Pelien tekniikan kehitys on ennen kaikkea kuvan (ja äänenkin) kehitystä. Siksi jokaisen tietokone- ja konsolisukupolveen ovat aina kuuluneet tärkeänä osana pelit, jotka näyttävät, miten hienoja kuvia laitteistolla saa piirrettyä. Osa peleistä on muutenkin hyviä, osa taas ei. Mahdollisuuksien mukaan olen ottanut listalle pelejä, jotka esiintyvät mahdollisimman vähän 218 edellisellä listalla.

Mitkä pelit tekivät sinuun vaikutuksen ulkonäöllään? Kerro kommenteissa.





Listan inspiroi tämä pääsiäislomalla pelattu C64-peli. James Sachs oli ensimmäisiä kuuluisia tietokonegraafikoita, ja hänen taideteoksensa varassa tämä peli pitkälti lepäsi. Lentävät lautaset hyökkäävät Washingtoniin ja pelaajan pitää puolustaa asemiaan... noin kolme minuuttia, jos tietää mitä tekee. Huonompi pelaaja sai pian tutustua siihen, miten UFOt sädettävät monumentit ja rakennukset mäsäksi. Siitä huolimatta upea grafiikka jäi monelle mieleen.





Last Ninja oli toinen pelisarja, jota Commodore 64:llä aikanaan ihailtiin. Se piirsi grafiikkaa omintakeisesti ruutu kerrallaan ja yksityiskohdissa piisasi. Itse en koskaan perustanut itse pelistä, koska se oli liian vaikea ja ankara omaan makuuni. Toisen pelaajan seuraaminen oli kuitenkin mielenkiintoista, sillä pelin New York oli upeasti toteutettu. Last Ninja -sarjaa ilmestyi kolme osaa.





DotC oli Cinemaware-yhtiön ensimmäinen ”interaktiivinen elokuva”, jonka tarkoituksena olikin ennen kaikkea esitellä Amiga-tietokoneen graafisia kykyjä. Kuvittajana oli mukana jo Saucer Attackin tehnyt James Sachs, eikä visuaalisessa annissa moittimista ollutkaan. Valitettavasti juuri Amiga-painos pelistä on sisällön puolesta köykäisin, sillä se tuotiin markkinoille ilmeisen kiireellä. C64, Atari ST ja IBM PC saivat monipuolisemmat versiot, ja myöhemmin myös Commodore CDTV:lle (Amiga+CD-asema) tuotiin harvinaiseksi jäänyt DotC 2, joka laajensi peliä.





Tiedekeskus Heurekassa oli aikanaan esillä törkeän kallis Macintosh-tietokone, jolla sai pelata tämän pelin CD-levylle tallennettua versiota. Yksinkertainen peli-idea on löytää kohta, josta pääsee "syvemmälle". Vaikka grafiikka on mustavalkoista, sen omalaatuinen tyyli luo pelille hienon tunnelman. Ja vaikka peli olikin suunniteltu lapsille, se jaksoi innostaa aikuisiakin.





Manholen tekijöiden tunnetumpi projekti on tämä CD-peli, joka kuljettaa pelaajan mystisen saaren maisemiin. Aikanaan tämä 3D-mallinnettu grafiikka olisi ollut liian vaativaa toteuttaa suoraan raudalla, joten kuvat ja animaatiot ladattiin levyltä. Mystin pulmista ovat innostuneet monet sellaisetkin, jotka eivät peleistä muuten perusta.

Myst tehtiin alunperin Macille/PC:lle ja käännettiin Amigalle vasta myöhemmin, mutta kaikki muut pelivideot YouTubessa ovat täynnä mukahauskaa kommentointia. Ulkonäöltään peli ei Amigalla juuri poikkea.





Voi pojat. Monen muun tavoin ostin Zone of Endersin vain siksi, että pääsisin katsomaan, miten hyvältä MGS näyttää PlayStation 2:lla. Ja kyllähän se näytti. MGS2:n laivademo oli niin kovaa settiä, että itse peli tuntui aluksi vähän pettymykseltä sen jälkeen. Oli kuitenkin hienoa nähdä, että laite, johon oli juuri käyttänyt kolmen kuukauden opintotuet, pystyikin aikamoiseen grafiikkatykitykseen.





TDU:n demoa Xbox 360:llä kokeillessani tunsin ensimmäistä kertaa pelaavani uuden sukupolven konsolilla. Siihen asti useimmat pelit olivat olleet vain HD-päivityksiä sisällöstä, jonka myös edellinen konsolisukupolvi olisi jaksanut. Ympärillä oleva maailma tuntui elävältä, autot oli tehty hienosti ja ajettavaa baanaa riitti vaikka miten. Vaikka lopullinen peli ei ollutkaan niin hieno kuin mitä usein kaatuileva demo antoi odottaa – ja vaikka kakkososa munittiinkin ja myös PS2:lle lopulta kenkälusikoitiin hieman kutistettu versio – jäi tästä pelistä erityinen muisto.