E3 alkaa huomenissa, ja luvassa on siis lisätietoja ainakin kahdesta tulevasta konsolista. Julkaisupäivän ja -hinnan ohella mielenkiintoista on se, mitkä pelit (tässä vaiheessa) luvataan julkaisun yhteyteen. Ensimmäinen uudella konsolilla pelattu peli on aina erityinen, vaikka harvoin etenkään julkaisupeleiksi saadaan vielä mitään superklassikoita. Aloin miettiä, millä pelillä on kuhunkin konsoliin tullut ensimmäisen kerran tutustuttua - siis omassa kodissa, satunnaista demoräpellystä en ole tässä laskenut mukaan. Muistatko itse?





Varsinainen konsolipeliurani käynnistyi siitä, kun isän tuttavan musiikkiliikkeessä tarjottiin Sega-konsoleiden vuokrausta 80-luvun lopulla. Pelivalikoima ei ollut järin laaja, mutta tämä hieman roolipelihtävä toimintakokemus toimi itselleni jonkinlaisena pehmeänä laskuna japanilaiseen pelisuunnitteluun.





Toinenkin vuokrakonsolikokemus. Peli-Divari tarjosi muutamalla kympillä (markkoja) viikonloppuvuokralle SNES + Mario Kart -pakettia, ja varmaankin puolenkymmentä kertaa tuli rahaa siihen sijoitettua. Kaksinpelinä tämä oli aivan hulvattoman hauskaa, kuten useimmat tietävätkin.





Kesällä 1995 Ruotsin Lapissa ICA-ketju myi alennuksella pakettia, jossa Megadrive II:n mukana seurasi Sonic 2 sekä Elitserien 95 (käytännössä NHL 94 muutetuilla pelaajadatoilla). Moinen hankittiin lomareissun iloksi kaveriporukan kolehdilla. Sonicin huikeus lienee vaikuttanut siihen, että minusta tuli elinikäinen Sega-fani - ja että hankin loput Segan konsolit hieman lähempänä niiden julkaisupäivää.





Jos koneen kanssa on ollut rahaa vain yhteen peliin, se on usein ollut autopeli. Syyn varmaan juttujani lukevat arvaavatkin, autot ovat aina olleet lähellä sydäntä. Pleikkaria ostettaessa ei saatu irti edes muistikorttia, mutta tähän kehnohkoon maasturipeliin rahat juuri riittivät. Muutaman viikon päästä vaihdoin sen Crash Bandicootiin, jota tulikin sitten hakattua peukalo rakoille. Hyvin kirjaimellisesti, koska PSX:n d-pad nyt ei ollut aivan unelma.





Dreamcastin tapauksessa kyse ei ollut niinkään siitä, että autopeli oli pakko saada, vaan siitä, ettei muita vaivanarvoisia pelejä ollut vielä liiemmälti ilmestynyt. SR2:kaan ei ollut mitenkään huikea esitys, mutta viihdytti kuitenkin odoteltaessa Soul Caliburin ja Crazy Taxin kaltaisia super-aikakaivoja. Japani-versio ei kärsinyt PAL-käännöksen ruudunpäivitysongelmista.





Jos oli Dreamcastilla julkaisussa melko vähän pelejä, niin Gamecubella niitä vasta vähän olikin. Etenkin japania osaamattomalle käytännössä ainoa mielekäs vaihtoehto oli tämä - sinällään huikea - SW-tykitys, joka kyllä kelpasikin uuden konsolin esittelyyn. Kului tosin kuukausia, ennen kuin oli varaa ostaa jokin toinen peli.





Kesti tämänkin verran kauan, ennen kuin pelasin monen konsolin julkaisupelinä ollutta RR:ää heti koneen ostopäivänä... ja senkin tein "väärällä" konsolilla, koska Namcon driftailupeli on perinteisesti ollut Sonyn heiniä. Tästä huolimatta viihdyin, ja laskin voitoksi sen kun gamertag DriftNeko2007^=^ ohitti minut vain kierroksella LIVE-kisan aikana.