Listasunnuntai #166
Toisenlaista taskuun
Vuoden konsolijulkaisut alkavat olla paketissa. Wii U saatiin viikko sitten, mutta vielä yksi laite on luvassa vuodelle 2012: NeoGeo X Gold -pelikonsoli. Tämä vajaan 200 euron hintainen laite sisältää sekä taskuun mahtuvan pikkuisen konsolin että hauskan, alkuperäisen Neo Geon näköisen "telakan", johon koneen voi sujauttaa ja pelata sillä televisiossa. Tälle 20-vuotisjuhlamallille on luvassa vain Neo Geo -pelejä, joten en odota hintavan laitteen kiinnostavan muita kuin retrohenkisimpiä. Sain siitä kuitenkin aiheen tälle Listasunnuntaille.
Nintendo on perinteisesti ollut taskuun sujahtavien pelikoneiden kuningas, mutta tämä ei johdu siitä etteikö ihan asiallisia muitakin yrittäjiä olisi ollut. He vain ovat lähestyneet ongelmaa väärästä suunnasta. Game Boy oli toki teknisesti alkeellinen laite, mutta se oli myös siedettävän pieni ja toimi paristoilla pitkään. Nämä ovat reissun päällä paljon oleellisempia asioita kuin viimeisin tekniikka. Samoin Nintendo oli hyvä markkinoimaan ja tarjosi pelejä, joita ostava yleisö halusi (mukanahan toimitettiin mm. liki huumeeksi luokiteltava Tetris, ja Pokémon-villitys huolehti lopusta). Vasta Sony sai PSP:llään aikaiseksi minkäänlaista todellista vastarintaa, ja lopullinen taistelu taitaa olla luvassa matkapuhelimia ja tabletteja sekä niiden suurta ja edukasta pelivalikoimaa vastaan.
Monet ovat veikanneet, että 3DS ja Vita ovat viimeiset mukana kannettavat mainstream-pelikoneet, joten nyt lienee hyvä hetki kerrata hieman harvemmin nähtyjä mutta miltei vaivan arvoisia taskupelikoneita historian varrelta.
Pelikuvavideot on enimmäkseen tallennettu emulaattorista, joten siitä ei voi vetää johtopäätöksiä laitteiden näytön laadusta. Etenkin alkupään värilliset LCD:t sumentuivat pahasti kun ruudulla oli liikettä.
Epyx-ohjelmistotalon kehittämä ja Atarin markkinoima Lynx ilmestyi pian Game Boyn jälkeen ja oli maailman ensimmäinen pelikone värillisellä LCD-näytöllä. Se oli muutenkin niin hieno, että kun sain sellaisen joululahjaksi isän Ruotsissa asuneelta (varakkaalta) ystävältä, en ollut uskoa tuuriani. Sille oli objektiivisestikin arvioiden mahtavia pelejä ja vehje tuki jopa alkeellista koneiden linkitystä. Minua ei haitannut edes se, että laite oli aivan liian suuri mahtuakseen taskuun ja söi paristoja hälyttävää tahtia, mutta maailmanlaajuisesti sen kaatoivat edellisten lisäksi korkea hinta ja saatavuusongelmat. Koneesta ehti ilmestyä myös pikkuisempi II-versio.
Segan konsolit Saturniin asti olivat tavallaan sukua toisilleen ja edellisen sukupolven pelit sai yleensä toimimaan seuraavassa. Game Gear oli käytännössä paranneltu Master System, ja pienellä liitinhässäkällä se jopa pyöritti MS:n pelejä. Reilu vuosi Game Boyn jälkeen esitelty Game Gear erottui edukseen värinäytöllä ja Segan tunnetuilla peleillä, mutta oli myös isokokoinen ja söi hulvattomasti paristoja. Tarjolla oli jopa (heikosti toimiva) TV-viritin.
