Parikymmentä vuotta sitten ostin tuttavalta pois hänen Commodore 128 -tietokoneensa ja sen mukana kasan levykkeitä. Niillä oli (tietenkin) kopioituja pelejä, ja levykkeiden paperikoteloihin oli taiteiltu ja kirjoitettu kaikenlaista hupaisaa. Erityisesti mieleen jäi Last Ninja 2:n kuoreen raapustettu "tosi hyvä mentiin läpi Last Ninja 2", jota on tullut sittemmin siteerattua kaveriporukassa paljonkin.



Tämä levykkeen kuoreen kirjoitettu "arvostelu" kertoi pelaamisen kulttuurista tuolloin. Paitsi että peliä kehuttiin, oli mukana myös omakehua: olimme niin hyviä pelaajia, että selätimme tämän teoksen. Tuohon aikaan se ei ollut mitenkään itsestään selvää. Last Ninja 2:n kaltaisessa seikkailupelissä oli tietenkin selkeä juonikuvio alkuineen ja loppuineen, mutta se oli myös melkoisen hankala. Jos mietin omia pelitaitojani ja ongelmanratkaisukykyjäni 9–12-vuotiaana, jolloin C64 oli pääasiallinen pelikoneeni, olisi Viimeisen Ninjan mysteeri jäänyt selvittämättä aivan varmasti.

Moni muu peli taas ei panostanut läpi pelaamiseen juuri lainkaan. Jos onnistui jotenkin taistelemaan itsensä läpi loputtoman vihollisvyörytyksen, sai palkakseen korkeintaan pienen tekstinpätkän. Useimmiten peli vain alkoi alusta vaikeampana. Tämä johtui monesti ihan siitä, ettei muinaisissa koneissa aina riittänyt edes muistia tehtailla peliin mitään valtavia lopputarinoita. Moni peli oli myös käännetty peliautomaateista, joissa pitkillä jorinoilla tuppasi olemaan vain liikevaihtoa laskeva vaikutus.

Osasyy oli epäilemättä myös se, ettei niitä lopputekstejä ollut moni näkemässä. Kun pelitestaus tarkoitti sitä, että pelin tekijä itse sääti vaikeustason "ainakin riittäväksi", ei kaltaisellani tusinapelaajalla ollut juuri toivoa. Pystyn edelleen luettelemaan ne harvat pelit, jotka esiteini-ikäisenä onnistuin läpäisemään, eikä kyse ollut ainakaan yrittämisen puutteesta.



Käänne tapahtui jossain vuosituhannen vaihteen tienoilla. Ajattelin huvikseni koota silloisille kotisivuilleni listaa läpi pelaamistani peleistä. Olin vasta aloittanut peliarvostelijana, joten suurin osa peleistä oli vielä itse hankittuja. Hämmästyin nopeasti sitä, että lista tuntui paisuvan ja paisuvan. Jo PlayStation 1:llä läpi pelattuja pelejä kertyi kymmeniä, joten hylkäsin koko projektin. Mieli oli ollut jotenkin edelleen siinä tilassa, että pelin läpäiseminen olisi hieno ja vähän erityinen saavutus.

Tämä kehitys oli tuskin seurausta siitä, että olisin äkillisesti kehittynyt pelaajana. Olen aina ollut hidas tajuamaan, mitä pelin tekijät ovat kulloinkin tarkoittaneet, ja onnistun siksi mm. eksymään avoimen maailman peleissä jatkuvasti. Syyn oli siis pakko olla siinä, että pelit olivat helpottuneet.

PlayStation 2 olikin sitten itselleni se konsoli, jolla pelien läpäisy muuttui rutiiniksi. Arvostelin sillä satoja pelejä ja olin varannut kullekin niistä "työaikaa" noin 10 tuntia. Hämmästyttävän monen pelin lopputekstit tulikin siinä ajassa katsottua, lähinnä vain RPG-jättien kanssa vaadittiin merkittäviä lisäpanostuksia.



