Mainoslause ”Pelihalli kotonasi” tarkoitti aikanaan sitä, että jonkin tietyn laitteen pelit olivat yhtä laadukkaita kuin mihin oli totuttu pelihalleissa. Reilut 25 vuotta sitten peliautomaatit olivatkin todella mittapuu sille, mihin digitaalinen viihde ylsi. Ne sisälsivät tinkimätöntä tekniikkaa, jonka tarkoitus oli ainoastaan tuottaa mahdollisimman näyttävä peli. Ei siis ihme, että kasarilla lapsuuttaan eläneen pikkunörtin silmissä nämä aparaatit näyttäytyivät miltei myyttisinä. Laivalta, hotelleista ja uusilta huoltoasemilta muistan parhaiten niiden arcade-rivistöt. Tein asiasta omaelämäkerrallisen listankin taannoin.

Jos nyt menisin aikakoneella vuoden 1988 tienoille ja kertoisin 12-vuotiaalle Mikolle, montako peliautomaattia minulla on hallussani, seuraisi epäuskoista tuijotusta ja sen jälkeen riemunkiljahduksia. Tämän jälkeen olisi pakko tosin selittää, etten ole saanut lottovoittoa enkä jättiperintöä, ja että itse asiassa ne koneet ovat sijoitettuna varastoihin siellä sun täällä, eivät suinkaan missään hienossa pelihallissa, jossa kaikista niistä voisi nauttia milloin tahansa. Vaan ovatpa kuitenkin olemassa.



Homma alkoi ihan viattomasti. Vuosituhannen vaihteessa sain kuulla, että Raha-automaattiyhdistys myy pelikoneitaan, koska se keskittyy jatkossa rahapalkintoja jakaviin automaatteihin. Porttiteoria toimi taas: keräiltyäni jo jonkin aikaa pienempiä pelilaitteita ja perustettuani Manun kanssa Pelikonepeijoonit-sivuston tuntui enää kovin pieneltä askeleelta hankkia myös oikea peliautomaatti. Kävimme Porista hakemassa Atari-RAY 1100 -tyyppisen ns. JAMMA-kabinetin, johon sai vaihdettua erilaisia pelilevyjä, sekä kasan pelejä. Hintaa en muista, mutta ainakin euroiksi muunnettuna se olisi pikkuraha, ehkä pari sataa.

AR 1100 on laite, jollaisia melko tavallisillakin ihmisillä on kotonaan. Se oli vielä joillakin järkisyillä perusteltavissa, sillä se ei vie kovin paljon tilaa ja samalla kabinetilla voi pelata useita eri pelejä. Lisäksi laite oli aivan juuri huollettu – ja se näkyy: lähes 15 vuotta myöhemmin en ole edelleenkään joutunut korjaamaan tätä automaattia lainkaan, vaikka se on kiertänyt viimeiset 5 vuotta Pongista pleikkaan -näyttelyn mukana. En siis laske mopon karanneen käsistä vielä tässä vaiheessa.

Ei sitä kuitenkaan tarvinnut kauan odotella. Kun pää oli nyt auki, alkoi itseään ajatella peliharrastajan lisäksi myös peliautomaattiharrastajana. Kun muuan yksityinen pelikoneoperaattori yritti myydä toista AR-1100-automaattia nettihuutokaupassa meidän ottamallamme kuvalla, otimme häneen yhteyttä. Aluksi ihan vain, koska mielestämme kuvan käyttö saattoi sekoittaa meidät ko. kauppiaaseen. Hetken päästä huomasimme ostaneemme pakettiautollisen muita puolikuntoisia peliautomaatteja naurettavaan hintaan. Niiden virtalähde- ja muita ongelmia ratkoessa se kärpänen sitten lopullisesti puri.

