Muistan edelleen elävästi sen, kun joku mielensä pahoittanut poistui V2.fi:n IRC-kanavalta viimeisenä viestinään jotain sen suuntaista, että "olisipa mukava jutella täälläkin, jos aiheena olisi muutakin kuin amiga roxpox -meininkiä". Syyllinen tähän purkaukseen olin varmasti juuri minä, vaikka en suinkaan ainoa toimituksen Amiga-fani olekaan.

Mikä siitä Amigasta sitten teki niin erityisen? Noh, 1980-luvun mittapuulla se oli toki teknisesti huomattavan edistyksellinen laite. Tämän etumatkan PC ja Macintosh saivat aikanaan kiinni, mutta yhtä eivät koskaan: Amigan ympärillä oli suuri ja vahvasti yhteen hiileen puhaltava yhteisö, joka suojeli rakasta konettaan miltei uskonnollisella vakavuudella. Ainoastaan sen ansiosta on herran vuonna 2013 edelleen mahdollista ostaa AmigaOS-nimellä myytävä käyttöjärjestelmä – puhumattakaan siitä, että "Classic Amigaan" saa pultattua vaikka millaista peliä ja pensseliä. Voidaan jopa sanoa, että ellemme minä ja Manu olisi tutustuneet Amiga-harrastuksen tiimoilta 1990-luvun Vammalassa, nykymuotoinen V2.fi ja monta muutakin projektia olisi jäänyt toteutumatta.

Itselleni Amiga-harrastuksessa isoja juttuja olivat demoskenen tuotosten vaihtelu, musiikin tekeminen, pienimuotoinen koodailu ja muunkinlainen koneen hyötykäyttö. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö Amigalle olisi ollut leegiota mukavia pelejä... kuten vaikka tällaisia. Olen tarkoituksella yrittänyt ottaa mukaan sellaista, mitä en ole aiemmin käsitellyt kuoliaaksi (esim. Pinball Dreams/Fantasies/Illusions, Eliten Amiga-versio ja Cinemawaret olivat upeita pelejä ja järjettömiä aikakaivoja, mutta kaikki näistä on jo nähty listalla niin kovin monasti).





Herra nimeltä Geoff Crammond teki uransa aikana monen monta autopeliä – ei vähäisimpänä Grand Prix -sarjan, jonka ykkösosa nähtiin sekin Amigalla. Oma suosikkini hänen peleistään oli kuitenkin tämä hulvaton kaahailu, joka sijoittui kuvitteelliseen ja täysin mielipuoliseen kilpasarjaan. Yksinkertaisen täytetyn vektorigrafiikan hyvä puoli oli, että sen sai kulkemaan hillitöntä vauhtia. Harva peli sai tuolloin aikaiseksi samanlaisia tunteita vatsanpohjassa kuin SCR:n hyppyrit.





Vähän realistisempaa autoilua kaivattaessa levariin iskettiin Accoladen Koeajo II. Ensimmäinenkin Test Drive oli aikalaisekseen ihan komeaa autopornoa, mutta vasta II-osa tarjosi oikeasti vaihtelevia maisemia ja muutenkin enemmän valinnanvaraa erillisine maisema- ja autodisketteineen. Ja jottei koko lista mene pelkäksi autopelailuksi, mainittakoon että pelitunteja saivat runsaasti myös mm. Lotus Esprit Turbo Challenge, Super Cars ja Skidmarks sekä niiden jatko-osat. Minkäs sitä koira karvoilleen voi.





Karatepelit olivat 80-luvun lopussa varsinainen vitsaus, ja niiden harmaasta suosta erottumiseen tarvittiin jotain aivan erityistä. IK+:n loistava musiikki, tyylikäs grafiikka, hienot piilotetut ominaisuudet ja kaksinpeli riittivät siihen.





Sensible Software oli Amigan kärkipään kehittäjäpoppoita, ja Cannon Fodder heidän hienoimpia hetkiään. Isometrinen joukkojen käskytys näyttää 2000-luvun pelaajalle tutulta, mutta ei ollut vielä kovinkaan vakiintunut CF:n ilmestyessä. Pelattavuuden lisäksi pelin nostaa klassikoksi sen erinomainen musta huumori, huikea teemakappale ja pelihahmoille annettavat ylennykset, joiden ansioista niihin muodostaa aivan omanlaisensa suhteen.





Tämä kahden pelaajan Commando-kopio oli käännös SNK:n kolikkopelistä, ja sellaisena jopa kohtalaisen laadukas. Vuonna 1988 joululahjaksi saadulla Amiga 500:lla tätä jauhettiin veljen kanssa kovasti, sillä co-op-pelejä ei vielä liiemmälti ollut saatavana.





Muuan pikkufirma nimeltään Electronic Arts julkaisi Amigalle käännöksen Atarin mainiosta kolikkopelistä. Käännös oli itse asiassa todella uskollinen alkuperäiselle ja sisälsi suurimman osan sen jipoista, eikä mikään muu tuon ajan kotitietokone päässyt lähellekään. Hiiri ei ollut aivan trackballin veroinen peliväline, mutta kyllä tätä lypsettiin silti tunteja ja taas tunteja.





Päätetään tällaisella erikoisuudella. JoA muistutti hieman Cinemawaren Defender of the Crownia, mutta sisälsi vähemmän läpinäkyviä linnanneidon paitoja ja enemmän peliä. Pelivideo tuhlaa kovasti aikaa johdantoon, mutta varsinainen peli sisältää melko paljon sekä kevyttä strategiaa että toimintajaksoja.

Joan of Arc oli sikälikin merkittävä, että sain sen avulla kantaa (taas kerran) korteni kekoon vanhojen ohjelmien taltioinnissa. Peli on maailman mittakaavassa kohtalaisen harvinainen, mutta itse olen omistanut siitä aikojen saatossa peräti kaksi alkuperäistä kappaletta. Koska jälkimmäinen niistä oli edelleen täysin koskemattomassa paketissa, teinkin siitä levydumpin Software Preservation Societyn taltioitavaksi.