Käytin eilen tuntikausia vapaa-aikaani tutkien kuvaputkimonitorin kytkentäkaaviota. Osaan elektroniikasta lähinnä perusteet ja työkokemukseni televisioiden parissa rajoittuu kahden viikon työharjoitteluun TV-korjaamossa yläasteella. Ymmärrän, mitkä osat koneistosta ovat hengenvaarallisia, enkä suosittele niiden tutkimista kenellekään muulle. Jos voisin, laittaisin kaikki rikkinäiset näyttöni pakettiin ja lähettäisin ne korjattavaksi. Tämä ei kuitenkaan tunnu olevan mahdollista. Kuvaputkilaitteiden korjaajat ovat vähissä, ja niistäkään harvoista kukaan ei ota vaivoikseen jotakin erikoisempaa, kuten kolikkopelien näyttöjä.

Kuitenkin CRT-näyttö, eli tuttavallisemmin kuvaputki, on aivan olennainen osa tietotekniikan ja videopelien historiaa. Sillä on ominaisuuksia, joita ei voida matkia LCD-tekniikalla. Vanhemmat valopistoolit eivät toimi, jos kuvaruutua ei piirretä elektronisuihkulla. Ruutu ei vieri tasaisesti, jos kuvaskaalain ei ole järjettömän laadukas ja myös sen hintainen. Ja mikä tärkeintä: vanhat ohjelmat ja pelit näyttävät keskimäärin hirveältä ylitarkoilla nykynäytöillä. Alkuperäinen graafikko on piirtänyt ne kuvaputkella esitettäviksi. Kahdeksankymmenluvun alusta kotoisin olevan kolikkopelin pelaaminen TFT-ruudulla on lähinnä pyhäinhäväistys.



Kurkistus hakukoneeseen tuottaa lohduttoman lopputuloksen: uusia kuvaputkinäyttöjä ei saa mistään edes rahalla, viimeiset erät on tehty vuosia sitten. Kaupalliseen käyttöön osia toimittavat firmat tarjoavat muunnossarjoja, joilla LCD-näytöt saa vanhan kuvaputken kiinnikkeisiin. Foorumeilla harrastajat valittelevat tilannetta ja yrittävät elvyttää vanhoja näyttöjään, joiden 30-vuotiaat piirilevyt ovat jo haperoita kuin näkkileivät. Kun jotain varaosia tulee myyntiin, ne yleensä häviävät hetkessä.

Kokoelmassani olevista peliautomaateista viidesosasta puuttuu tällä hetkellä toimiva näyttö. Ongelma on niin laaja, että olen jo antanut pirulle pikkusormen ja tilannut halpoja LCD-sovittimia, että saan pelit edes toimimaan. Samalla olen kaivanut varaosia ja varalaitteita ulkomailta asti. Tiedän kuitenkin häviäväni sodan, sillä jonain päivänä osia ei enää ole. Jotain näiden pelien estetiikasta häviää tuolloin ikuisiksi ajoiksi.



Näyttöjen tilanne on vain osa pelejä uhkaavasta hävikistä. Kuvaputkien mukana samaan hautaan nilkuttavat levykkeet, tietonauhat, ROM-kasetit ja lopulta kaikki magneettinen media kiintolevyjä myöten. Omassa digitaalisessa historiassani on jo aukkoja 90-luvun alusta sen puoliväliin asti. Itse tuottamistani teksteistä, ohjelmanpätkistä ja muusta aineistosta on tallessa vain ne osat, jotka satuin kopioimaan kavereille. Vaikkei siellä mitään seuraavaa Clash of Clansia ollutkaan, olisi hauska tutkia nyt omia ohjelmakoodeja tai edes lukea myöhäisteini-ikäisen minäni angstia.

Ohjelmien talteen ottamiseen on jo onneksi herätty. Erilaiset projektit, kuten Software Preservation Society ja suomalaiset Kasettilamerit ovat saaneet kiitettävästi talteen pelejä ja ohjelmia, jälkimmäinen myös ihmisten omia BASIC-viritelmiä. Tämä kehitys ei alkanut hetkeäkään liian aikaisin, sillä osa peleistäkin on jo menetetty. Ja vaikkei pikku Mikon 15-vuotiaana tekemä Pascal-tähtikenttä ehkä ollut kovin rakenteellista koodia, sekin oli osa suomalaisen tietojenkäsittelyn historiaa.

Asiaa ei ainakaan auta se, että talteenottoa häärivät haittaamassa tekijänoikeuksien valkoritarit. On todella vaikea nähdä, että pelimyyntiä tosiasiassa haittaisi, vaikka joku dumppaisi vanhat Nintendo-moduulinsa ja laittaisi ne internetiin säilöön. Päinvastoin: juuri emulaattoreiden ansiosta on löytynyt mm. monia vanhoja kolikkopelejä, joista kehittäjät ovat voineet ammentaa ideoita omiin uusiin tuotoksiinsa. Muutenkin ajatus siitä, että olisi joku pysyvä oikeus myydä samaa tavaraa uudelleen ilman muutoksia on jo jotenkin lähtökohtaisesti vastenmielinen. Surullista on, että asiaa koskeva lakialoite on jäänyt käytännössä huomiotta. Ja vaikka se saisikin nimensä kasaan, en hetkeäkään epäile, etteikö tekijänoikeuslobby sitä eduskunnassa kaataisi.



Monessa suhteessa vanhojen pelien ja tietokoneiden keräily muistuttaa edelleen takavuosien autoharrastusta. Kyseessä on jokseenkin hajaantunut kenttä, jolle vielä vähän aikaa sitten naureskeltiin: kuka tuollaisia vanhoja romuja ottaa talteen. Siinä kohtaa, kun ensimmäisistä Bugatteista maksettiin miljoonia, naureskelu hiljeni: ymmärrettiin, että sarjavalmisteinenkin tavara on osa kulttuurihistoriaa, ja jokaisen tuotteen takana on oma tarinansa. Kukaan tuskin tosissaan kyseenalaistaa tarvetta säilöä ainakin yhtä kappaletta kustakin automallista.

Suomessakin museot ovat jo ottaneet kiitettävästi askelia digitaalisen kulttuurin taltioinnin suuntaan. Koneen säätiö myönsi hiljattain apurahan arvokkaalle hankkeelle, jossa kartoitetaan kotitietokoneiden käytön historiaa. Kolumnistikin kantoi kortensa kekoon raapustamalla juttua suomalaisen peliteollisuuden historiasta Pelitutkimuksen vuosikirjaan.

Yhtä meiltä kuitenkin edelleen puuttuu: osien laajamittaista uusiotuotantoa. Autoharrastajat voivat jo ostaa mäntiä, tiivisteitä, renkaita, korjauspeltejä ja jopa kokonaisia vaihtokoreja ja -alustoja suosittuihin malleihin. Peruskorjatut kuvaputkinäyttöjen piirilevyt eivät olisi mitenkään tekninen mahdottomuus, itse putket kestävät pitempään kuin niiden ohjauselektroniikka.

Löysinkin tällaisen valmistajan Australiasta, mutta valitettavasti hän kieltäytyi myymästä niitä ulkomaille, koska yhden miehen yritys ehtii hädintuskin vastata kotimaan kysyntään. Euroopastakaan vastaavaa palvelua ei löytynyt mistään. Olisiko siellä ruudun toisella puolella työtöntä yrittäjähenkistä sähköasentajaa, nimittäin tässä voisi olla se toimeentulo tarjolla?