Peliväkivalta on aika tuore ilmiö. Ja tarkoitan tässä sellaista väkivaltaa, jonka joku voisi ottaa tosissaan. Tokihan joku saattoi pitää jo jotain Commodore 64:n Commando Libyaa raaistavana, mutta tosiasiassa pienten legoukkojen muuttuminen punaiseksi legomössöksi vaati kyllä jonkin verran mielikuvitusta ollakseen oikeasti häiritsevää. Harva peli oli ennen 2000-lukua juuri sen väkivaltaisempi kuin piirroselokuvat – ja joku Tom&Jerry tai 50-luvun Aku Ankkakin on muuten nykysilmään aika surutonta turpaan paukuttamista, vaikka meidänkin sukupolvemme niitä katsoi telkkarin Pätkiksessä.

Ystävämme Saksassa olivat jo muinoin innokkaita kieltämään kaikenlaista. Raskaan historian painolastin vuoksi kaikki natsimateriaali sai tietenkin kieltoleiman, mutta lisäksi pannaan pistettiin myös paljon peliväkivaltaa. Meikäläisittäin asialle naureskeltiin, vaikka meilläkin oli voimassa varsin ankara videolaki, jonka ansiosta jotain Teksasin moottorisahamurhia katseltiin italiaksi dubatulta kopionkopiolta. Asioiden kieltäminen ei ollut lainkaan vierasta suomalaisille virkamiehille tuolloinkaan, joten ainoa syy sille, ettei pelejä kielletty, taisi olla ettei kukaan juuri välittänyt niistä.



Amerikan ihmemaassa kuohunta alkoi etenkin Mortal Kombatista. Digitoidut hahmot repimässä toisiltaan ruumiinosia irti olivat jo vähän eri asia kuin Mario loikkimassa goombien niskaan. Pelialalla ymmärrettiin, että ellei se itse luo jonkinlaista luokitusjärjestelmää, sellainen määrätään pian ylhäältä käsin. ESRB:n vapaaehtoinen luokitusjärjestelmä syntyi jo 1994, ja moni Euroopan maa loi omia järjestelmiään pian tämän jälkeen. Viimein 2003 saatiin yhtenäinen PEGI-luokitus ja nykyisin ikärajat on Suomessa kirjattu kuvaohjelmalakiin. Pelien kannessa olevat luvut eivät ole enää mitään suosituksia.

Järjestelmä on siis olemassa ja sillä on kaikki toimintaedellytykset. Toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa korkein Adults Only -luokitus on kauppaketjujen hiljaisen sopimuksen myötä käytännössä kuolemansuudelma myynneille, Suomessa saa myydä ja myydään K18-pelejä. Jopa varsin hyvin. Tästä kannattaa jokaisen aikuisen viihteen kuluttajan olla tyytyväinen: meidän ei tarvitse lainsäädäntösyistä sietää saksittuja pelejä sen enempää kuin elokuviakaan.



Valitettavasti tätä miellyttävää tilannetta uhkaa edelleen vaarallinen vihollinen: ihmisten typeryys. Joka kerta kun K18-peli ilmestyy, sen saavat haltuunsa myös pennut, joille näitä pelejä ei pitäisi myydä. Osasyy on siinä, etteivät kaikki liikkeet hoida omavalvontaansa ilmoitetusti: viranomaisten ja pelialan järjestämissä ratsioissa etenkin syrjäseutujen liikkeet ovat saaneet sapiskaa, isoilla marketketjuilla sentään on ohjeet kassoillaankin selvästi. Kopioinakin pelejä varmasti jonkin verran leviää. Paljon useampi lapsilta kielletty peli kuitenkin päätyy lapsille, koska vanhemmat niitä heille ostavat. Tämä pistää vihaksi.

Aina uuden K18-pelin tullessa markkinoille ilmestyy nettiin kirjoituksia, joissa sen sisältämää väkivaltaa, kauhua tai tissejä taivastellaan. Perheenäidit jakavat näitä Facebookissa, usein ryyditettynä lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kommenteilla. Sinkkonen on epäilemättä oppinut mies ja arvostuksensa alallaan ansainnut, mutta yli 60-vuotiaana hän ei kuulu varsinaisesti pelaajasukupolveen.