NEC:n PC Engine oli Japanissa ja USA:ssa (nimellä TurboGrafx) kohtuullisen suosittu pelikone, vaikkei menekkiä nyt Nintendoon ja Segaan voinut verratakaan. Sen pelit toimitettiin pikkuisilla korteilla ja etenkin Japaniin tarkoitettu laite oli jo itsessään hyvin siro, joten kannettavan version tekeminen ei vaatinut kovaa pienennysleikkausta. PC Engine GT (jenkeille TurboExpress) oli hinnakas ja äveriään oloinen laite, jonka kanssa oli valitettavasti myös laatuongelmia: LCD-tekniikka oli uutta, joten monesta näytöstä oli pikseleitä pimeänä heti uutena, eikä näyttöpaneelin tarkkuus tahtonut riittää alunperin TV-ruudulle suunniteltuihin peleihin.
Segan Amerikan osasto teki jonkin verran myös tuotekehitystä, ja eräs sooloilun tuloksista oli kannettava Nomad vuodelta 1995. Siinä toimi osa MegaDriven peleistä ja näyttökin oli laadukas. Nomadiin sai jopa liitettyä toisen ohjaimen kaksinpeliä varten. Kannettavuutta alensi - jälleen kerran - energiatalous, joka oli verrattavissa V8-moottoriseen jenkkiautoon.
Neo Geo X Gold onkin oikeastaan jo kolmas SNK:n tekemä taskupeli, sillä Neo Geo Pocketista ehti ilmestyä aikanaan sekä mustavalkoinen että värillinen versio. Jälkimmäistä markkinoitiin tosissaan länsimaihinkin vuosituhannen vaihteessa, sillä markkinat olivat käytännössä kokonaan jo vanhaksi käyneen Game Boyn ja sen Color-version hallussa. Niihin verrattuna NGPC oli ihan pätevä laite, ja etenkin sen pad-ohjain kestää edelleen vertailun mihin tahansa digitaaliseen joystickiin. Ostavaa yleisöä ei kuitenkaan kiinnostanut tarpeeksi, joten laite jäi pienen piirin iloksi. Olikin siis jotenkin sopivaa, että sitä mainostettiin Sega Dreamcast -linkityksellä.
Alla Puzzle Bobble Mini muistona siitä iltapäivästä, jonka vietin vuonna 1999 Keimolanportin Nesteen pihassa. Autosta katkesi tulpanjohto, joten odotimme Manun kanssa hinausautoa yli 2 tuntia - pelaten Puzzle Bobblea linkissä Villen juuri Japanista tuomilla koneilla.
Vuonna 2001 hakkerimaailma kohahti, kun GamePark julkaisi "avoimen" pelikonsolinsa. Nykyään moinen lähestymistapa on aika yleinen, mutta vielä tuolloin oli erittäin poikkeuksellista että laitteeseen sai ladattua omia ohjelmiaan ilman sen kummempaa askartelua. Emulaattorit ja open source -pelien käännökset seurasivat nopeasti. Konetta myytiinkin muutamia kymmeniä tuhansia kappaleita alan harrastajille ympäri maailmaa ja se sai myös jälkeläisiä, joista yksi on testattu meilläkin.
Kiinalaisia emulaattorikonsoleita on meilläkin testattu, haukuttu ja unohdettu. Dingoo on piristävä poikkeus tässä joukossa ja jaksaa kiinnostaa edelleen. Laite on todella kompaktin kokoinen ja kohtalaisen laadukkaasti koottu. Sen omat pelit ovat mitä ovat, mutta muiden koneiden emulointi toimii hyvin - ja kiitos yhteisön askartelun, oman Linux-variantti Dinguxin alle voi asentaa avoimen lähdekoodin pelejä ja vielä lisääkin emulaattoreita.