Kun asiaa tarkastelee ulkopuolelta, on täysin ymmärrettävää, että pelien muuttuessa massaviihteeksi ne helpottuvat. On taloudellisestikin järjetöntä tehdä peleistä niin vaikeita, että keskimääräinen yleisö ei näe niistä kuin hieman alusta. Oheistuotteiden ja jatko-osien markkinointi sujuu paremmin, kun asiakkailla on peliin syvempi suhde. Se ei ole omiaan syntymään, jos tyypillinen pelisessio kestää pari minuuttia.

Mutta liian helppokaan peli ei saa olla. Muutaman kerran on tullut vastaan pelejä, jotka käytännössä pelasivat itse itseään. Tällöin huomaa vaistomaisesti laskevansa rahojaan: maksoin tästä 60 euroa, peli kesti kolme tuntia… hetkinen, tämähän tuli kalliimmaksi kuin elokuvissa käynti! Jos mukaan mahtuu edes yksi hieman otsasuonta pullistava kohta, on kokemus paljon helpompi hyväksyä. Tulee käsitys siitä, että saavutin jotakin.

Nykyään sentään saavutukset tuovat lisäsyvyyttä niihinkin peleihin, joiden ensimmäinen läpäisy käy helpohkosti. Kaikki mahdolliset ähkyt tietystä pelistä on jo entiseen läpipeluuhun verrattava saavutus. Niitä saavutuksiakin on tosin monenlaisia: osan saa miltei vahingossa, osa innostaa pelaamaan lisää ja osa vaikuttaa jo lähtökohtaisesti niin typeriltä, ettei niihin edes halua panostaa.



Itselleni tuoreehko esimerkki AAA-pelin kohtuullisen onnistuneesta vaikeusasteesta on Uncharted-sarja. Vaikka näitä pelejä on pitkitetty tarpeettomilla ammuskeluilla joka käänteessä, niillä on myös kiistattomia ansioita. Ne onnistuvat tiukasta käsikirjoituksestaan huolimatta luomaan aika usein vaikutelman siitä, että pelaaja itsekin osasi jotakin.

Vaikkapa rakastamani GTA:n tehtävät ovat monesti vaikeudeltaan epätasaisempia ja niitä on mahdollista läpäistä puolivahingossa, jos sattuu vain osumaan oikeaan kohtaan. Samoin GTA:n pelimoottoria voi uunottaa tavoilla, joihin tiukemmin käsikirjoitettu peli ei taivu, jolloin vaikeus syntyykin "ulkopelillisistä seikoista". Unchartedin jokaisen osan kanssa olen kironnut juuri sopivan monta kertaa, että olen lopulta ollut tyytyväinen lopputekstejä katsellessani.

Kuvaavaa vaikeusasteen suhteen on se, että osa lukijoista hymähteli kahdelle edelliselle kappaleelle ja pitää todennäköisesti sekä Unchartedin että GTA:n vaikeusastetta aivan pieleen säädettyinä. Useimmat itselleni vaikeat pelit ovat monelle liian helppoja ja päinvastoin. Se, minkä kukakin kokee mielekkääksi vaikeudeksi, onkin eräs pelisuunnittelun viisasten kiviä.



Edellä kuvaamaani taustaa vasten ei ole ihme, että vaikeista peleistä on viime aikoina syntynyt muoti-ilmiö. Se alkoi indieistä kuten I Wanna Be The Guy ja Super Meat Boy, mutta viimeistään Demon's Souls jatko-osineen toi veren pieremisen myös pelikauppojen hyllyille. Kauppa on käynyt ja lisää pukkaa, nyt myös muilta studioilta.

Hauskasti ympyrä onkin nyt sulkeutumassa. Joku Dark Souls 2 on peli, jonka läpäisyllä voi vähän paukutella henkseleitään – ja joka itseltäni jää pelaamatta aivan kuten Last Ninja 2 aikanaan. En vain osaa. Ja tämä on minulle aivan OK, sillä markkinoilla on liki määrättömästi pelejä, joita osaan.