Kun sitten kysyy, että millä tavalla tämä tilanne poikkeaa esimerkiksi K18-elokuvien väkivallasta, kauhusta ja tisseistä, saa vastaukseksi, että no koska lapset näitä kuitenkin pelaavat. No tuota, eivät pelaa ainakaan meillä. Olen koko lasteni varhaislapsuuden ajan ollut suorastaan pikkutarkka siitä, mitä pelejä meillä lapset pelaavat tai minkä pelaamista he edes näkevät. Kolmivuotias poikanikin ymmärtää, mitä ”aikuisten peli” tarkoittaa, ja että sellaisen pelaamisesta ei edes neuvotella.

Tähän se vakiovastaus on yleensä, että no kaverin luona sitten viimeistään. Tämä saattaakin pitää paikkansa: on mahdotonta ryhtyä helikopterin lailla leijumaan lapsen yläpuolella ja valvomaan, mitä kaikkea hän näkee tai ei näe. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi näyttää kotona johdonmukaista mallia. Itsellekin olivat jo ala-asteella tuttuja monenlaiset fyysisen rakkauden kuvaukset, joita pahat pojat esittelivät, ja kauhupätkistäkin olin jo ”parhaat palat” kavereilta kuullut. On vaikea arvioida, miten kieroon kasvoin niiden ansiosta, mutta koska kotona vanhemmilla oli valot päällä, jäivät tällaiset muistot lähinnä irtonaisiksi katkelmiksi. En voi valvoa sitä, ovatko omien lasteni ystävien vanhemmat hölmöjä vai eivät – mutta voin pyrkiä itse olemaan hölmöilemättä.



Pidänkin hyvin kummallisena tilannetta, jossa ihmiset toisaalta vastustavat valtion puuttumista heidän asioihinsa ja ovat toisaalta täysin kykenemättömiä itse puuttumaan niihin samoihin asioihin. Sääntelyilmapiiri on nykyisin enenevässä määrin sellainen, että asioita kielletään herkästi varmuuden vuoksi. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että pelien myyntisäännökset pysyvät nykyisen kaltaisina, jos ikärajoja ei noudateta. Meillä on nyt hyvä tilanne, joka kannattaa pyrkiä säilyttämään: voin ostaa minkä tahansa K18-pelin lähi-Prismasta. Sensuuria paljon parempi vaihtoehto on, että ihmiset ottavat itse järjen käteensä.

Kuten aluksi totesin, realistinen peliväkivalta on tuore ilmiö. Tutkimuksia sen haitallisuudesta riittää puolesta ja vastaan. Muutaman vuoden alaikäisenä pelattu Leisure Suit Larry palikkatuhmuuksineen ei minun kehitystäni varmaankaan vaarantanut, mutta samalla kiellän kyllä varmasti lapsiani (joista vanhempi on nyt 8-vuotias) pelaamasta verkkoräiskintöjä, fotorealistista splatterikauhua tai GTA:ta ennen ikärajan täyttymistä. Ikärajat eivät ole tuulesta temmattuja, ja lapset ehtivät kyllä kokea riittävästi seksiä ja väkivaltaa silloinkin, kun ovat tarpeeksi vanhoja päättämään asioistaan itse. Enpä tule ainakaan lisänneeksi heidän kuormitustaan tarpeettomasti, ja ehkä vanheneminenkin voi tarkoittaa mielikuvissa pelkkien harmaantuvien hiusten ja asuntolainan lisäksi myös lisääntyvää valinnanvapautta.

Jos tämä aiheuttaa napinaa jälkikasvun suunnalta, voi voi. Olen ensisijaisesti heidän vanhempansa ja kasvattajansa, en kaveri, joka ei voi tuottaa koskaan lapselle pettymyksiä. Ja tämä ei muuten ole hirveän vaikeaa kenellekään, kun ottaa sen pään ensin pois takapuolestaan ja kantaa vastuunsa aikuisena.