Nintendo on perinteisesti ollut taskuun sujahtavien pelikoneiden kuningas, mutta tämä ei johdu siitä etteikö ihan asiallisia muitakin yrittäjiä olisi ollut. He vain ovat lähestyneet ongelmaa väärästä suunnasta. Game Boy oli toki teknisesti alkeellinen laite, mutta se oli myös siedettävän pieni ja toimi paristoilla pitkään. Nämä ovat reissun päällä paljon oleellisempia asioita kuin viimeisin tekniikka. Samoin Nintendo oli hyvä markkinoimaan ja tarjosi pelejä, joita ostava yleisö halusi (mukanahan toimitettiin mm. liki huumeeksi luokiteltava Tetris, ja Pokémon-villitys huolehti lopusta). Vasta Sony sai PSP:llään aikaiseksi minkäänlaista todellista vastarintaa, ja lopullinen taistelu taitaa olla luvassa matkapuhelimia ja tabletteja sekä niiden suurta ja edukasta pelivalikoimaa vastaan.
Monet ovat veikanneet, että 3DS ja Vita ovat viimeiset mukana kannettavat mainstream-pelikoneet, joten nyt lienee hyvä hetki kerrata hieman harvemmin nähtyjä mutta miltei vaivan arvoisia taskupelikoneita historian varrelta.
Pelikuvavideot on enimmäkseen tallennettu emulaattorista, joten siitä ei voi vetää johtopäätöksiä laitteiden näytön laadusta. Etenkin alkupään värilliset LCD:t sumentuivat pahasti kun ruudulla oli liikettä.
Atari Lynx
Epyx-ohjelmistotalon kehittämä ja Atarin markkinoima Lynx ilmestyi pian Game Boyn jälkeen ja oli maailman ensimmäinen pelikone värillisellä LCD-näytöllä. Se oli muutenkin niin hieno, että kun sain sellaisen joululahjaksi isän Ruotsissa asuneelta (varakkaalta) ystävältä, en ollut uskoa tuuriani. Sille oli objektiivisestikin arvioiden mahtavia pelejä ja vehje tuki jopa alkeellista koneiden linkitystä. Minua ei haitannut edes se, että laite oli aivan liian suuri mahtuakseen taskuun ja söi paristoja hälyttävää tahtia, mutta maailmanlaajuisesti sen kaatoivat edellisten lisäksi korkea hinta ja saatavuusongelmat. Koneesta ehti ilmestyä myös pikkuisempi II-versio.
Sega Game Gear
Segan konsolit Saturniin asti olivat tavallaan sukua toisilleen ja edellisen sukupolven pelit sai yleensä toimimaan seuraavassa. Game Gear oli käytännössä paranneltu Master System, ja pienellä liitinhässäkällä se jopa pyöritti MS:n pelejä. Reilu vuosi Game Boyn jälkeen esitelty Game Gear erottui edukseen värinäytöllä ja Segan tunnetuilla peleillä, mutta oli myös isokokoinen ja söi hulvattomasti paristoja. Tarjolla oli jopa (heikosti toimiva) TV-viritin.
PC Engine GT
NEC:n PC Engine oli Japanissa ja USA:ssa (nimellä TurboGrafx) kohtuullisen suosittu pelikone, vaikkei menekkiä nyt Nintendoon ja Segaan voinut verratakaan. Sen pelit toimitettiin pikkuisilla korteilla ja etenkin Japaniin tarkoitettu laite oli jo itsessään hyvin siro, joten kannettavan version tekeminen ei vaatinut kovaa pienennysleikkausta. PC Engine GT (jenkeille TurboExpress) oli hinnakas ja äveriään oloinen laite, jonka kanssa oli valitettavasti myös laatuongelmia: LCD-tekniikka oli uutta, joten monesta näytöstä oli pikseleitä pimeänä heti uutena, eikä näyttöpaneelin tarkkuus tahtonut riittää alunperin TV-ruudulle suunniteltuihin peleihin.
