Leffafriikit ovat jo pitkään puhuneet "B-elokuvien" katselemisesta huvikseen. Haluaisin itse lanseerata käsitteen B-peli, sillä olen huomannut viihtyväni pitkiäkin toveja "pintaviallisten" pelien kanssa.

B-peli ei ole automaattisesti indie, eikä indie ole automaattisesti B-peli. Puhdasverisimmät B-pelit ovat ainakin puolitosissaan julkaistua tavaraa, jossa on jokin sellainen vika (tai useampiakin), että esimerkiksi arvostelussa olisi mahdotonta antaa sille hyviä pisteitä. Silti niistä löytyy jokin hauska juttu, joka vetää luokseen yhä uudelleen. Mikä on sinun B-pelisuosikkisi?




1980-luvulla ei ollut Steamin alennuksia, oli vain Kirjakaupan alelaari. Taskurahat saivat kyytiä, kun 19 markan peli lähti viikonloppua piristämään. Useat näistä olivat katkeria pettymyksiä, mutta tähän outoon kiinalaispeliin viehätyin pitkäksi aikaa. Syvyyttä pelissä ei juuri ole, mutta lautasten kieputtelu on oudolla tavalla kiehtovaa.



Outo japanilainen katuautopeli on kiehtonut minua Dreamcastilta alkaen, ja uusinta Xbox 360 -versiota (PAL-alueella nimeltään Import Tuner Challenge) on sitäkin tullut lypsettyä, vaikka tuotos jumittuukin joka kerta kun yrittää (vahingossa) siirtyä Live-moninpeliin. Öinen Tokio on kaunis ja viritysosien kanssa pervoilu hauskaa, vaikka pelin "taistelusysteemi" onkin likimain älytön ja muitakin balanssiongelmia piisaa.






Hehkutuksesta huolimatta pidin etenkin ensimmäistä Twisted Metalia aika tylsänä. Kaksinpelin ongelma oli, että kentät olivat aivan liian suuria, ja erät venyivät kun toiselta pääsi liian pitkälle karkuun. Tuolloisen kämppäkaverini kanssa kehitimme tähän ratkaisumallin - ottelun aluksi molemmat taistelijat ajoivat erään kentän keskellä oleville pyramidin muotoisille torneille, josta varsinainen vääntö alkoi. Tästä tuli hetkeksi jopa oma sanontansa: "asia ratkaistaan pyramideilla".




Tämä saksalainen, erikoinen Xbox 360- ja PC-pelisarja on B-tuotantoa puhtaimmillaan. Sidetarinanaan poliisitutkimuksia (ja niistä kertovaa tv-sarjaa) käyttävää ajelua on aika vaikea pelata miettimättä koko ajan arvon etsivien Günther-viiksiä ja muuta Kahden keikka -meininkiä. Etenkin ykkösosa on myös oikeasti ihan mukava peli, etenkin budjettihintaiseksi.



Muinaisen Sukellus alelaariin -artikkelimme pitkäaikaisinta huvia oli tämä zombieaiheinen ambulanssipeli. Sen grafiikka oli ankeaa ja pelattavuuden ongelmia olisi löytynyt listaksi asti, mutta kun zombieita jyräämällä sai kehitettyä ambulanssiinsa uusia osia - joilla jyrätä lisää zombieita - ja eläviä kuolleita piisasi kasapäin, oli vaikea olla hymyilemättä edes vähän.





Reiluna parikymppisenä sitä alkoi jo olla hieman ohi Pokémon-pelien kohderyhmästä, eikä Stadium nyt ihan hienointa mahdollista Nintendoa ollut muutenkaan, etenkään mitä tuli muuhun kuin itse taisteluihin. Ääretöntä hupia oli kuitenkin Magikarp Splash -minipeli neljällä pelaajalla, ääniefektien tuodessa mukaan oman mielipuolisuutensa.





Bikinityttö, joka mättää miekalla järjettömän kasan zombieita, on ehkä lähimpänä eksploitaatiofilmiä mitä peleissä on päästy. Tokihan keinuva digitaalipeppu on miellyttävää katseltavaa, mutta muitakin ansioita pelillä on, lähinnä ylilyödyn väkivallan ja veriläträyksen ansiosta.