Kuva: Wikimedia Commons/Evan-Amos

Varsinaisten pelikonsolien rynnistys koteihin alkoi käytännössä vuoden 1977 Atari 2600:sta. Vaikkei se ollut ensimmäinen koteihin tarkoitettu pelikone (Magnavox Odyssey nähtiin jo vuonna 1972 ja tässä välissä kaupan oli ollut jos jonkinlaista telkkariin kytkettävää Pongia), Atariin oli saatavilla laaja pelivalikoima ja sen myyntimäärät lähtivät nopeasti aivan eri tangentille. Kokonaismyyntimääräksi muodostui lopulta peräti 30 miljoonaa konetta, mikä on mieletön lukema huomioitaessa tuolloisten markkinoiden koko. Kova kilpailija Mattel Intellivision kykeni vain kymmenesosaan tästä.

Tultaessa vuoteen 1982 oli Atari kuitenkin jo antiikkista rautaa ja peliautomaatteihin verrattuna sen pelit näyttivät lähinnä tikku-ukkojen taisteluilta. Markkinat olivat kypsät tehokkaammalle kilpailijalle, ja sellaiseksi ilmaantui ensimmäisenä ColecoVision. Valmistajayritys Colecon nimi muuten oli alunperin ollut lyhenne sanoista “Connecticut Leather Company”, mutta nahkabisneksestä oli loikattu muovituotteisiin ja leluihin jo vuosikymmeniä aiemmin.



Elokuussa 1982 markkinoille tullut ColecoVision ehti sopivaan väliin. Atarin oma uutuuskonsoli 5200 ei ollut vielä myynnissä ja CV oli teknisesti kuin eri planeetalta 2600:aan verrattuna. Sen grafiikan tarkkuus oli 256x192 kuvapistettä (Atarissa 160x192), suorittimen kellotaajuus oli 3,58 MHz Atarin 1,19 MHz:iä vastaan ja RAM-muistia oli kokonainen kilotavu (Atarissa 128 tavua). Lisäksi Colecossa oli 16 kilotavua ihan oikeaa video-RAMia. Muutenkin se muistutti huomattavasti enemmän nykyaikaista tietotekniikkaa kuin varsin eksoottisia teknisiä ratkaisuja sisältänyt Atari (kiinnostuneille lisätietoja Skrolli-lehden jutusta).

Lopputulos oli se, että parhaimmillaan ColecoVisionin pelit olivat oikeasti peliautomaattitasoa ja liki aina kirkkaasti kilpailijoita edellä. Alla olevassa kuvassa on esimerkkinä vertailu Galaxian-pelin kolikkoautomaatti-, Coleco- ja Atari 2600 -versioista.

Galaxian: Arcade/ColecoVision/Atari 2600

ColecoVisionin ohjain näyttää nykypelaajan silmään omituiselta numeronäppäimistöineen ja pikkuisine ohjaintikkuineen. Aikanaan se oli kuitenkin merkittävästi monipuolisempi kuin vain yhden toimintonäppäimen sisältänyt perustikku, mutta samalla ehkä helpommin omaksuttava kuin Intellivisionin hieman vastaava ohjauslevy. Numeronäppäinten päälle asetettiin muovikalvo, joka ilmaisi, mitä kukin näppäin peleissä tekee. Colecoon sai myös yksinkertaisen rattiohjaimen sekä jännittävän näköiset Super Action -ohjaimet tiettyjä pelejä varten. Lisälaitteena sai vielä palikan, jolla Atari 2600:n pelit toimivat Colecossa.

Myynti lähtikin vetämään hyvin. Loppuvuoden 1982 aikana saatiin kaupaksi yli puoli miljoonaa konetta ja miljoonakin rikkoutui nopeasti. Atarin uutuus 5200 kävi kaupaksi heikommin, osin kelvottoman ohjaimensa vuoksi.