Sega Nomad
Segan Amerikan osasto teki jonkin verran myös tuotekehitystä, ja eräs sooloilun tuloksista oli kannettava Nomad vuodelta 1995. Siinä toimi osa MegaDriven peleistä ja näyttökin oli laadukas. Nomadiin sai jopa liitettyä toisen ohjaimen kaksinpeliä varten. Kannettavuutta alensi - jälleen kerran - energiatalous, joka oli verrattavissa V8-moottoriseen jenkkiautoon.
Neo Geo Pocket Color
Neo Geo X Gold onkin oikeastaan jo kolmas SNK:n tekemä taskupeli, sillä Neo Geo Pocketista ehti ilmestyä aikanaan sekä mustavalkoinen että värillinen versio. Jälkimmäistä markkinoitiin tosissaan länsimaihinkin vuosituhannen vaihteessa, sillä markkinat olivat käytännössä kokonaan jo vanhaksi käyneen Game Boyn ja sen Color-version hallussa. Niihin verrattuna NGPC oli ihan pätevä laite, ja etenkin sen pad-ohjain kestää edelleen vertailun mihin tahansa digitaaliseen joystickiin. Ostavaa yleisöä ei kuitenkaan kiinnostanut tarpeeksi, joten laite jäi pienen piirin iloksi. Olikin siis jotenkin sopivaa, että sitä mainostettiin Sega Dreamcast -linkityksellä.
Alla Puzzle Bobble Mini muistona siitä iltapäivästä, jonka vietin vuonna 1999 Keimolanportin Nesteen pihassa. Autosta katkesi tulpanjohto, joten odotimme Manun kanssa hinausautoa yli 2 tuntia - pelaten Puzzle Bobblea linkissä Villen juuri Japanista tuomilla koneilla.
GamePark GP32
Vuonna 2001 hakkerimaailma kohahti, kun GamePark julkaisi "avoimen" pelikonsolinsa. Nykyään moinen lähestymistapa on aika yleinen, mutta vielä tuolloin oli erittäin poikkeuksellista että laitteeseen sai ladattua omia ohjelmiaan ilman sen kummempaa askartelua. Emulaattorit ja open source -pelien käännökset seurasivat nopeasti. Konetta myytiinkin muutamia kymmeniä tuhansia kappaleita alan harrastajille ympäri maailmaa ja se sai myös jälkeläisiä, joista yksi on testattu meilläkin.
Dingoo A320
Kiinalaisia emulaattorikonsoleita on meilläkin testattu, haukuttu ja unohdettu. Dingoo on piristävä poikkeus tässä joukossa ja jaksaa kiinnostaa edelleen. Laite on todella kompaktin kokoinen ja kohtalaisen laadukkaasti koottu. Sen omat pelit ovat mitä ovat, mutta muiden koneiden emulointi toimii hyvin - ja kiitos yhteisön askartelun, oman Linux-variantti Dinguxin alle voi asentaa avoimen lähdekoodin pelejä ja vielä lisääkin emulaattoreita.
Keskustelut (6 viestiä)
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2007
09.12.2012 klo 20.24
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
09.12.2012 klo 23.22
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
09.12.2012 klo 23.31
10.12.2012 klo 10.01
Voisi vielä joulun jälkeen katsella, jos tilaisi Dealextremestä Dingoo A320:n. Hinta ei kuitenkaan ole kovin paha, ja tuommonen monikäyttövempele voisi olla ihan hauska GBA SP:n ja 3DS:n rinnalle.
En tiedä tarkkaan, mitä kaikkea tuolla Dingoolla voi tehdä, mutta suosittelisin käytetyn PSP:n metsästämistä. Custom firmwarella voi pelailla kaikilla emulaattoreilla (mukaan lukien Sonyn oma 100% toimiva PSX-emu) ja homebrewia on tehty todella paljon. Hintaa käytetyillä on n.50e
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
10.12.2012 klo 10.19
Rekisteröitynyt 23.04.2012
11.12.2012 klo 14.38