Ottaen huomioon, miten paljon autopelejä tehdään, harvinaisen monet niistä toistavat käytännössä samaa kaavaa: valitse auto ja aja sillä kilpaa, jonka päätteeksi jokin kuvitteellinen taho maksaa sinulle rahaa. Jos et voita tai jos rahat käyvät vähiin, aja samaa kisaa uudelleen, kunnes voitat. Auton virittely on sekin melko yksioikoista: käytännössä etenkin uudemmissa AAA-peleissä se käy vain ostelemalla valmiita paketteja, kunnes kaikki tilastot ovat maksimissaan.

Indie-peleissä on virittelyä sitten tarjolla sitäkin enemmän, kun kaupallista houkuttelevuutta ei ole tarvinnut miettiä ja autofriikit ovat päässeet todella toteuttamaan itseään. Valitettavasti vain valtaosa näistä pikkupeliprojekteista on jo liian monimutkaisia, että niitä olisi mukava pelata. Onkin hämmentävää, miten paljon California Dreams -yhtiön jo yli 20 vuotta sitten julkaisema Street Rod -pelisarja teki oikein - ja yhtä hämmentävää on, ettei sille ole saatu aikaiseksi kunnollista, kaupallista jatkoa.



Vuonna 1989 Commodore 64:lle, Amigalle ja MS-DOSille julkaistu Street Rod sijoittuu 1960-luvun alun Yhdysvaltoihin, kahta vuotta myöhemmin Amigalle ja DOSille ilmaantunut kakkososa taas saman vuosikymmenen loppuun. Pelien sisällössä on jonkin verran eroa, mutta perusasetelma on molemmissa sama: pelaaja on kesälomaa viettävä nuori, joka on saanut kasaan 750 dollaria auton ostoon (kakkososassa summa on inflaatiokorjattu 1 200 taalaan). Sillä rahalla pitäisi saada hankittua käytetty auto ja viriteltyä siitä katukisoihin kelpaava peli. Tämän hienompaa ajanvietettä kuusikymmenluvulla tavallisen pikkukaupungin teinipojille tuskin olikaan.

Kilpakumppaneita voi etsiskellä kaupungin drive-in-ravintolasta. Vastustajien taso riippuu pelaajan omasta kalustosta, ja voitettuaan tarpeeksi kisoja voi haastaa itsensä "The Kingin", joka liikkuu ykkösosassa Corvettella, kakkosessa Shelby GT 500:lla. Jos onnistuu voittamaan Kingin, nousee luonnollisesti kuninkaaksi kuninkaan paikalle.

Kisoja on ykkösosassa kahta päätyyppiä: kiihdytys- ja maantiekisoja. Kakkonen lisää mukaan vielä akveduktikisat, jotka on lainattu Grease-elokuvasta. Kaikkia näitä voi ajaa joko harjoitusmielessä, pienestä rahapanoksesta tai sitten lyömällä vetoa autostaan. Jälkimmäinen vaihtoehto onkin lopullisuudessaan kutkuttava, sillä jos menee häviämään ainoan autonsa eikä käteistä ole tarpeeksi uuden ostoon, peli loppuu siihen. Samoin käy, jos kolaroi autonsa kilpailun tuoksinassa. Vastaavasti autojen voittaminen on ainoa mielekäs tapa edetä pelissä, sillä rahakisoja saa tahkota kauan, ennen kuin saa kasaan tarpeeksi edes virityspalikoita varten. Tärkeää on myös ylipäätään voittaa, sillä panoksena olevat rahat voi luonnollisesti hävitäkin, ja kassan tyhjentyessä ei ole enää rahaa edes bensiiniin.

Pelissä on käytössä sisäinen kalenterinsa ja pelaajalla rajallinen määrä aikaa päästä tavoitteeseensa. Jos kesä loppuu ennen kuin King on kukistettu, loppuu pelikin.



