Särkänniemen huvipuisto avattiin eilen ja avajaispäivän kunniaksi henkilökunta oli pukeutunut erilaiksi hahmoiksi. Tarjolla olivat normaalit kissat sun muut krokotiilit, mutta törmäilyautoja (joissa ei tietenkään nykysäännöillä saa törmäillä!) hoiti Luigiksi sonnustautunut nuorehko naisihminen. Ei siis edes Mario, vaan hänen vähemmän tunnettu veljensä – ja kommenteista päätellen hyvin eri-ikäiset huvipuistokävijät tunnistivat heti, kenestä on kysymys. Tämä siitä huolimatta, ettei Nintendo ole viime vuosina ollut varsinaisesti noususuhdanteessa.

Koska lapset riekkuivat laitteissa pitkiä aikoja parempi puolisko seuranaan, minulle jäi aikaa pyöritellä ajatusta. Jos joku olisi pukeutunut karnevaaleihin pelihahmoksi 20 vuotta sitten, sitä olisi pidetty yllättävänä vetona, ja 25 vuotta sitten korkeintaan pari ns. alan harrastajaa olisi hymyillyt tietäväisen näköisenä muiden raapiessa päätään. Nykyisin asiassa ei ole mitään ihmeellistä, ja sivumennen sanoen ko. huvipuistosta on varattu kokonainen alue mobiilipelistä lähtöisin oleville vihaisille linnuille. Ainakin nuoremmalle lapselleni Angry Birds onkin varmasti kovempi juttu kuin Mikki Hiiri.



Olen itse juuri sitä sukupolvea, joka on elänyt pelien murroksen valtavirtaan. Aloittaessani itse harrastusta pelejä oli jo varsin laajalti saatavilla, mutta ne eivät juuri olleet aikuisemman väestönosan suosiossa. Peliarvosteluita lehtiin kirjoittaneet lukiopojat olivat useimmiten vain hädintuskin lukijoitaan vanhempia. Joskus muistan, että äiti oli yön aikana salakuljettanut VIC-20-kotimikron huoneestani alakertaan Cosmic Cruncherin pelaamista varten, mutta muuten sain harrastaa aika rauhassa. Omat lapseni kasvavat aika erilaisessa tilanteessa, eivätkä he ole millään tapaa poikkeuksia, sillä hyvin monet ikäiseni vanhemmat pelaavat. Ehkä erilaisia pelikoneita ja pelejä meillä on sentään keskimääräistä enemmän.

En ole itse missään vaiheessa ajatellut, että pelaaminen olisi jotakin, mikä lopetetaan kun kasvetaan ”aikuiseksi”. Vaikka en olisikaan ajautunut kirjoittamaan aiheesta, on vaikea kuvitella että olisin hylännyt upeat pelikokemukset jonkin satunnaisen iän ohitettuani. Päinvastoin: maltan tuskin odottaa, että lasten kasvettua saan vihdoin yhä enemmän aikaa pelata kaikkea tässä välissä käsittelemättä jäänyttä. Siinä missä omat vanhempani katsoivat – ja katsovat edelleen – televisiota iltaisin, minä käytän vapaa-aikaani mieluummin pelaamiseen.



Henkilökohtaisesti olen saanut elää myös sen, että pelien kulttuurihistoriallinen merkitys alkaa vihdoin hiljakseen valjeta laajemmallekin yleisölle. Kun aloin keräillä kotimikroja ja pelikonsoleita 90-luvun alussa, piirit olivat äärimmäisen pienet ja hajallaan. Edellisen laman aikaan ihmiset kantoivat nurkistaan vanhaa elektroniikkaa kirppiksille, joilta minä niitä tulin poimineeksi. Hintataso oli naurettava: 50 markalla sai laatikollisen retrokoneita, joista nykyisin saa pulittaa saman verran euroja kappaleelta. Useimpien silmissä tavara olikin pelkkää romua tuolloin ja pitkään tämän jälkeenkin.

