Micro Machines on leluvalmistaja Galoobin 1980-luvun lopulla alkunsa saanut tuotesarja, joka nimensä mukaisesti sisältää pienikokoisia autoja ja sittemmin myös muita koneita. Mikromasiinat ovat hyvin pikkuruisia jopa verrattuina niihin normaaleihin metallisiin, noin mittakaavan 1:70 ”pikkuautoihin”. Tästä huolimatta ne ovat esikuviensa näköisiä ja sisältävät paljon yksityiskohtia, onpa jokusissa peräti valotkin. Tätä nykyä sarja viettää hiljaiseloa, vaikkei virallisesti kuollut olekaan.

Kuva: Wikimedia Commons

Omalla pikkuveljelläni oli pieni kokoelma Micro Machinesia, mutta itse olin jo hieman yli-ikäinen niillä leikkimään, joten en osaa arvioida miten mikrokokoiset autot vertautuivat leikeissä isompiin vastineisiinsa. Paljon enemmän kokemusta on sen sijaan kertynyt Micro Machines -pelisarjasta ja varsinkin sen yhdestä osasta.



Codemasters oli aloittanut julkaisemalla niin sanottuja budjettipelejä 80-luvun kotimikroille. Budjettipeli tarkoitti, että peli myytiin halvemmalla kuin täysihintaiset julkaisut – ja tätä kautta myös sitä, että se tehtiin halvemmalla. Toisinaan ne olivat myös laadultaan tavaraa, joka ei olisi isommalla hinnalla kelvannut kenellekään. Kahden ja kolmen punnan kappalehintaan ne kuitenkin liikkuivat ostajien suuntaan, ja firmaa pyörittäneet Darlingin veljekset saivat sen kasvamaan mukavasti. Kotimikrojen ohjelmistomarkkinat kuitenkin kutistuivat ja firma lähti etsimään muita tulonlähteitä. Pelikonsolit olivat kasvussa, joten suunnaksi otettiin ensin 8-bittinen Nintendo.

Jännittävänä yksityiskohtana Codemastersin NES-pelit julkaistiin ilman Nintendon siunausta, aivan kuten kuuluisa Game Genie -lisälaitekin. Yhdysvalloissa käydyn oikeudenkäynnin perusteella Galoob Toys oli saanut oikeuden tehdä NES:lle omia pelimoduuleitaan, jotka eivät totelleet Nintendon aluekoodeja ja olivat muutenkin omannäköisiään.



Galoob Toys oli siis juuri tämä sama firma, joka omisti Micro Machinesin tavaramerkin. Idea pelistä lieneekin syntynyt yhteisten keskusteluiden jälkeen, ja Micro Machines on tietenkin ilmeinen tuote siirrettäväksi kuvaruudulle. On helppo kuvitella, että pikkuiset autot ja veneet ynnä muut ajamassa kilpaa pikkuisilla radoilla vetoavat yleisöön. Ensimmäinen Micro Machines -peli julkaistiinkin NES:lle vuonna 1991 ja se näytti jotakuinkin tällaiselta:



Lisensoimattomuudestaan huolimatta peli menestyi ja toimiva idea käännettiin pian lähes kaikille tuon ajan pelilaitteille. Versionsa saivat parin vuoden sisään Amiga, MS-DOS, SNES, Gameboy, kaikki Segan tuolloiset konsolit ja jopa Philipsin epäonninen CD-i.

Jatko-osa Micro Machines 2: Turbo Tournament ilmestyi vuonna 1994. Peli oli teknisesti melko vastaava kuin ykkösosakin, mutta sen Mega Drive -versio sisälsi hauskan jipon: pelimoduulissa oli kaksi ohjainporttia lisää. Näin peliä saattoi pelata neljä pelaajaa yhtä aikaa. Tämä ei ollut lainkaan ainoa nelinpelitoteutus Mega Drivellä, sillä myös Sega myi sille omaa sovitintaan, mutta ainakin oli reilua pelin ostaneita kohtaan tarjota lisäohjainportit ilman lisärautaa.