Autotekniikasta kiinnostuneelle teini-ikäiselle esiajokorttilaiselle Street Rod oli aikanaan erittäin opettavainen kokemus. Pelisarjassa on paneuduttu antaumuksella siihen, miten autoaan voi virittää. Ja vaikka se oikookin mutkia, se tekee niin juuri oikeissa kohdissa, että pelaaminen pysyy edelleen hauskana.

Peli käsittelee kolmen suuren autovalmistajan, GM:n, Fordin ja Chryslerin tuotteita. Näille kaikille on saatavana omat moottorit, vaihteistot ja muut virityspalikat. Osia ei voi sekoitella merkkien välillä - yrittämisestä saa vain vähemmän kohteliaan huomautuksen, että "tuo osa ei sitten sovi, pölkkypää". Merkkien sisälläkin on mahdollista rakentaa epäyhteensopivia kokonaisuuksia, joten osien sopivuuksien opettelu on suotavaa. Vanhoja osiaan voi onneksi myydä, mutta hinnat eivät varsinaisesti taivaita hivo. Kakkososa lisäsi osavalikoimaan mm. remmiahtimet ja mahdollisti myös perävälityksen muuttamisen. Jokaisen osan lisäämisen jälkeen on muistettava virittää moottori kohdilleen, jotta siitä saa parhaan mahdollisen tehon.

Tuunattukaan auto ei kulje ilman polttoainetta. Tankin täyttöastetta on syytä tarkkailla, sillä kisan keskeyttäminen menoveden loppumiseen lasketaan häviöksi.



On Street Rodissa ongelmansakin. Auton ohjaaminen on toteutettu Test Drive -tyylisellä ratin kehällä liikkuvalla pisteellä, mikä tekee siitä vielä tunnottomampaa kuin oikeassa jenkkiautossa. Vaihteiden vaihdon kanssa saa olla melkoisen tarkkana, ettei riko autoaan; pelasinkin itse alkuun aina automaattivaihteilla, kunnes silmän ja käden koordinaatio parani.

Ratoja on versiosta riippuen vain kaksi tai kolme erilaista, ja molemmat pidemmät radat sisältävät paljon ulkoa opeteltavaa. Etenkin akveduktiradassa on käytännössä muistettava, missä kohtaa esteet ovat, ellei halua kääriä autoaan betonipylväiden ympärille.

Kun keksii, miten pelissä kannattaa edetä, sen pelaa melko helposti läpi. Tämä kuitenkin haittaa yllättävän vähän, sillä ykkös- ja kakkososassa on yhteensä useita kymmeniä autoja, joihin saa tehdä kaikenlaista pikkuvirittelyä. Jos kasvoi lukien V8 Magazinea ja pitää nykyisinkin Fast'n Loudin tyylisistä TV-sarjoista, ei "juonen" lyhyys juuri sureta.



Street Rodia on yritetty vuosien varrella tuoda takaisin jo useammankin kerran. Fanivetoinen Street Rod 3 on kuollut ja herännyt henkiin jo muutamaan otteeseen, enkä odottaisi siltä enää ihmeitä. Jonkinlainen alfaversio sentään saatiin aikaiseksi:



Street Rod Online oli kunnianhimoinen ajatus tehdä Street Rod -pohjainen MMO, mutta valitettavasti tämäkin projekti näkyy kaatuneen. Ehdottoman iloisena seikkana kuitenkin SRO:ta kehitellyt yritys hankki oikeudet alkuperäisiin peleihin, ja ne voi nyt ladata emulaattorilla pelattavaksi laillisesti ja ilman abandonware-sivustojen mainoshelvettejä.

Street Rod oli aikanaan harvinaisen onnistunut autopeli: se oli sopivan monimutkaista bensalenkkareiden makuun, mutta yhä hauskaa pelattavaa muillekin. Maailmassa olisi tilaa kunnolla tehdylle tällaiselle pelille, mistä kertovat jo faniprojektitkin.