Perustimme Manun ja veljeni Villen kanssa Pelikonepeijoonit-sivuston vuonna 1999 (ja osin sivusto onkin jäänyt 2000-luvun alun asuunsa). Tuohon aikaan verkossa oli todella vähän minkäänlaisia alan sivustoja, joten se sai pian varsin paljon huomiota ja löysimme monenlaisia kontakteja. Niiden kautta on ollut mahdollista seurata, mitä museoiden maailmassa ajatellaan pelien taltioimisesta.

Ensimmäiset varsinaiset retropelien näyttelyt Suomessa nähtiin 2000-luvun alussa. Isossa roolissa oli GameWorld-messutapahtuma ja siellä erityisesti Pelit-lehden osasto. Järjestimme useampana vuonna messuille melko laajojakin näyttelyitä Pelitin kanssa. Varsinaisista museoista ensimmäinen taisi olla syntymäkaupungissamme toimiva Tyrvään museo, jossa parin huoneen näyttely keräsi kohtalaisen terveen yleisömäärän samoihin aikoihin. Sen jälkeen esineitä on ollut käytännössä koko ajan esillä jossakin: Tampereen kaupungin taidemuseon TR1:n ja Salon kaupungin elektroniikkakokoelmien kanssa kasattiin suositut näyttelyt, ja Mediamuseo Rupriikin, Sähkömuseo Elektran ja Tekniikan museon kanssa on tehty myös yhteistyötä. Ja myös meistä riippumatonta edistystä on tapahtunut: Game On oli iso juttu Helsingissä vuonna 2003 ja Verkkokaupalla on pieni jatkuva näyttely Jätkäsaaren jättimyymälässään. Museoksi en sitä kutsuisi lähinnä esillepanon puutteiden vuoksi, mutta esineet sinällään on kerätty asiantuntevasti.



Asiat eivät kuitenkaan ole vielä likimainkaan hyvin. Juhlapuheissa puhutaan siitä, miten museoidenkin pitää uudistua, mutta todellisuus on vielä toista. Pelit ovat harvojen museolaisten silmissä oikeasti taltioitavaa tavaraa, siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että näyttelyissä tehdään lähes poikkeuksetta yleisöennätyksiä. Tarjolla on vain muutaman viikon tai ehkä kuukauden-parin pätkiä: päätoimista tietokone- tai pelimuseota tai laajempaa esinekokoelmaa ei ole saatu aikaan minnekään. Samaan aikaan liki joka kunnassa on kuitenkin jonkinlainen museo, jossa on esillä ne samat voikirnut ja ämmänlänget.

Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että taltioinnista ovat vastuussa yksityishenkilöt. Ongelmaksi tämä muodostuu sikäli, että esineet ovat varastoituna milloin missäkin silloin kun ne eivät ole museolla lainassa. Varastotilaa taas on olemassa joko hyvää tai halpaa, ei koskaan molempia. Siinä vaiheessa kun tavaran määrä mitataan kuutiometreissä, vaatii aikamoista harrastuneisuutta – ja budjettia – järjestää jokaiselle aparaatille säilytystila, jossa sen kunto ei aktiivisesti heikkene. Pitkällä aikavälillä tästä seuraa se, että moni kokoelma hajoaa maailmalle tai jopa romutetaan oman mielenkiinnon loppuessa tai terveydentilan heikentyessä. Näkisin mielelläni, että edes yksi taho Suomessa taltioisi järjestelmällisesti tätä tekniikkaa, joka liittyy myös maamme omaan historiaan läheisesti. Vielä hetken jaossa olisi myös kansainvälisiä pioneeripisteitä. Huonomminkin verovaroja voisi käyttää.

Asiaa edistääkseni olenkin itse jokusia kertoja tarjonnut kokoelmassani olevia kaksoiskappaleita museoille lahjoituksena. Esinemäärä on kohtalaisen iso ja myös kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Ehtonani on ollut, että laitteet ensivaiheessa säilöttäisiin asiallisesti ja että ne myöhemmin pääsisivät esille. Toistaiseksi yksikään varteenotettava taho ei ole tähän täkyyn tarttunut.