On helppo moittia hieman laiskasti tehtyjä pelejä siitä, ettei niissä ole "peliä mukana". Useimmiten kuitenkin peleinä myytävät tai tarjottavat tuotteet sisältävät pelin perusosat: selkeän tavoitteen, pisteytyksen ja sen sellaista. Toteutus onkin sitten usein sellaista, ettei ko. tavoitteita halua saavuttaa, mutta ne kyllä voisi. Ajoittain ilmestyy kuitenkin myös kaupallisesti pelejä, jotka ihan oikeasti eivät sisällä mitään pelillisiä tavoitteita. Joskus niin käy vahingossa, mutta useimmiten kyseessä on jonkinlainen kokeilu. Eikä se ole aina huono asia. Tänään uutisissa mainittiin Proteus, mutta näitäkin on ollut pitkin historiaa. Tutustutaan muutamaan, ja vinkatkaa taas kommenteissa lisää. Rajoitun tässä peleihin, jotka ovat - tai ovat olleet - myynnissä rahaa vastaan; ilmaisina ja sharewareina on aina kokeiltu kaikenlaista, tälläkin rintamalla.





Jeff Minter on pelibisneksen omituisimpia kavereita monellakin tapaa. Käytännössä koko sen ajan kun videopelejä on ollut olemassa, myös Minter on tarjonnut pelaajille mielenkiintoisia ideoitaan. Useimmat niistä ovat perinteisiä pelejä hämärillä visuaalisilla efekteillä, mutta mukana on myös epätavallisempia julkaisuja. Psychedelia vuodelta 1984 kuuluu jälkimmäisiin, sillä se sisältää vain joystickilla ohjattavan valotehostekoneen. Tästä käynnistyikin kokonainen "light synthesizer" -ohjelmien alalaji, jonka aktiivisin julkaisija oli tosin Minter itse.





Japanilaisten outous ja kokeilunhalu videopelipuolella on jo muodostunut jonkinlaiseksi käsitteeksi, joten ei ihme, että tämäkin julkaisu tuli PlayStation 1:lle siltä suunnalta vuonna 1990-luvun lopussa. Kyseessä on kuitenkin jopa sikäläisittäin varsin erikoinen pläjäys, jossa on tarkoitus vain kuljeskella hyvinkin surrealistisissa unissa ja tutkia niiden maailmaa.





Lisää epätavallista PS1-menoa. Fluid julkaistiin Euroopassakin vuonna 1998, mutta sekin on alkujaan kotoisin Japanista. Ideana on uida delfiinillä halki erilaisten maailmojen ja keräillä ääniä, joita voi sitten miksailla kappaleiksi. Tämä maistui etenkin trance-musiikin ystäville, joista moni sai pelillä aikaan varsin vetäviä esityksiä. Yhdessä Musicin ja vastaavien tuotteiden kanssa peli pönkitti PS1:n asemaa myös normaalia Nintendo-kansaa vanhempien pelikoneena.





Hypätään tälle vuosituhannelle ja Nintendon DS-konsolille. Electroplanktonin ideana on laittaa planktoneita kiertämään kosketusnäytöllä niin, että niistä lähtee ääntä. Mukana on myös klassista Nintendo-musaa, jota saa remiksailla. Kovin moni ei nähnyt tämän ohjelman nerokkuutta, mutta ne jotka näkivät, räpelsivätkin sitten sen parissa pitkään - ja onpa EP:tä käytetty peräti instrumenttina live-keikoilla.





Sony ei ole onneksi täysin unohtanut näitä "epäpelejä" PS1:n jälkeen. PS3:lle saapui jo vuosia sitten ladattavaksi Flower, joka tavallaan esitteli SIXAXIS-peliohjaimen liiketunnistusta, mutta pohjimmiltaan se oli ihan vain taidetta ja hyvinkin kaunis kokemus. "Very zen", kuten tämän YouTube-videon kommenteissa todetaan. PS3:n omistajien kannattaa tutustua myös mm. peleihin Unfinished Swan ja Journey.





Steamissa 8 euroa maksava Dear Esther on alkujaan Source-modi, joka tehtiin viime vuonna uusiksi ja julkaistiin kaupallisena. Se ei ole peli, vaan kertomus ja eräänlainen taideprojekti. YouTuben pelivideoilla oli näin ollen taipumus vain näyttää pelin koko läpipeluu, joten otetaan niiden sijaan TotalBiscuitin WTF is... -pelivideo, vaikka hän onkin pelin suhteen aika kriittinen.





Tämä tuli mieleeni, kun kävin läpi PS1-klassikoita Fluidin ja LSD:n hengessä. Laitettakoon se listan loppuun esimerkiksi siitä, että yleisin "epäpeli" syntyy - niin nykyisin kuin ennenkin - edelleen ahneudesta. Spice Girlsin ollessa ysärillä suosion huipulla heidän piti elokuvan (ynh) lisäksi tehdä myös lisenssipeli. Siihen piti tietenkin laittaa jotain tanssia ja semmoista, mutta jossain vaiheessa ideat vain loppuivat totaalisesti. Lopputuloksessa on jonkinlainen kehno ja torsoksi jäänyt Parappa the Rapper -klooni, jossa ei ole minkäänlaista pisteytystä, ja loput CD-levystä on täytetty suttuisella videolla. Nykyään tämä olisi ilmainen tai noin 1 euron hintainen mobiilisovellus, 90-luvulla reilun 50 euron hintainen konsolipeli. Onneksi sentään Maustetyttöjen hahmomallit ovat huvittavan näköisiä.