatasoon näille tuotteille, joten kansainvälinen huutokauppa tuntui paremmalta ajatukselta. Lopputulos oli, että sain kortista yli kolminkertaisen hinnan verrattuna siihen, mitä olin maksanut toisesta samanlaisesta Suomessa.

Tälle asialle on helppo selitys. Suomi oli niitä viimeisiä Amiga-harrastuksen tukijalkoja, kun paletti oli levällään Commodoren konkurssin jälkeen 1990-luvun lopussa. Täältä löytyi kasapäin faneja, minä mukaanlukien, jotka saattoivat maksaa tuhansia markkoja saadakseen viimeisimmän ja hienoimman kiihdytinkortin koneeseensa. Italiassa, jossa korttini nyttemmin sijaitsee, touhu oli marginaalisempaa ja palikat nykyisin harvemmassa. Kun seuraa vaikka Facebookin Amiga-ryhmiä, huomaa pian, miten aktiivisia suomalaiset ovat edelleen tämän harrastuksen parissa. Kun tavaraa on paljon, sen hintakin nousee hitaammin.

Ja sama toiseen suuntaan. Vähänkin vanhempi Nintendo-tavara on jostain syystä Suomessa sellaisissa hinnoissa, että olen itse suunnannut jo pitkään peliostoksiani Isoon-Britanniaan. Jopa Gamecuben peleissä hinnat ovat lähteneet jo kipuamaan, vaikka konsolin raato on hädintuskin kylmennyt (ja vielä Wii oli sen kanssa yhteensopiva). Ne muutamat pelit ovat melko kalliita Briteissäkin, mutta laadukasta peruskauraa on enemmän tarjolla, mikä taas laskee keskihintoja.



Minulle on usein soitettu eri medioista ja haluttu haastatella siitä, miten arvokkaita pelit ovat ja miten niiden hinnat nousevat. Myös Yleisradiosta kyseltiin haastattelua viime viikolla, mutta Tampereelle asti ei haluttu vaivautua; onneksi Helsingistä löytyi joku vastaamaan kysymyksiin ja juttu syntyi. Hyvä niin, sillä olisin sanonut samaa kuin sanon aina: minusta koko keskustelu pelien hinnoista on turhan yksinkertaistavaa, enkä oikeastaan jaksa kovin pitkään siitä jutustella. Olen itse käyttänyt vanhoihin peleihin kymmeniä tuhansia euroja rahaa, mutta en odota tälle pääomalleni arvonnousua. Harrastuksen merkittävyys on itselleni aivan muussa.

Kuten yllä osoitin, pelien ja muun tavaran kauppahinta ei useinkaan ole suhteessa siihen, miten merkittäviä ne ovat kulttuurihistoriallisesti. Ne merkittävät pelilöydöt tehdään vanhoista varastoista, ohjelmoijien nurkista ja lehtiä edestakaisin kahlaamalla. Näissä hommissa ei keskihinnastoille ole käyttöä. Siinä vaiheessa kun peli päätyy hintaspekuloijien käsiin, se on toivottavasti jo taltioitu levynkulmalle näköistiedostoina ja skannauksina.

Näin voidaankin sanoa, että käynnissä on jo kaksi harrastusta: yhtäällä pelihistorian kerääminen, toisaalla vanhoilla tavaroilla spekulointi. Näin on käynyt jokaisessa muussakin harrastuksessa, autoista huonekalujen kautta äänilevyihin. Eikä asiassa ole mitään periaatteellista ongelmaa: on hienoa, että satunnainen pelin löytäjä voi yllättäen rikastua, kun muutamalla eurolla nettiin listattu tuote päätyykin huutokaupassa satojen, jopa tuhansien eurojen hintaiseksi. Kuten sanottu, olen valmis maksamaan itsekin Uunosta ainakin kahden uuden pelin hinnan.

Vähemmän hienoa on sen sijaan se, että muutamat yhteisesti "keräilyn Graalin maljoiksi" päätetyt tuotteet vievät huomiota niiltä muilta. Eilisen uutisoinnin jälkeen Uuno Turhapuro muuttaa maalle menee nyt varmasti harvemmin roskiin, kun 80-luvulla pakattuja laatikoita puretaan. Valitettavasti vain Raharuhtinas, Afrikan Tähti, Mehulinja tai Chesmac eivät ole lainkaan yhtä houkuttelevan näköisiä tullessaan varastolaatikossa vastaan. Suomen pelihistorian kannalta ne kuitenkin ovat vähintään yhtä arvokkaita.

Ja kaikista vähiten hienoa on, jos Suomeen leviää jo maailmalla nähty tapa, jossa harvinaisten pelien päällä istutaan arvonnousua odotellen, eikä niitä edes lainata taltioitavaksi. Kuulin joskus jonkun jenkkiharrastajan selittävän, miten "hänelle pelin arvoa nostaa niin paljon se, ettei kukaan muu pääse nauttimaan siitä edes emulaattorilla". Onneksi TCP/IP:n yli ei voi läpsäistä poskelle, sillä muuten olisin joutunut tinkimään väkivallattomuuden ihanteestani. Magneettinen media alkaa häipyä olemattomiin noin 30 vuoden jälkeen, jolloin yksittäiset prototyypit ja koe-erät menetetään todellakin ikiajoiksi, jos niistä ei oteta vedosta talteen. Hillotkaa niitä alkuperäisiänne jos siltä tuntuu, mutta älkää herran tähden tehkö tällaista karhunpalvelusta koko harrastukselle.