Ajoitus oli kuitenkin Colecon suunnitelmille epäonninen, sillä pelikonsoleiden aika oli kulumassa loppuun. Jatkuva kasvu oli sokeuttanut valmistajat – ja etenkin Atarin – työntämään markkinoille kasapäin pelejä, joille ei enää löytynyt ostajia. Markkinat tulivat täyteen ja ostava yleisö suuntasi katseensa uutuuksina markkinoituihin kotitietokoneisiin. Niilläkin kun sai pelattua muun käytön ohessa.

Tästä seurannut Pohjois-Amerikan videopeliromahduksena tunnettu ilmiö kuivatti alan hetkessä kokoon. Siinä missä vuoden 1983 peli- ja konsolimyynti oli ollut yli kolme miljardia dollaria, vuonna 1985 puhuttiin enää sadasta miljoonasta. Jälki oli rumaa: pikkufirmoja kaatui joka suunnalla ja isommat tekivät hätäsuunnitelmia poistuakseen markkinoilta.

Coleco suunnitteli Adam-lisälaitteen, joka muutti ColecoVisionin tietokoneeksi, mutta kun sen myynti ei lähtenyt vetämään teknisten ongelmien vuoksi, firma hylkäsi koko pelibisneksen vuonna 1985. Täydelliseltä perikadolta sen pelasti lähinnä menestyksekäs Cabbage Patch Kids -lelusarja (tunnettiin Suomessa nimellä Kaalimaan kakarat). ColecoVisionia ehdittiin sen elinikänä myydä noin kaksi miljoonaa kappaletta.



Suhteellisen vaatimattomasta myynnistään huolimatta ColecoVision oli kaikkea muuta kuin merkityksetön laite. Paitsi, että se esitteli konsolipelaajille uuden grafiikan tason, sen edistynyt tekninen suunnittelu poiki koko joukon jäljittelijöitä. Ei ole sattumaa, että samantyyppinen Zilog Z80 -suorittimen ja Texas Instrumentsin video- ja äänipiirien yhdistelmä löytyy niin Sega SG-1000:sta kuin mm. Spectravideon kotimikroistakin (ja tätä kautta MSX-standardista). Samoin Nintendo Famicomin eli täkäläisittäin NES:n suunnittelijat tunnustavat, että ColecoVision teki heihin aikanaan suuren vaikutuksen ja siitä lainattiin suoraan mm. spritegrafiikan toteutustapa.

Salora Manager Expansion Module #1

ColecoVisionille julkaistiin reilut 150 peliä, joista osa oli hyvinkin laadukkaita. Laitteiston samankaltaisuuden vuoksi niitä sai helposti käytettyä myös muutamissa muissa koneissa. Spectravideo myi SV-300-sarjan tietokoneilleen Coleco-pelisovitinta, ja Suomea varten valmistetulle Salora Manager -kotimikrolle tehtiin myös erittäin harvinaiseksi jäänyt Coleco-adapteri. Harrastajat ovat myös kääntäneet Colecolta pelejä muille koneille ja päinvastoin.

Harrastuskoneena ColecoVision koki ensimmäisen renessanssinsa 90-luvun puolivälissä, kun sille ilmestyi kasa harrastajien tekemää ns. homebrew-ohjelmistoa. Tätä seurasivat pian multicartit eli pelimoduulit, jotka sisälsivät suurimman osan julkaistuista peleistä samalla ROM-palikalla. 2010-luvulla laitteelle on saatu SD-kortinlukija, jolla saa helposti ajettua uutta ja vanhaa ohjelmistoa.

Nettihuutokaupoissa toimiva ColecoVision maksaa tällä hetkellä 100 euron molemmin puolin. Laite on teknisesti varsin kestävä, eikä sen korjaaminenkaan ole väljän piirilevyn ansiosta kovin monimutkaista. Nykytelevisioita varten tarpeellinen toimenpide sen sijaan on komposiittivideolähdön lisääminen. Valmiin rakennussarjan saa eBaysta alle 20 euroon, eikä asennus vie kolvaustaitoiselta juuri varttia kauempaa.