Kakkososasta alkanut panostus moninpeliin saavutti huippunsa Micro Machines V3:ssa, joka julkaistiin PlayStationille vuonna 1997 ja hieman myöhemmin Windowsille ja Nintendo 64:lle (sekä vielä myöhemmin Game Boy Colorille, mutta voidaan keskustella oliko kyse enää samasta pelistä). MMV3:n konsoliversioissa oli mahdollisuus kahdeksan pelaajan yhtäaikaiseen kisaan, johon vähimmillään tarvittiin vain neljä ohjainta. Käytössä oli nimittäin Pad Sharingina tunnettu tekniikka, jossa kaksi pelaajaa käytti saman ohjaimen eri päitä auton ohjaamiseen ja jarruttamiseen - kaasu oli kytketty automaattiseksi. PlayStation-versiossa oli mahdollista käyttää oikeastikin kahdeksaa ohjainta kytkemällä koneeseen kaksi Multitapia ja kumpaankin neljä ohjainta.



Micro Machines V3 edustaa itselleni ja monelle muulle koko sarjan huipentumaa. Sen radat olivat aikalaisekseen kekseliäitä ja vaihtelevia, kolmiulotteinen grafiikka oli hienoa ja etenkin moninpeli nosti sen mainioksi ajanvietteeksi. Yksinpelissä etenemällä oli mahdollista kerätä itselleen virtuaalista Micro Machines -kokoelmaa, josta saattoi sitten käydä kisoja kaverin kanssa kun vei oman muistikorttinsa tämän luokse.

MMV3 myi hyvin, mistä kertoi jo uudelleenjulkaisu PlayStationin Platinum-sarjassa. Se sai myös pian jatko-osan Micro Maniacs, jossa autot, veneet ja tankit oli korvattu ratoja pitkin juoksevilla pikkumiehillä. Kahdeksan pelaajan moninpelikin oli mukana, mutta jotain oli menetetty: peli ei enää kerännyt samanlaista arvostelumenestystä tai kassavirtaa kuin edeltäjänsä, vaikkei mikään susi ollutkaan. Toistaiseksi viimeinen sarjan peleistä, Micro Machines V4, julkaistiin vuonna 2006. Pelaajien enimmäismäärä oli pudonnut neljään, eikä peli muutenkaan onnistunut enää innovoimaan niin raikkaasti kuin kolmososa.



On hyvin tunnettua, että aika ei aina ole kiltti kolmiulotteisille peleille. PlayStationin grafiikkaraudan rajoitukset ja karut ratkaisut ovat tiedossa, joten fania hieman hirvittää ladata vanha suosikki koneeseen. Codemastersin tuote kuitenkin kestää aikaa yllättävän hyvin: ulkokuori on ehkä vähän kirveellä veistettyä, muttei rumaa. Radat ovat edelleen hauskoja ja etenkin niiden taustaäänet on tehty hienosti. Harvassa pelissä saa ylipäätään ajaa kilpaa ravintolapöydällä, koulussa tai laboratoriossa.

Moninpelinä MMV3 on edelleen timanttinen. Jos nurkista löytyy PlayStation ja siihen vieläpä kaksi Multitapia ja kasa ohjaimia, luvassa on hieman sekavan alun jälkeen riehakasta huvia isollekin porukalle. Peli ei jaa ruutua pieniin osiin, vaan antaa bonuspisteitä pisimmälle ehtineelle pelaajalle. Tämä tuntuu ensin ärsyttävältä, mutta kun taidot karttuvat, se muuttuu hiuksia nostattavan jännittäväksi.

Suurimmat miinukset peli saa rallatusmusiikeista, pelihahmojen jatkuvasti toistuvista mukahauskoista tokaisuista sekä valikkojen itsetarkoituksellisesta kikkailusta. Pitkin teitä vilistävät autot ovat ehkä ulkonäöllisesti hassu idea, mutta lähinnä hidastavat asetusten tekemistä. Nykypelaaja myös huomaa pian, ettei yksinpelin kisoja ole suunniteltu pullamössösukupolvelle. Kylmiltään saa olla todella tyytyväinen, jos voittaa edes helpoimman sarjan kaikki osakilpailut.

Jos MMV3 kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti sen PlayStation-versiota. Se on N64-käännöstä jouhevamman oloinen ja mahdollistaa kahdeksan pelaajan pelin omilla ohjaimillaan. Suuren myyntinsä ansiosta PSX-versio on myös yleinen ja sitä kautta edullinen: siistikuntoinen yksilö lähtee nettihuutokaupastakin alle kympillä. PlayStation-konsolin ohjaimineen taas löytää käytännössä samaan hintaan melkein miltä tahansa kirppikseltä, ja kolmannen kympin voi sitten käyttää Multitapiin.