Huomioiden, että minulla ei ole mitään teknistä koulutusta (ellei yläasteen kahden viikkotunnin elektroniikkaa lasketa), tuli pelien perustekniikka tutuksi hyvin nopeasti. Onnekseni peliautomaatit on suunniteltu juuri siten, että miltei kuka tahansa voi niitä korjailla, kunhan osaa käyttää kolvia ja yleismittaria ja pitää näppinsä erossa näytön korkeajännitteistä. Puuha oli yllättävän koukuttavaa, vaikka toki takaiskujakin tuli – etenkin sen näyttötekniikan parissa. Sain vanhempien autotalliin muuttaneista koneista osan sen verran tolkkuunsa, että jotkut ostivat niitä minulta. Tämä ei johtanut muuhun kuin siihen, että poistuneiden tilalle tuli nopeasti uusia korjausta odottavia raatoja.

Pian talli oli täynnä ja oli hankittava lisätilaa. Kuvaavaa on, että useimmat peliautomaatit ovat olleet puoli-ilmaisia, koska ne on pitänyt saada pois milloin mistäkin varastosta ja niissä on usein ollut kaikenlaisia pikkuvikoja. Todellinen hinta harrastukselle tuleekin kuljetuksista sekä säilytystilojen ostamisesta tai vuokraamisesta. Jotkut sijoittavat säästöjään rahastoihin, minulla on varastojen käyttöön oikeuttavia asuntoyhtiöiden osakekirjoja. Tampereen asuntojen hinnoilla ei keskituloinen valitettavasti asu niin väljästi, että kämpille sopisi kuin yksi tai kaksi kabinettia, joten hienoimmat (eli suurimmat) herkut makaavat varastoissa.



Olen nähnyt matkan varrella järkiin tulemisia. Moni on jopa hälyttänyt minut paikalle hakemaan pois pelikabinetin, joka on joskus tullut hankittua mutta jäänyt sitten kuitenkin käyttämättä. Joskus toimitus tuntuu vähän siltä kuin lopettanut tupakoitsija antaisi pois loput syöpäkääryleensä tai raitistunut alkoholisti pullonsa. Samalla olen kuitenkin tiennyt, ettei tämä tie tule koskaan olemaan omani. Olen aivan liian kiintynyt tiettyihin elvyttämiini automaatteihin (kuten OutRuniin, Race Driviniin ja muutamaan muuhun), että voisin edes keksiä niille mitään hintaa. Puhumattakaan siitä, että kukaan sitten maksaisi sitä. Siinä missä flippereiden omistamista voi jo pitää sijoituksena, videopelit ovat edelleen pääosin hyvinkin kukkaroystävällisissä hinnoissa.

Enpä tosin ole koskaan keräillytkään mitään siksi, että saisin istua yksin kokoelmani keskellä ja odotella sen arvonnousua. Pelikonepeijoonit-projektissa tärkeintä on ollut saada pelejä takaisin toimintaan ja ihmisten ilmoille. Myös peliautomaattejamme onkin ollut alusta asti esillä siellä sun täällä, parhaillaankin kahdessa museossa. Ja mikä tärkeintä, ne ovat siellä vieraiden (ilmaiseksi) pelattavina, eivät minään koristeina. Vaikka peli kuluukin kun sillä pelataan eikä rikkoutumisiltakaan voi välttyä, ei peliautomaatti ilman virtaa ole mikään peliautomaatti. Se on vain ruma lastulevykaappi, jossa harva näkee mitään hienoa. Vasta kun kuva pärähtää näytölle ja pelaaja saa tarttua juuri tätä peliä varten tarkoitettuihin ohjaimiin, voi 2000-luvun lapsikin ymmärtää, mikä näissä automaateissa oli aikanaan niin hienoa.

Siitä puheen ollen, kohta 8-vuotias tyttäreni on kohtalaisen innokas peliautomaattien pelaaja. Kolmivuotias poika pelaa hänkin taitojensa mukaan, etenkin autopelit ovat suosiossa. Samaa kokemusta harvoin ja taskurahojen kustannuksella nautitusta peliviihteestä he eivät tule saamaan, mutta isän ilmaiseksi toimivat automaatit kiinnostavat kyllä – palikkagrafiikkoineen kaikkineen. Jos en nyt heistä suoranaisia jatkajia harrastukselle saisikaan, toivottavasti ymmärtävät ainakin työntää minulta jälkeen jäävät automaatit johonkin niiden arvolle sopivaan paikkaan.