Standardeista on monin paikoin paljon iloa. On mukavaa, että verkkojännite on sama koko mantereella ja että suurimpaan osaan laitteita käyvät samat paristot, polttimot ja sen sellaiset. DVD- ja Blu-ray-elokuvatkin toistuvat useimmilla laitteilla samalla tavoin. Kaikki pelikonsolit kuitenkin vaativat omat pelinsä, ja sukupolvesta toiseen käydään myös veristä taistelua markkinaosuuksista. Paraskaan menestys ei koskaan tuo sadan prosentin markkinaosuutta. 3DO oli eräs monista yrityksistä muuttaa tätä tilannetta, ja pienen hetken vaikutti jopa siltä, että se voisi onnistua.

Trip Hawkins oli Electronic Artsin hallituksen jäsen ja The 3DO Companyn keulakuva. Kun Nintendo oli nostanut pelikonsolit uuteen kukoistukseen ja myös Sega oli päässyt mukaan takomaan rahaa etenkin MegaDrivellä, alkoivat myös perinteisesti lähinnä tietokonepelejä julkaisseet tahot kiinnostua kovasti konsolibisneksestä. Tuolloin parikymmentä vuotta sitten aika oli kaiken kaikkiaan otollinen uusille tulokkaille – olihan myös Sonyn tarkoitus tulla leikkiin mukaan omalla PlayStationillaan.

3DO Companyn ei ollut kuitenkaan tarkoitus ryhtyä valmistamaan pelikonsoleita. Sen sijaan se aikoi toteuttaa paljon monimutkaisemman suunnitelman, jossa se määrittelisi 3DO-standardin ja myisi sen valmistuslisenssejä muille yhtiöille. 3DO:n oli tarkoitus olla "pelikonsolien VHS", eli pelit toimisivat riippumatta siitä, kenen valmistamalla konsolilla niitä pelataan. Pelinkehittäjiä houkuteltiin mukaan sillä, että toisin kuin muissa konsoleissa laitteiston valmistajat eivät saisi suurta siivua jokaisen myydyn pelin hinnasta – ne maksaisivat vain pienen rojaltin 3DO:lle. Tässä kohdin Hawkinsilla lienee ollut mukana kovastikin omaa intressiä, sillä EA:ta tuskin innosti jakaa tuottojaan 3DO-lisenssin hankkineille aasialaisyhtiöille.



3DO sai nopeasti aikaan positiivista kuhinaa pelilehdistön keskuudessa. Sen tekniset tiedot olivat vuoden 1993 mittakaavalla erittäin pätevät: oli CD-asema, 32-bittinen ARM-suoritin, 2 megatavua RAM-muistia ja megan näyttömuisti. Härsykkeinä tarjottiin vielä tukea Video CD -elokuville ja jopa verkkopalveluille. Suomen teknolehdistön kärkimedia MikroBITTIkin valutti hunajaa ennakkojutuissaan, eikä ihme, sillä ensimmäinen kone oli tulossa maineikkaalta Panasonicilta, lisenssejä oli myyty muillekin isoille firmoille ja pelejä oli julkistanut studio jos toinenkin.

Ennen julkaisua kaikki siis näytti erinomaiselta, sillä eihän näin hyvän näköisillä peleillä nyt voisi epäonnistua:



Asiassa oli vain yksi mutta. 3DO:n lisenssimalli oli hyödyksi pelijulkaisijoille, mutta se jätti luun käteen laitevalmistajille. Koska ne eivät saaneet siivua jokaisesta myydystä pelistä, kuten Nintendo ja Sega ja myöhemmin Sony ja Microsoft, kate piti saada laitteesta itsestään. Tuoreimman tekniikan valmistaminen taas ei ollut edullista.

Tämä aiheutti sen, että ensimmäinen 3DO (eli koko nimeltään Panasonic FZ-1 3DO REAL Interactive Multiplayer) oli kallis. Todella kallis. Sen julkaisuhinta vuonna 1993 on koko konsolihistorian toiseksi kallein (599 $, inflaatiokorjattuna karvan alle tuhat euroa) ja häviää vain niukasti SNK Neo Geolle, joka oli käytännössä kotiin paketoitu peliautomaatti ja alunperinkin tarkoitettu vain rajalliselle käyttäjäjoukolle. Lama-Suomessa laitetta kaupattiin noin neljän tuhannen markan hintaan. Monet muistavat vielä, millainen itku PS3:n hinnasta nousi aikanaan, mutta inflaatio huomioiden 3DO:n hinnalla olisi saanut puolitoista Pleikkaria. Puhumattakaan siitä, että markkinat olivat huomattavasti pienemmät.

Hinnoittelun ja sitä kautta julkaisun epäonnistuminen käytännössä tappoi 3DO:n kehtoonsa. Myynti oli laiskahkoa, ja vaikka markkinoille tuli muiden valmistajien malleja ja myöhemmin myös edullisempi Panasonic FZ-10, vahinko oli jo tapahtunut. PlayStationin ilmaantuminen markkinoille puoleen hintaan 3DO:hon nähden oli viimeinen naula arkkuun. The 3DO Company myi lopulta koko teknologian jatkokehitelmineen Panasonicille ja eli vielä jonkin aikaa PC-pelien julkaisijana. Vuoteen 1996 mennessä konsolin tarina oli jo taputeltu.



2010-luvun pelikoneharrastajalle 3DO on paljon mielenkiintoisempi kohde kuin 90-luvun kuluttajalle. Vaikka konsoli floppasikin noin 2 miljoonan kappaleen myynnillään, niitä päätyi kuitenkin koteihin etenkin Amerikassa ja jonkin verran Japanissakin. Ehkä siksi, ettei takana ole minkään konemerkin uskollisten fanien nostalgiaa, konsoleita ja pelejä saa hankittua varsin kohtuulliseen hintaan.

Peleissä ei ole aluekoodeja, joten niitä voi ostella mistä halvimmalla saa. Etenkin Panasonic FZ-1 on tukeva laite, jossa ei ole juuri tyyppivikoja (lukuun ottamatta kaikkia vanhoja CD-koneistoja ajoittain vaivaavaa likinäköisyyttä). Ohjain on vain digitaalinen, mutta kohtalaisen laadukkaan tuntuinen. Siinä on pari erikoisuutta: ensinnäkin ohjaimeen voi liittää normaalit kuulokkeet, joille on oma äänenvoimakkuuden säätönsä, ja toisekseen lisäohjaimet liitetään ketjuksi toistensa perään. Pelihuoneen asettelusta riippuen tämä voi olla ihan kätevääkin.

Vaivan arvoisia 3DO-pelejä on useita. Aikaisekseen todella hieno on luonnollisesti ensimmäinen Need for Speed:



Gexin tehnyt Crystal Dynamics on tuottanut ajan mittaan paljon muutakin laatua:



FIFA Soccer taas on kovassa kurssissa futiksen ystävien parissa:



...ja lisää löytyy tästä koostevideosta: 20 peliä, jotka määrittivät 3DO:n.